Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Joka vanhoja ei muista

Aini Linjakummun "Haavoittunut yhteisö" on melko tärkeä kirja luettavaksi. Se käsittelee vanhoillislestadiolaisten parissa tapahtuneita hoitokokouksia. Hoitokokousten idea on varmasti melko tuttu. Moni yhdistää sen lestadiolaisuuteen samaan tapaan kuin tiedon siitä että televisiota ei saisi katsoa ja että ikkunallinen pyykinpesukone olisi kielletty. Itselläni ei ole oikeastaan juuri mitään suhdetta lestadiolaisuuteen liikkeenä. Ja minä muistan siitä lähinnä mediassa pyörineet hoitokokouskertomukset, sekä liikettä ravistelleen pedofiliaskandaalin jossa armoa oli käytetty syyllistämisen välineenä uhreille niin että liike ei ilmoittanut johtavassa asemassa olevia väärintekijöitään ennen kuin vyyhti sitten pitkän ajan kuluttua purkautui.

Siksi onkin kenties oleellisinta muistaa että hoitokokoukset eivät ole mitään nykyajan lestadiolaisuutta. Olisi liian helppoa seurata tätä pientä informaatiota ja tulkita kaikki sen kautta. Tosiasiassa on vaikeaa tehdä relevanttia uskontokritiikkiä pelkästään historiaan nojaten. Ja tässä kirjoituksessa minä en aio lähteä menneisyyden kautta mustamaalaamiseen. Olisi kenties helppoa vain kuvailla mitä hoitokokouksissa on tehty ja osoittaa sormella. Se toimisi. Mutta se olisi myös jokseenkin epäreilua. Otankin ilmiön käsittelyyn muun vuoksi. Nähdäkseni siinä on sen laatuisia yksityiskohtia kuin suuria linjoja että voin tunnistaa ne muualla.

Kirja kertoo hoitokokousten olleen vastareaktio siihen miten teknologia ja kulttuurivirtaukset muuttivat maatamme. Yhteisö joutui ikään kuin etsimään uutta paikkaa itselleen. Sen tuloksena syntyi vastareaktioita. Ja niistä yksi on erilaiset liikkeen ulkopuolisille eriskummallisilta vaikuttaneet lestadiolaisstereotypioista tutut yksityiskohdat kuin hoitokokouksetkin. Lyhyesti voisi sanoa että tässä ilmapiirissä liike oli tärkeämpi kuin yksilö.

Se, mikä synnytti tuttuuden tunteita oli lestadiolaisten reagointi hoitokokouksiin liittyneisiin paljastuksiin. Asenne on tietenkin jossain määrin odotettu. Olen ollut henkilökohtaisesti huvittunut siitä että wikipedian hoitokokous -artikkelissa on melko paljon lähteitä ja sen oikeudellisuus on kyseenalaistettu. Itse olen hikipedian ylläpitäjänä huomannut että lukumäärältään harvat ja melko tietyt tasot lähtevät valittamaan jopa tyhmistä vitsiartikkeleista. Lestadiolaiset ovat yksi tämänlaatuinen ryhmä, jonka jäsenistä ja mahdollisesti johtoportaastakin löytyy intoa. En tältä pintaa raapaisevalta tasolta ponnistaen ole hirveän hämmästynyt että Hannu Karpon "Syntisin silmin" -dokumentti oli hänen itsensäkin mukaan hänen rankimpia kokemuksiaan.

Linjakummun teos ottaa kuitenkin hyvin tarkasteluun sen miten lestadiolaiset tarttuivat nimenomaan tähän hoitokokousasiaan. Siitä tuli paljastuksia lehdistöön. Lähteinä on käytetty esimerkiksi "Päivämiestä" ja hoitokokousta koskeneiden ja muiden ihmisten kokemuksia.
* Hoitokokouksista puhuminen muutettiin hoitokokousmediakeskusteluksi. Jossa ei puhuttu hoitokokouksista vaan siitä miten hoitokokoukset ovat mediassa. Tähän liitettiin ajatus siitä miten lestadiolaisia vainotaan mediassa. Esimerkiksi Mauri Kinnunen oli korostanut "piiritystunnelmaa maailman raivotessa" ja tämä antoi uskoa "pikaiseen maailmanloppuun".
* Skisma nähtiin erona oman ryhmän ja ulkopuolen välillä. Nähtiin että yleinen elämänmeno rapistuu ja siksi uhka tavallaan vahvisti yhteisöä pitämään pintaansa sen sijaan että korjaisi ongelmaa.
* Lisäksi hoitokokouksia on väitetty yksilöiden tekemiksi ylilyönneiksi, joka näyttää omituiselta kun katsoo aiheeseen liittyvää dokumentaatiota.
* Mutta lestadiolaisuudelle tässä ei ole merkitystä koska kriitikot kuvataan nimenomaan ulkopuolisiksi. Oleellisen tiedon voi sen mukaan saada vain liikkeen sisäpuolelta. Itse korostaisin tässä sitä että on selvää että liikkeestä eronneet ovat aivan yhtä ei-objektiivisia kuin liikkeen sisälläkin olevat. Molemmilla on intressejä. Mutta hoitokokouksista on tehty myös akateemista tutkimusta. Ja sen valossa hoitokokous näyttää ilmiöltä.

Se, mikä itselleni kuitenkin iski vastaan oli se, että puolustautumiset muuttuivat. Kun hoitokokouksia yhä pidettiin oli tärkeää olla puhumatta asiasta, värittää asiasta lestadiolaisia koskeva vaino ja olla puuttumatta toimintaan. Myöhemmin on korostunut käsienpesu, jossa korostuvat esimerkiksi se, että tekijät eivät olisi mitenkään liittyneet lestadiolaisuuteen liittyviin aatevirtauksiin. Ja tämän lisäksi asioista on kulunut niin kauan aikaa. ; Liike ei ole käytännössä tunnustanut tehneensä mitään väärää eikä ole pyytänut uhreilta anteeksi tai antanut kompensaatiota teoistaan. Koska ensin ilmiöstä ei puhuttu ja sitä ei ollut olemassa. Ja nyt kun siitä on todisteet, on korostettu sitä miten tapahtumista on kulunut niin kauan aikaa.

Mistä päästään siihen vertaukseen.

Tämä taas liittyy omakohtaiseen kokemusmaailmaani. Varhainen blogaukseni ei sattumalta nostanut itselleni relevanteinta kohkaantumista esiin. Ilmiö oli varmasti kaiken kaikkiaan hyvin marginaalinen verrattuna hoitokokouksiin. Ja se kesti vain hyvin vähän aikaa. (Itse näen tässä taustalle median syvän muutoksen internetistymisen kautta. Vastaavia pikamuoteja on nykyäänkin tietysti tuhat päivässä. Silloin niitä vasta kokeiltiin ja niitä ei ollut niin usein.)
* Senkin parissa on selvästi huomattava että puhutaan menneisyydestä. Saatanapaniikki tapahtui aikana jolloin Riku "Riksa" Rinne oli asiantuntijana Hyvinkään palottelusurman oikeudenkäynnissä. Mistä hän tietenkin muisti kertoa evankelioivissa kirjoissaan. Se oli aikaa jolloin Keijo Ahonrinta kirjoitti "Saatananpalvonnan monet kasvot" -kirjaa. On selvää että ajat ovat erilaiset, kun muistelee muutaman vuoden takaista jolloin hän tulkitsi Anneli Auerin tatuointeja. Silloin Ahonrinta oli lähinnä ilmiselvä esimerkki siitä miten asiat voidaan hoitaa huonosti.
* Se on tapahtunut jonain joka on vellonut enemmän ilmiönä kuin kivenkovana dogmana jota olisi organisoitu ja keskusohjattu. Siksi kritiikin alla yhteisö haluaa että voi pestä käsiään jopa tarpeettoman voimakkaasti. Ja kenelläpä ei olisi halua pestä käsiään vastuusta kuin Pontius Pilatus?
* Molempia on kuvannut se tilanne että ensin koko ilmiötä ei ole tunnustettu. Minulta on jopa aivan oikeasti pyydetty lähteitä joilla toimintaa on oikeutettu. Mikä oli tietenkin yllättävää. On hieman erikoista hakea apua ja saada lähtökohtaisen epäilyn koko tapahtuman olemassaolosta. Nyt kun aihepiiristä on melko laajakirjoistakin tietoa, ollaan tietenkin siirrytty siihen miten toimijat ovat olleet yksittäistapauksia. (Mikä on triviaalisti totta, mutta kyseessä on kuitenkin ollut myös ilmiö, joten kysymys on myös yhteisön asiasta.) Ja minä tietenkin olen katkera koska asiasta on kulunut niin kauna. (Mikä on epätriviaalisti totta.) Mutta tästä huolimatta minua kiinnostaa tämä anteeksipyynnon ja antamisen tematiikka ; Kun ensin asiaa ei ole olemassa ja kun todistamiseen kuluu aikaa on todistamisen jälkeen kulunut liikaa aikaa. Milloin väärintekijällä on syyllisyyden tunnustamisen, katumuksen ja vastaavien aika? Miksi minun pitää astua anteeksiantoon jossain jossa anteeksi ei ole edes yritetty pyytää?

Lisäksi on kiinnostavaa tiedostaa että lestadiolaisia yhdistää jokin mikä minuakin.
* Lestadiolaiset ovat osa evankelis-luterilaista kirkkoa. Kyseinen herätysliike toimii rakkaan kansankirkkomme sisällä. Näin ollen jos puhutaan siitä mihin kirkollisverorahat menevät on kenties syytä katsoa muutakin kuin nuorisotyön ihanuutta. On ymmärrettävä että nämä järjestöt ovat saaneet rahaa, niiden toimiin ei ole puututtu ja väärintekijöitä ei ole rangaistu. Ja tämä raha on peräisin jostain aivan muualta. Lestadiolaisilla on myös melko suuri osuus kirkon päättävissä elimissä. On selvää että se ei voi suojautua erillisyyteensä. Se nimittäin pyytää rahaa käyttöönsä. Ja tietääkseni raha on hyvin harvoin, jos koskaan, täysin vastikkeetonta ja ilman ehtoja saatavaa.
* Saatanapaniikki oli toki siitä erilainen että se kosketteli ensi sijassa kristillisiä piirejä jotka eivät ole olleet ylen lempeitä evankelisluterilaiselle kirkolle. (Tietty ajatus passiivisluterilaisuudesta yhdistää näiden liikkeiden ja uusateistien ajatukset valtionkirkkojärjestelmästä.) Mutta minun kohtaamani väärintekijä oli nimenomaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava vallankäyttäjä.

Minun nähdäkseni se, että pahantekijä saa rahaa, tekee pahaa eikä joudu vastaamaan on jotain joka varmasti koskettaa nykykirkkoa. Koska se on ensi sijassa eettinen järjestelmä tämänlaiset asiat ovat sille ensiarvoisen tärkeitä. Nähdäkseni nämä hipovat sellaisiakin aiheita kuin esimerkiksi sen olemassaolon oikeutusta. Itse olen tietenkin ottanut tähän kantaa lopettamalla kirkollisveron maksun useita vuosia sitten.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset