Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Suen puolella - ja hieman vihtahousunkin

William Blatty kirjoitti vuonna 1971 sittemminkin elokuvaksikin taipuneen "exorcist" -elokuvan. Elokuva perustuu tositapahtumiin sillä löyhällä tavalla jolla monet kauhuelokuvat ovat. Blatty oli ennen kirjansa kirjoittamista tutustunut jesuiitta Thomas Berminghamin antamaan demonologiakurssitukseen. Itse elokuva viittasi Mount Rainierin pikkukylässä 1949 liitettyyn riivaamistapaukseen. Blatty oli vankasti uskonmies. Itse pidän "manaaja" -elokuvasta. Minua ei lainkaan haittaa jos kirjan tai elokuvan tekijän todellisuudentaju ei vastaa omaani. Riittää että oma todellisuudentajuni osaa luokitella teoksen fakta-fiktio -asteikolle. (Siinäkin on tekemistä.)

Kristikunta otti tätä elokuvaa vastaan hyvin monella tavalla. Osa arvosteli että elokuva vääristi uskontoa viihteeksi. Tällöin henkenä oli juuri se, että monen mielestä tämänlaisten levitaatioriivausten esittämienn tositapahtumina vihjaisi että kyseinen uskonto olisi hullu. Ymmärrän tämän lausunnon. Toisaalta olen hieman huvittunut sillä Catholic News sai hieman kyseenalaista mainetta sillä että se kiitti "exorsist" -elokuvaa hengelliseksi elokuvaksi ja kiitteli sitä miten hyvin elokuvan kristinoppia koskeva taustatyö oli tehty.

Manaus, ei vain elokuvaa, ei vain keskiaikaa

Mutta oikeasti tämänlaisilla asioilla on väliä vasta kun aiheena ei enää olekaan elokuva. Se liittyy sen ajan muotivirtauksiin. Pian markkinoilla oli myös Malachi Martinin teos "Hostage to the devil", joka kertoi sekin riivaustarinaa "tapahtui tositapahtumiin" -hengessä. Kirjassa oli myös tapahtumakuvausten lisäksi hyvin vakavia syytöksiä. Teoksessa kerrotaan esimerkiksi että joka vuosi syntyisi valtavia määriä lapsia jotka on siitetty jotta vauvat voitaisiin uhrata Saatanalle. Tuhannen kohtalot vuosittain johtaisivat siis suoraan alttarille, kasteeseen jota ei todellakaan toteutettaisi vedellä. Kahdeksankymmentäluvun alkupuolella saatanateema oli sitten jo mukana psykologisessa hoidossa. Morgan Peck kirjoitti "People of the Lie" -teoksen, jossa psykologisiin hoitoihin liitettiin demonisia elementtejä.

Tämän ilmiön taakse oli nähty se, että liberalisoituminen oli antanut ihmisille valtaa päättää hengellisistä asioista aivan uudella tavalla. Tämän vuoksi oli syntynyt ajatuksia siitä että papeilla ei olisi mitään erityistä virkaa, samat hengelliset asiat voitaisiin tehdä itse. Tämän vuoksi ei ole yllättävää että juuri katolisen kirkon puolelta ilmestyy materiaalia jolla korostetaan sitä että ihmisillä voi olla valtaa monissa asioissa, mutta että kirkon ominta aihetta on hyvä ja paha. Eli manaaminen syntyi eräänlaisena katolisen tai sen jäsenten uskontoinstituutin vastareaktiona. Lisäksi tämänlaisia asioita yrittäneet olivat marginaalia jotka saivat runsaasti näkyvyyttä koska yleisesti ottaen ihmisiä kiinnosti tämänlaiset asiat.

Siksi, vaikka ensiajatellen tuntuu nurinkuriselta että manaaminen on modernia kuin noitavainoaminen, niin manaamisasia sai suosiota nimenomaan modernina nykyaikana. Ja osittain sen vuoksi että maailmaan oli tullut hirveästi liberaaleja hippejä. Pirun poismanaajien typerän  vouhotuksen voisi "tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle". Mutta asia ei jäänyt pelkästään katolisen kirkon erityisalueelle. Ja vastareaktion lisäksi siihen liittyy hyvinkin syviä ongelmia.

Ei vain katolisten asia.

Saatanapaniikiksi kutsuttu ilmiö alkoi USA:ssa 1980 -luvulla, josta se sitten virtasi ympäri maailmaa. Psykiatri Lawrence Pazder ja tämän potilas Michelle Smith kirjoittivat yhteistyössä 1980 "Michelle Remembers" -nimisen teoksen. Tässä potilas Smith kertoo muistamastaan menneisyydestään. Torjutut mustot putkahtavat mieleen terapiassa ja niin selviää esimerkiksi miten ihmisiä on silvottu rituaalisesti saatananpalvontaan. Mukaan liittyi luonnollisesti myös saatananpalvonnallinen pedofilia. Tämä aikaansai laajaa hysteriaa. Itse asiassa satanic panic -käsite sosiologiassa viittaakin siihen kuinka tämänlaatuisia "muistamisia" alkoi tapahtumaan kuin liukuhihnalta. Tähän ilmiöön liittyen on pakko mainita McMartinin esikoulun oikeudenkäynti vuodelta 1984, jossa useita opettajia otettiin kiinni siksi että lapsilta löytyi tarinoita. Tarinat olivat varsin lennokkaita ja esimerkiksi Chuck Norrista esitettiin yhdeksi saatananpalvojaraiskaajaksi. Luonnollisesti todisteita syyllisyydestä ei löytynyt, kuvauksissa oli ristiriitoja ja tekijöillä alibeja väitetyille rikosajoille. Tätä kuitenkin seurasi Oildalen pikkukaupungin vastaava paljon medianäkyvyyttä saanut tapaus jossa siinäkin oli paljon tarinoita joita esitettiin silminnäkijäkuvauksina. Aiheesta kohistiin jälleen ilman syytä ja monen ihmisen elämä meni pilalle pitkäksi aikaa, ilman syytä.

Jan Guilloun "Häxornas försvarare" kertoo miten ilmiö levisi Ruotsiin. Hän ensin kertoo kirjassaan Ruotsissa 1600 -luvulla tapahtuneista noitavainoista, joissa kuoli väkilukuun nähden valtavasti ihmisiä. Moraalinen paniikki levisi ja lopputulos mitattiin rovioilla. Hänestä Ruotsissa nähtiin pedofiileja juuri samanlaisella periaatteella yhtä hepposin todistein. Guilloun kuvaama pedofiliaskandaali oli kuitenkin huomattavasti irtautunut metafysiikasta. Se ei nojannut pääosiltaan demonien riivauksiin. Mutta ilmiö oli kuitenkin levinnyt ja muokkautunut.

Suurin ongelma tässä on tietysti syytettyjen oikeusturvassa. Pedofilia on sen verran rankka syytös, että siitä seuraa helposti ongelmia. (Karusti : Kukapa ei haluaisi hakata lastenraiskaajaa? Aika moni ainakin haluaa!) Lisäksi jos syytöksissä on yliluonnollisia toimijoita niin teoriassa itse Vanha Aatami saattaisi puhdistaa rikospaikat viimeistä DNA -säiettä ja silvottua vauvan irtoraajaa myöten. Joten syyttömäksi osoittaminen ei riitä välttämättä kaikille "uskonnollisesti liikaa suuntautuneille". (Heidät on helppoa tunnistaa siitä että he korostavat itse aina että he eivät ole "uskovaisia" vaan "uskossa" ja että heillä ei ole "uskontoa" vaan "suora yhteys Jumalaan" joka sitten näkyy siinä että heillä on täsmälleen tietyt mielipiteet tiettyihin nykyajan poliittisiin kysymyksiin. Esimerkiksi.)

Asialla on kuitenkin myös Suomessa.

Saatanapaniikki näkyi jossain määrin Suomessakin. Vuonna 1998 epäiltiin että Provinssirokin yhteydessä polteltaisiin kirkkoja. HIM:in artistia epäiltiin tässä yhteydessä muustakin kuin tupakanpoltosta. Asiaa käsiteltiin Poliisi TV:ssä asti. Näistä kenties nähdyin on 1994 ilmestynyt Marja-Liisa Mattila (ent. Huhta) ohjasi teoksen "Saatana kutsuu minua". Sen tilaaja ei ollut mikään fundamentalistilahko, vaan Kirkon tiedotuskeskus. Ja sitä on näytetty ahkerasti rippikouluissa ja lukioissa.

Kauhistelu ei ole sattuma. Asuin 90 -luvun järvenpääläisenä, joten ns. Hyvinkään paloittelusurmat olivat hyvin aktiivisesti läsnä. 1998 tehdyt teot kauhistuttivat kuitenkin taatusti ympäri Suomen. Jarno Sebastian Elg saatananpalvojatovereineen tekivät teon joka perustuu tositapahtumiin juuri sillä tavalla millä mikään Michellen muisto tai Manaaja ei. Kohina oli tavallaan ymmärrettävää, mutta se oli kuitenkin ylimitoitettua. Ja ainakin se oli kontekstoitu todella erikoisesti.

Asiassa on hieman koominen puoli.

Suomessa kritiikin ytimeen nousi etupäässä vain ja ainoastaan ns. nuorisokulttuuri. Se mikä ennen oli ollut normaalin moraalisen närkästyksen alla oli nyt moraalinen velvollisuus ja kauhun paikka. Räminämusiikkia kritisoimaan kohosivat vuonna 1986 suoraaselkäisen ryhdikkäät Seinäjoen helluntaiseurakunnan Jouko Isohella ja Timo Närhi kasetilla "Rock ‘n’ rollin maailma". Leo Meller liitti Saatanaa vuonna 1986 otsikolla "Rock" ja sitten elokuvalla ”Enkeliruhtinas". Ja 1993 Melleriltä ilmestyi kaksi kasetillista tiedostavaisuutta otsikolla "Saatananpalvontaa Suomessa".

Jonkin verran maltillisempaa linjaa edusti sitten Keijo Ahorinta, jonka 1997 ilmestynyt "Saatananpalvonnan monet kasvot" pitää sisällään ajatuksen jossa ei suoraan olla dogmaattista kristinoppia tuputtavia. Vaan tämä toiminta on nimetty auttamiseksi. Hän pyrkii teoksessaan omien sanojensa mukaan kiihkottomuuteen. Mutta lopputulos on kuitenkin sen verran absurdia että teoksen kontekstoimiseksi tarvitsee oikeastaan muistaa vain se että Ahorinta on kontribuoinut erityisosaamistaan vuonna 2012 Anneli Auerin oikeudenkäynnissä, joissa hän näki yhteyksiä tribaalisydäntatuoinnin ja saatananpalvonnan välille. Ahorinnan teoksesta on mainittava, että hän käsittelee sivujuonteena roolipelaamista. Toki kuriositeettina. Mutta roolipeliä saatananpalvonnan yhteydessä.

Ei ole sattumaa että 1979 ilmestynyt "Noidan käsikirja" -teos kohtasi kritiikkiä. Se itse asiassa laitettiin kiellettyjen kirjojen listalle. Suomessa keskittyminen oli sitten hyvin toisenlaista kuin Ruotsissa. Täällä keskityttiin saatananpalvontaan. Ja erikoista kyllä vastustuksen alle nousi nimenomaan fantasiakirjallisuus ja roolipelit. Ajatuksena tämä on tietysti ällistyttävä. Sillä kokemukseni fantasiaa lukevista nörteistä ja roolipelaajista - sekä siitä että olen itsekin niitä kokeillut - tiivistyy suuren ajattelijan "Ämpäripään" lausuntoon. "... tyypillinen larppaaja on satiinimekkojen ompelusta kiksinsä saava androgyyni humanistihörhö pikemminkin kuin verta ja suolenpätkiä väkevöivä teurastaja." Tässä eletään maailmassa jota voi luulla löytävänsä vain Jack Chick:in sarjakuvista, kuten 1984 ilmestyneestä, äärimmäisen vakuuttavasta teoksesta nimeltä "Dark Dungeons".

Toki tämänkin ilmiön tausta oli ulkomaan tuontia. Mutta hyvin mielenkiintoisella tavalla. Patricia Pulling perusti 1983 ryhmän "Bothered About Dungeons & Dragons" -ryhmittymän. Pullingin kirja "The Devil’s Web" ilmestyi 1989. Teoksessa on toki huolestunut sävy. Hänen oma poikansa oli tehnyt itsemurhan ja hän oli ollut roolipelaaja. Erikoista kyllä itse teos ei kuitenkaan tee korrelaatiovirhettä. Se ei väitä että roolipelaaminen ja saatananpalvonta olisivat toisiinsa liitoksissa. Valitettavasti kirja käännettiin Suomeksi. "Kuva ja Sana" tuotti iloksemme käännöksen nimellä "Noidankehässä" ilmestyi vuonna 1993 Ja kääntäjä ei ollut kovin tarkka. Kääntäjä ei ole tutustunut roolipelaamiseen liittyvään kieleen yhtä hyvin kuin Pulling. Pelejen ingame -kuvaukset sekoitetaan todelliseen maailmaan. Kirja väittää esimerkiksi suorasanaisesti että "Pelaajista tulee häikäilemättömiä jengipomoja, jotka voivat komentaa jengiläiset pahoinpitelyihin, myymään ja käyttämään huumeita, rakentamaan pommeja ja murhaamaan vihollisia.” Koska käännöksessä ei selitetä mikä tapahtuu pelin sisällä ja mikä tosimaailmassa, on ymmärrettävää jos "väärintulkintoja" syntyy. Varmemman vakuudeksi "Patmos Lähetyssäätiössä" vaikuttanut Marja Rantanen lisäsi teoksen alkuun lisämateriaalia. Joka koostui saatananpalvontaa kuvaavista lööpeistä. Mukana on myös ekstroina liitetyt eksorsistiohjeet joita ei ole alkuperäisteoksessa.

Jossain määrin fantasianvastustusta on nähtävissä vielä vuonna 2002 ilmestyneessä Tapio Kangasniemen "Magia lastenkirjallisuudessa" -teoksesta. Tässä Kangasniemi moittii esimerkiksi Joanne Rowlingin "Harry Potter" -teoksia koska niissä tapahtumat eivät sijoitu puhtaasti fantasiaan vaan välillä käydään todellisissa paikoissa. Lisäski hahmot eivät toimi eettisesti vaan rikkovat koulujen sääntöjä. Ja tekevät muutenkin sellaisia asioita jotka tuovat mieleen kristillisen apologeetikon Clive Lewisin "Narnia" -sarjan jossa fantasiaolennot rynnistävät maan päälle. Teos kuitenkin puolustaa jo enemmän pelkästään kristillisenä näkökulmana. Astetta vakavampi muistutus on kuitenkin se, miten Leena Rauhala onnistui vuonna 2010 sensuroimaan koko "Sweep" -kirjasarjan siksi että kirjassa oli harhaoppisia vaikutteita. Rauhala ei viitannut Saatanaan vaan Wiccauskoisuuteen. Mikä on erikoista koska Wiccat nyt rehellisesti sanoen tunnetaan hörhöyteen asti lempeistä arvoistaan. Se kertoo siitä miten kulttuurisensuuri ja uskonnonvapaus ovat siitä jännittävä asia että Leena Rauhala päättää oman vakaumuksellisen herkkähipiäisyytensä nojalla sen mitä toisuskoisten lasten taloudessa saa ja ei saa lukea. (Kirjasarjan voi lukea englannin kielellä. Ja ne ovat ihan tyhmiä.)

Oman osansa prosessista saavat varmasti myös Jyväskylän yliopisto. Eli taho joka tuottaa opetusalan huippuosaajia. Sellaisia kuin Tapio Puolimatka ja Hannu Rauhala. Vuonna 1999 Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos hyväksyi Pro gradu -tutkielman "Taistelu saatananpalvontaa vastaan : - auttamisen ja ennaltaehkäisyn tueksi kasvattajille". Tässä Kati Karjalaisen ja Anne Koivusen hengentuotoksessa mm. esitetään että poltergeist on todellinen ilmiö. Ja jonka mukaan mielenterveyden onglemat on osattava erottaa aidoista demonisista riivauksista. Eli kyseessä ei ole se, että kohdattaisiin saatananpalvontaan uskovia ja riivatuiksi itsensä kokevia. Vaan kyseessä on siitä että ilmiötä kuvataan todellisena, ei maailmankuvallisena, ilmiönä. Vuonna 2002 Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan laitos osoitti laaja-alaisuuttaan hyväksymällä Annukka Jäsken gradun "Saatananpalvontaan suhtautuminen : ehkäiseviä ja auttavia suhtautumis- ja toimintatapoja saatananpalvontaan etsimässä", jossa puhutaan vakavasti demonien ulosriivaamisesta. Ja siitä voiko demoneista vapautua terapialla vai vaaditaanko välttämättä uskoontulo.

Tuoreen railakasta kristillistä suuntausvirtaa hakee myös profeetta Jouko Piho, jonka hommafoorumin poliittisen korrektiuden välttämistä ja sananvapautta korostavassa linjassakin sensuroitu mutta onneksi talteen napattu aineisto joka On Kirjoitettu 14.12. 2009 on varsin tymäkkää luettavaa. Piho on toki saanut mainetta miehenä joka vaatii korjauksia ja anteekispyyntöjä jos hän kokee että häntä moititaan ilman syytä. Hän on kuitenkin valmis syyttämään illuminaatteja siitä että he ovat ns. generational satanisteja jotka uhraavat lapsia itselleen persoonalliselle pahalle. Tämä ei ole Pihosta mitenkään erikoista koska hän luonnollisesti pitää syytöksiään vakavastiotettavina, toisin kuin häneen itseensä kohdistunutta kritiikkiä. Vapaamuurareiden eliitti, illuminaatit - kirjoitetaan kahdella aalla, ilmeisesti erotuksena siitä tunnetummasta järjestöstä - tekevät näin karmeita asioita ja siitä pitää tiedottaa. Tiedotustarve kertoo siitä että hän uskoo tähän asiaan. Joka kertoo siitä että ilmiö ei ole tuhoutunut vaan jossain määrin yhä olemassa. (Tosin on pakko täsmentää että vaikka en jaa Pihon maailmankuvaa ja siksi hän on minusta pihalla kuin lumiukko, hän on kuitenkin asenteeltaan kunnioitettava mies. Hän ei ole yleensä epäreilu, paitsi silloin kun erehtyy ottamaan vakavasti tämäntapaisia illuminaattiasioita. Piho on omalla erikoisella tavallaan Mench isolla M:ällä.)

Tai oikeastaan se ei ole koominen.

Minulla on asiaan hieman turhankin henkilökohtainen kulmakin. Olin aikaisemmin kristitty seurakuntanuori. Järvenpään seurakunta onkin ihan mainio paikka ja esimerkiksi Heikki Ruokonen on valtavan hieno ihminen. (Minulla on hänelle vain positiivista palautetta.) Pelailin kuitenkin myös roolipelejä. Tätä kautta tiesin roolipelaajia. Eräs näistä roolipelaajista sanotaanko "Laura" kärsi sitten Suomessa hyvin yleisestä masennuksesta. Hän oli myös samassa lukiossa kanssani. Koska hän oli roolipelaaja, hän oli hyvin kiinnostunut erilaisista kulttuureista. Tämän vuoksi hän luki mytologioita koskevia kirjoja.

Hänen ei olisi kannattanut hakea niitä koulusta. Sillä Seija Aarto, siihen aikaan mm. Järvenpään lukion uskonnon ja elmänkatsomustiedon opettaja että esimerkiksi minun rippipappini, sattui näkemään tämän ja hän huolestui. Huolestuminen on tietysti tervettä, koska kyseessä kuitenkin oli masennuksesta kärsivä nuori. Huolestumien tapa vain sitten kohdistui erikoisesti. Silloinen puolituttuni ja nykyinen puolisoni "Paula" sitten oli tälle masentuneelle ystävä. Ja siksipä Paulan äiti saikin erikoisen puhelun jossa pelättiin sitä että jos Paulakin olisi saatananpalvoja. Puheluun liittyi varoittelun ja pelottelun sävyjä. Suositus olisi että "Lauran" seuraa yritettäisiin välttää.

"Laura" oli kuitenkin streittari ja pukeutui punk-goottihenkisesti. Kysymyksessä oli nuorisokulttuuri. Hän ei ollut missään suhteessa saatananpalvoja. Pukeutuminen oli tummaa mutta se ei ole syy panikointiin. (Seija Aarto on itse asiassa itsekin tunnettu nuorekkaana pukeutujana jonka mieliväri on musta. Hänen luulisi tietävän että ihmisiä ei kannata syyttää saatananpalvojiksi vain sillä perusteella että näyttää sellaiselta. Hän kävisi minun harjaantumattomiin silmiini ihan täydestä itsekin!) Ja senaikaisen seurakuntanuoren omatunto oli varsin hämmästynyt siitä että masentuneelle nuorelle ystävänä oleminen on se pahin asia jonka voi tehdä. Ja että tämänlaatuinen kriteeri on se tärkein uhkakuva sille että ei ole enempää tai vähempää kuin saatananpalvoja. (Olin siihen aikaan kristitty joten syytös oli minun mielessäni vakava. Nykyään se on absurdi. Miksi hylätä kristinusko ja napata tilalle jotain tätä kahjompaa?)

Puhelinsoitto oli toki itsessään hieman erikoinen. Sillä "Paula" oli tässä vaiheessa, lukion loppupuolella, sen verran vanha että opettajilla ei ole enää oikein soittaa vanhemmille. Mutta toisaalta kun asian soittaa pappina tai yksityishenkilönä on tilanne juridisesti mutkikkaampi. Kuitenkin papin ja opettajan arvovalta levittyy tämänlaisissa puheluissa vaikka virallisen totuuden mukaan soittaja olikin vain "yksityishenkilö". Soitossa oli siis kyseessä siitä että valta ja vastuu eivät käy yksiin kun rooli vaihtuu ikään kuin "tilanteen mukaan".

"Lauran" vuodenvaihteessa 2000 tapahtuneen itsemurhan jälkeen olin iloinen lähinnä siitä että en ollut noudattanut näitä kehoituksia ja varoituksia. Sillä nyt sentään tiesi että oli yrittänyt. Itsemurha sen jälkeen kun olisi kuunnellut tämänlaisia varoituksia olisi johtanut varsin järkyttävään lopputulokseen. Silloin sitä voisi ajatella että olisi jotenkin vahvemmin vastuullinen teosta. Tässä mielessä ei ole Seija Aarton omien tekojen varassa, että tulkitsen tilanteen vain siten että hän on tehnyt virheen. Enkä siten että hänellä on bodycount.

Erikoista tapauksessa on toki sekin että kun itse masennuin, ryhdyin suisidaaliseksi ja erkaannuin seurakunnasta jossa olin aikaisemmin ollut vuosia seurakuntanuori, hän ei kohdallani huolestunut lainkaan tai mitenkään. Tämä jotenkin kontrastoi asioita erityisen vahvasti. ; Toki tässä pahinta ei ole se mitä minulle tapahtui. Vaan se, että kuulun niihin ihmisiin joiden puolisoita ei välttämättä kannata lähteä syyttelemään ilman kunnollista casea. En ole missään määrin anteeksiantava ihminen. (En muista antaneeni koskaan aidosti anteeksi kenellekään. Olen toki varmasti unohtanut joitain tekoja koska minulla on huono muisti.) Mutta "Paulaan" kohdistuvat tilanteet ovat jotenkin vielä astetta anteeksiantamattomampia. Hän, toisin kuin minä, on hyveellinen ja lempeä ihminen. Sen tyylinen olento jonka syyttämisessä ilman syytä on jo jotain erityistä synnillisyyttä. Joitain asioita ei vain tehdä! (En viitsi puhua siitä että väärällä syytöksellä yritetään viedä auttaja avuntarvitsijalta joka on itse avuttomuuden tilassa. Valveutunut lukija on varmasti riittävässä määrin tiedostanut tämän puolen ilman että minun tarvitsee vaivata hänen omaatuntoaan tämän enempää.)

Toki Seija Aarrolla on tässä varmasti oma puolensa. Ja rehellisesti sanoen olen ottanut häneen yhteyttä paikoitellen varsin kummallisellakin viestinnällä. Niiden henkenä on juuri ollut se, että hän kertoisi oman kokemuksensa ja tulkintansa ja syynsä tapahtumille. Hän on kuitenkin ollut hiljaa asiasta, vastausta tai täsmentäviä kysymyksiä ei ole tullut. Ja kun yhteydenottojen välillä on kuitenkin ollut vuosia vastausaikaa, en voi kuin tulkita että hän ei ole kuluttanut näitä vuosia siten että on rakentanut mahdollisimman siistiä vastausta asiaan.

Kaiken kaikkiaan.

En kuitenkaan pidä Aartoa pahana ihmisenä. Itse asiassa hän on filosofianopettajana vaikuttanut minuun hyvin paljon. Näenkin että hänen tarinansa demonstroi oleellisimman tässä saatananpalvontahärdellissä. Hän on esimerkki johon mielestäni jollain tavalla relevantisti kietoutuu kaikki aiheen parissa tehty. Saatanapanikoijat harvemmin ovat pahoja ihmisiä. Jopa silloin kun syyttömiä syytetään pedofiileiksi yliluonnollisin motiivein, on ihminen ikään kuin pullollaan hyvää tahtoa.

Selvästi tämä ilmiö on kiertänyt ja monimuotoistunut. Osa teoista on monta kertaluokkaa vaarallisempaa ja kahjompaa kuin jokin muu samassa ilmiöpiirissä. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin moraalinen närkästys yhdistettynä perimmäiseen hyväntahtoisuuteen. Eli jos ihmisten tavoitteita tarkasteltaisiin, he olisivat hyvää tarkoittavia ihmisiä. Seurauseettisesti he sitten ovat hirviöitä. Tätä kautta voinkin kääriä koko saatanapaniikin filosofi Aaron Jamesin kiteytykseen. Hän on teoksessaan "Assholes : A Theory" kuvannut miten ilmiö jota suomen kielellä kutsutaan kusipäisyydeksi johtuu siitä että ihmisellä on tarkoitus jonka hän näkee oikeuttavan keinot. Ja lopputulos voi olla se, että on aivan rationaalista tulkita että näillä henkilöillä ei ole takanaan epäonnistumisia vaan bodycount.

Miksi kirkon tulisi välittää?

Toisaalta kun Suomessa uskonnollisen kritiikin alla on ollut nimenomaan nuorten pitämiä asioita, en varmasti ole ainut ihminen joka on jossain määrin kokenut tulleensa asiattomiasti moitituksi. Tämä herättää aina vähintään mielikuvia siitä että kenties muutkin samasta lähteestä tulevat asiat ovat yhtä vääristyneitä. Tästä seuraa helposti epäluuloa ja etääntymistä.

Itsekään en ottanut yhteyttä Järvenpään seurakuntaan, koska en rehellisesti sanoen tiennyt miten syvää tämä saatananpalvonnan pelkääminen sen sisällä on. Olihan Aarto itse kieltänyt eräitä rippikavereitani pelaamasta fantasia-aiheista "Magic the Gathering" -peliä samalla kun muut pelasivat kuitenkin sallitusti tauoillaan esimerkiksi pokeria. Oli vaikeaa sanoa onko tämä vihje jostain vielä syvemmästä. Ja ennen kaikkea siihen aikaan teini-iässä en ollut niin valveutunut että tietäisin mikä on se paljon puhuttu "kirkon virallinen kanta". (Tosin en tänä päivänäkään tiedä mitä kirkon virallinen kanta sanoo, se kun tuntuu esittävän asian aina vain kertomalla kuka ei edusta kirkon virallista kantaa. Tässä ei selviä edes se, onko tämä ei-kirkkoa edustavan mielipiteet näkyvässä roolissa ja osassa kirkkoinstituutin vallankäytössä esimerkiksi seurakuntien kautta.) Rehellisesti sanoen henkenä oli vähän se, että jos ne kaikki muutkin on sellaisia. Tässä paranoijassa on varsin haastavaa pyytää apua, jos uhkana onkin se että kenties seuraava "saatananpalvoja" jonka kanssa ei saa olla missään tekemisissä on itse. Sillä jos tuki ja avunantaminen mielenterveyshäiriöiselle, roolipelaaminen ja fantasiakirjallisuuden lukeminen ovat modernin saatananpalvojan kriteeriattribuutteja, niin on vaikeaa nähdä sellaista tekoa jolla tämänlaista leimaa ei voisi saada. Tässä ilmapiirissä erkaantuminen ja hiljaisuus ovat ainoita tapoja. (Ja kenties kirkosta eroaminen, jonka teinkin sitten aikanani varsin tyytyväisenä. Pian Korson seurakunta soittelikin perääni ja kysyi mitä olisivat voineet tehdä toisin. No, esimerkiksi soittaa tuon puhelun aikaisemmin.)

Usein kirkosta eroamiseen nähdään varsin erikoisia syitä. Uskoisin että tälläkin ilmiöllä on vaikutusta. Jostain syystä kirkolliset toimijat kuitenkin näyttävät väistävän aihetta. Epäilys ja ihmetys siitä että kyseessä olisi jokin täysin tuntematon ilmiö on päällimmäisenä. Siinä vähäisessä määrin missä olen yrittänyt näitä asioita setviä kirkollisten tahojen kanssa, henkenä on usein ollut se että minun täytyisi kyetä lähteistämään ilmiö. Ikään kuin roolipelien äärestä yllätetty nuori ymmärtäisi että mikä on sen syyttä suotta syyttäjän ideologinen ydin. Ikään kuin uhrin pitäisi tuntea asia. Tämänlaatuinen koetaan helposti henkilökohtaisen kokemuksen kiistämisenä. Että kaiken sen jälkeen, sitten kun yrittää muuttaa hiljaisuuden kuplan ja astua luottamukseen, joku selittää ensimmäisenä että "ei sinulle mitään tapahtunutkaan". En voi väittää että tämänlaisilla ei olisi vaikutuksia siihen minkälaisille "hyväntekeväisyyttä tekeville arvokkaille järjestöille" siirrän prosentin kaikista tuloistani.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Olipa pitkä juttu. Osin se olisi selkiintynyt aikamoisella karsinnalla, mutta hyvä näin.

Viimeisin tietooni tullut saatanan manaaminen tapahtui Suurkirkon edessä. Tämän hoiti silloinen Karjaan seurakunnan kirkkoherra Juha Molari. Tai ainakin näin muistelen. Tuosta manaamisesta Molari ja jotkut muutkin kirjoittivat.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tämän ideana vähän on juuri se, että kun lähteistystä ilmeisesti kaivataan, niin massa ajaa asiansa. Kun on paljon mustaa, niin iskee jotenkin että "ei. ei ole vain minun päässäni tämä ilmiö". Selkeys taas ei ole koskaan ollut minun asiani. Se olisi lukijalähtöistä ja se on itselleni vierasta. Kaltaiseni puoliautisti ei taivu sosiaalisuuteen.

Toimituksen poiminnat