Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Kuinka uskovaiset rakastavat meitä ja ovat ystäviämme

Hyvin usein uskontokeskustelussa on tilanne jossa ateisti tai kaltaiseni maallistuneempi olento syyttää uskovaista vihasta, suvaitsemattomuudesta, inhosta tai jostain muusta vastaavasta. Ja toistuvasti uskovaiset tässä puolustavat sitä että he tosiasiassa haluavat auttaa, pitävät ateisteja enemmänkin pelastettavina hairahtuneina sen sijaan että olisivat vihollisia. Tämä voi tietenkin tuntua omituiselta ottaen huomioon miltä uskovaisten kohtaaminen aivan liian usein tuntuu. Mutta siinä voi olla perää.

Usein ongelmia syntyy juuri liiasta ystävällisyydestä.

Olen itse ollut toistuvasti vaivautunut siitä miten uskovaiset suosivat nimenomaan yksityistä viestintää. Moni näyttää vierailevan ateistien kanavilla aivan vain saadakseen käännytettävää aineistoa jota sitten lähestyä yksityisviestein. Usein näihin liittyy myös henkilökohtaisia uteluja, jopa sellaisista aiheista jotka ovat sen sortin tasolla yksityisiä että niitä ei kerro edes ystävilleen, saati jollekin ventovieraalle joka tulee selkeästi "kiinnostuneena kiinnostavista mielipiteistäsi" vain voidakseen osoittaa maailmankuvasi olevan ontto. Lähetyskäsky tietenkin määrittelee tämänlaiset hyveellisiksi. Ja jalot pelastamisintentiot tekevät lähestymisen kaikkea muuta kuin motiiveiltaan pahantahtoiseksi. Mutta tämänlaisen tunkeilun alle ei ole miellyttävää jäädä.

Kristittyjen auttamishenkinen näkökulma tekoon löytyy vaikkapa Alan Loy McGinniksen kirjasta "Ystävyyden avaimet". Siinä Jeesusta pidetään rakkauden oppimisen esikuvana. Siinä esitetään melko paljon avoimuutta ja vastavuoroisuutta. Niissä ei ole mitään vikaa. Kirjan henki on sellainen että ei ole ihme jos moni näkee asian hyvän kautta. Jokaisesta on mukavaa jos joku on avoin, on kiinnostunut asioistasi ja sinusta. Joten näillä motiivein lähestyminen olisi varmasti mukava asia.

Voidaan katsoa vaikkapa sivulta 51 alkava alaluku, joka käsittelee sitä "miten ihmiset saadaan avautumaan". Tämä on tietenkin oleellista. Sillä saamalla tarkkoja tietoja voidaan ihmistä ikään kuin terapoida kohti kristillistä maailmankuvaa. Kirjailija kertoo miten psykiatrit voivat saada vastahankaisen kertomaan salaisuuksiaan. "Hän aloitti istunnon paljastamalla potilaalle jotain henkilökohtaista - jonkin salaisuuden, jota hyväksi käyttäen potilas voisi vahingoittaa tohtoria pettämällä tämän luottamuksen." Keino on psykologisesti tehokas ; Ihminen on vastavuoroinen ja vastavuoroisuutta odottava olento. Kun toinen paljastaa on helpompi itsekin vastata. Sama kirja jatkaa nostamalla esiin Paul Tournierin, joka oli osallistunut intiimiin uskonnolliseen tilaisuuteen jonkun kotona. Siellä oltiin kerrottu toisille omista tunteista, kivuista ja virheistä. Kirja kertoi että tämä aikaansai hengellisen uudistuksen. Luvun idea tiivistyykin lauseeseen "Kun kohtaamme aidosti avoimia ihmisiä, meidän puolustuksemme murenee nopeasti."

Strategia ansaitsee tarkempia huomioita. Kognitiivisessa uskontotieteessä esimerkiksi Pascal Boyer on kuvannut "Ja ihminen loi jumalat" -kirjassaan miten uskontojen rakenteeseen liittyy vahvasti ajatus strategisesta tiedosta. Tämä koskee käytännössä omaa sen hetkistä identiteettiä koskevaa noloa salaisuutta. Uskonnollisuus liittyy yleensä siihen tilanteeseen jossa jollain taholla uskotaan olevan pääsy tämänlaiseen tietoon. Siksi nolojen salaisuuksien pumppaaminen liittyy uskontoon ja sellaiseen käännyttämiseen ahkerasti.

Mutta asiassa on sekin puoli, että tämänlaisten nolojen salaisuuuksien paljastaminen tuottaa ahdistusta. Ja se uhkaa salaisuuden kertojan sen hetkistä identiteettiä. Siksi tietojen kalasteluun liittyykin usein se, että uskonnollisissa piireissä on erilaiset kääntymiskertomukset. Niiden jännittävä puoli on se, että niissä uskovainen usein tunnustaa nolon salaisuuden joka ei uhkaa hänen omaa identiteettiään. Kun kertoo ei-uskovaisena tehneistä teoistaan se ikään kuin korostaa miten paljon parempi uskovainen elämänratkaisu on ollut. Eli ne ovat mukanoloja tunnustuksia joilla tuetaan sen hetken identiteettiä. Tämän vastineeksi käännytettävä sitten kertookin omaan sen hetkiseen identiteettiinsä iskeviä aidosti noloja salaisuuksia. Ero on psykologisesti valtavan suuri. Sellaisen esittäminen vastavuoroisena on yhtä reilua kuin maahan sidotun munille täysillä potkimista kutsuisi reiluksi tappeluksi.

Kun joku tulee liian nopeasti liian lähelle, se tuntuu ahdistavalta. Kristityn motiivit eivät ratkaise jos motiivit oikeuttavat ties mihin tekoihin. Jos päämäärä ja tunteet ja intentiot oikeuttavat ties mitä ei vika ole vastaanottajassa. Vika on siinä että tämä on tungettelua ja päsmäröintiä. Sellaista jonka äärellä ei voi oikein tehdä muuta kuin esittää kysymyksiä siitä että milloin oma autonomisuus on niin menetettyä että on tapahtunut jonkinlaatuinen huostaanotto jossa valta siirretään kristitylle ja itse alistutaan jonkinlaiseen pakkoterapiaan. (Ties mitä äitihaavaa, isähaavaa ja erämaakautta sitä saakin kuulla ... Miksei saman tien vaginakateutta ja Orestes -kompleksia ja mitä niitä oli?)

Ylimielistelen puolestanne

Myös rukoilu on haasteellinen asia. Itse näen että rukouksen tai sellaisesta puhumisen voi tehdä asiallisesti. Sen voi tehdä usein myös väärin. Ja silloin sen kokee helposti hyvinkin pahana. "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Hyvin usein puolesta rukoilu on jonkinlainen keskustelunlopetus ja selkeästi ylenkatseellinen veto. Ja silloin siunausta ansaitsee sen tyypin rehellisen ja sydämestä tulevan vastauksen kuin "haista itte".

Onneksi moni kristittykin näkee että tämänlainen väärällä asenteella tehty puolestarukoiluilmoitus on asiaton. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out."

Toki rukouksessakin on varmasti motivoitu itseä auttamisella. Mutta kun keskustelu-riita-debatin lopettaa ovet paiskoen tuolla lauseella, lähtökohta on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin mihin uskova itse tuossa kohden uskoo. On selvää että ei tämänlainen kohtaaminen ainakaan lähennä kristinuskoon tai muuhunkaan uskontoon. Joten seurausetiikan kannalta teologisesti korrektit jumalaopilliset mallivastaukset ajavat lähinnä Saatanan asiaa, jos hänenkään.

Eikä tässä ystävällisyydessä ole edes kaikki!

Ajatus käännyttämisestä on siitä kiinnostava, että Dominic Streatfeild on kirjoittanut aivopesua koskevan kirjan, jonka otsikkona on kuvaavasti "Brainwash". Kirjassa mainitaan menettely jota kutsutaan nimellä rakkauspommitus (love bombing). Kirja liittää tämän oleellisena aivopesua soveltavana käännytystrategiana. Se liittyy kultteihin. Se muistuttaa siitä miten manipulointi nähdään usein suorana väkivaltaisuutena tai vihan motivoimana. Nämä eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Aivopesu on enemmänkin prosessi. Ja uskonnot jotka haluavat tuloksia näkevät mikä tehoaa, joten ei ole ihme jos innokas käännyttäjäyhteisö oppii karismaattisen johtajansa voimalla käyttämään temppuja jotka tehoavat.

Itse asiassa Streatfeild tiivistää aivopesuprosessin siihen että ensin ihmisen vanha identiteetti murretaan. Tämän jälkeen uusi persoona luodaan ja opetetaan. Ja lopuksi tätä uutta persoonaa ylläpidetään.

Tässä valossa ei hämmästytä että on tärkeää kaivella identiteettiä horjuttavia noloja salaisuuksia. Tai miksi uskovaisten parissa kriisiytynyt elämäntilanne nähdään "etsikkoaikana" tai vastaavana heikon hetken tilana jolla on uskovaisille merkitystä ja joka nähdään erityisen tehokkaana kääntymisen aikana. Uuden identiteetin iskostus rakkauspommituksella ja sen ylläpitäminen ryhmäkurilla, apostaatikoiden eristämisellä ja seurakuntatoiminnalla sitten täydentävät paketin. (Toki tämä muuttuu vakavaksi vasta kun keinoja käytetään ankaralla voimalla, eikä tätä siksi tule soveltaa liioitellusti aivan kaikkeen seurakuntatoimintaan ja ystävälliseen lauseisiin uskovaisen luona pullakahvitellessa.)

Nähdäkseni nämä kaikki teemat voidaan sitoa hyvin arkijärkeen sopivaan konseptiin

Kun minä tapaan uskovaisia jotka puhuvat siitä miten he rakastavat uskonnottomia, minulla on hyvin usein sen laatuinen olo mikä on stalkereiden kohdalla. Jos joku ilmoittaa rakastavansa kohdettaan ja tehneensä niin paljon vaivaa hänen eteensä. Ja että on turhaa soitella poliiseja koska rakkaus on suurempi kuin maalliset lait, ja että hän tietää että rakkaus on niin suurta että se voittaa kaikki esteet. Ei on vain väliaikainen, ja rakastava tietää että pohjimmiltaan ja lopulta rakkauden kohde tulee omalle puolelle ja suostuu kaksisuuntaiseen suhteeseen.

Uskovainen puhuu keskustelusta mutta usein kommunikaatio on julistamista. Tai muuta yksisuuntaista, kuten vinoilua ja bashaamista. Hän puhuu rakkaudesta mutta hänen käytöksensä ei olisi soveliasta edes ystävälle, saati jollekin vielä tätä paljon läheisemmälle suhdetyypille. Hän puhuu rakkaudesta mutta ylenkatse ja muuttamiseen manipulointi kattavat heidän toimensa tavalla joka tuntuu ärsyttävältä. "Disturb the conforted and confort the disturbed" ja vastaavat iskulauseet synnyttävät keskustelustrategiat joissa spontaanius, vastavuoroisuus ja toisen sanomisten huomioiminen ja oman viestin sovittaminen juuri tälle tietylle ihmiselle puuttuvat syvästi.

Syynä on kenties se, että paras vertaus uskovaisen ja ateistin suhteelle on ns. friend zonessa oleva ihminen. Tässä on kysymys tilanteesta jossa on yksisuuntainen rakkaussuhde jossa toinen osapuoli haluaa olla "vain ystävä". (Jossa on omituinen "vain", sellainen asennevammainen jolla uskovaiset lähestyvät ateistia sanomalla että hänestä ihmiset ovat "vain eläimiä" tai "vain atomeita".)
* Friend zonessa oleva kokee tilanteen epäreiluksi koska hän on tehnyt palveluksia, ollut ystävällinen ja yrittänyt. Hän kokee että hän on ansainnut vastarakkauden. Valitettavasti rakkaus on hieman kuten maailmankuvan muutos. Ei niitä ansaita sanan vahvassa mielessä.
* Tilanne kannustaa usein erilaisiin manipulatiivisiin strategioihin joissa toisen osapuolen mieli yritetään muuttaa itselle mieluisaksi vastoin hänen tahtoa. Osa näistä on salavihkaisia ja kenties ujon kohteliaita. Joku toinen voi hakea rakkauden ansaitsemista aggressiviisista pelimiesliikkeistä. Ne joko toimivat tai eivät toimi, mutta niissä on eettisenä perusongelmana juuri se että niissä toisen vapaa tahto yritetään jotenkin oleellisesti ohittaa manipulointikeinoin. Toista kohdellaan välineenä tavalla josta ei voi tehdä muuta kuin kuvitella Immanuel Kantin kategorisesti paheksumaan tekoja.
* Ystäväalueelta pois on monenlaisia kikkoja, mutta oikeasti vain rehellinen kysyminen ja saadun vastauksen mukaan toimiminen tai tilanteesta poistuminen ovat rehdin ihmisen strategioita. Ne ovat kuitenkin ne kaikista vaikeimmat. Julistaja ei halua kenties itselleenkään tunnustaa että hän on painostamassa pelastukseen. On siistimpää leikkiä erilaisilla strategioilla ja teeskennellä tilanteen olevan toiveikas koska on keinoja ratkaista ongelma. Tämä ongelman ratkaiseminen on tietenkin kenties tottakin, mutta tässä unohtuu vain se että keinojen käyttäminen voi tehdä ihmisestä varsinaisen epäeettisen ryökäleen.
* Kysymys ei ole vihasta vaan turhautumisesta. Ja tämänlainen turhauma syntyy vain rakkaudesta. Tämän tunteen aitoutta olisi väärin väheksyä. Sen sijaan on syytä paheksua sen nimissä käytettyjä keinoja. ; Kenties uskovaisten pitäisikin olla vähemmän rakastavia. Voisivat kokeilla vaikka ystävyyttä ensin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset