Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Rohkeasti yhdessä menneisyyttä muuttamaan

  • Kirkko on vähän kuin kuvan rikkinäinen ankkuri. Sitoo ja kiinnostaa vain toiselta puolelta.
    Kirkko on vähän kuin kuvan rikkinäinen ankkuri. Sitoo ja kiinnostaa vain toiselta puolelta.

Sukupuolineutraali avioliittolakikäsitys on läpimentyään kiinnostava. Ennen kaikkea siinä mielessä mitä tapahtuu kansalaiskeskustelulle. Historiasta olemme oppineet että
1: Lakipäätökset voivat joskus lopettaa keskustelun. Amerikan maailmasta on opittu, että rotuerotteluun sisältyi runsaasti poliittista keskustelua. Joka sitten lopahti kun Eisenhower ja Kennedy hieman kovistelivat asialla. Segregaatiota tuettiin vahvasti ja siihen liittyi poliittista liikehdintää joka kuitenkin lopahti ripeästi.
2: Toisaalta joskus lainmuutos enemmänkin lietsoo sitä. Kuten esimerkiksi Roe vs. Wade joka salli abortin 1973. Kategorinen aborttikiellon poistaminen aloitti vahvan aborttikeskustelun. Itse asiassa ennen lainmuutosta oikeistokonservatiivien fundamentalistisiipi ei ottanut niin kovasti kantaa aborttikysymykseen. Nyt se on leimallinen. Voidaan jopa nähdä että aborttikysymyksestä on tullut jopa tarpeettoman vahva "tunnistin" jonka avulla erotetaan onko ihminen "liberaali" vai "konservatiivi". Ja monesti pääasia ihmisille on tämä puolenotto ja sen näyttäminen.

Lainmuutos ja kansalaiskeskustelu ovat tietenkin erillisiä asioita. Ja tämäntapaiset asiat demonstroivat sitä että demokratiassa ihmiset ohjaavat lakeja ja sitten niistä keskustellaan. Mikä on tietenkin hyvä asia.

Metelin määrä

Metelin määrällä on kuitenkin toinen yhteys. Yhteys siihen mikä on kiistanalaista ja eikiistanalaista. Ja tällä on hyvin tärkeä rooli evankelisluterilaiselle "kansankirkollemme". Kirkon edustajien mielestä "on luontevaa olla läsnä" vaikkapa kouluissa ja virallisissa valtion tilaisuuksissa. Niissä kirkolla on toki pääasiassa ns. rituaalivaltaa. Eli se ei oikeasti ohjaa ihmisten arkea vaan legitimoi itsensä perinteiden suorittajana. Perinteet ovat tärkeitä ja niiden suorittamiseksi tarvitaan tätä tiettyä uskontoa.

Tämänlaisen roolin valittuaan kirkko on valinnut turvallisuushakuisen strategian. Siinä vältellään konflikteja. Itse asiassa jos minulta kysytään, niin luokittelisin kirkon ja kristinuskon sisällä toimijat karkeasti ottaen kahteen lokeroon. Ne kuvaavat mielestäni hyvin vahvasti sitä mistä kirkon toiminnassa on asenteiden kannalta kyse;
1: On konservatiiveja jotka ovat oppikeskeisiä. Heille tärkeää on että perinteisistä opetuksista ei luovuta. He ovat äänekkäitä ja puolustavat toisiaan. Heillä on tätä kautta vihollisuuden kautta syntyvä yhteisöllisyys. Liberaalit mädättäjät nähdään uhkana. Tätä vastaan taistellaan. Ja kun joku mädättäjä on häijy, niin sitten autetaan kaveria.
2: On liberaaleja joita voisi kutsua "leppoistoksi". He eivät niinkään osallistu konfliktiin. Sen sijaan he surisevat moniarvoisuudesta. He eivät itse asiassa niinkään vainoa konservatiiveja kuin enemmänkin hyssyttelevät konservatiivien tärkeäksi näkemät ja riitaa herättävät kysymykset maton alle. Tämä kohteliaisuussensuuri on jotain jonka konservatiivit kokevat aivan yhtä pahana aktiivisuutena kuin sitä että esittäisi erilaisia mielipiteitä.

Liberaalin ongelma

Tästä seuraa se, että normaali ihminen, instituution ulkopuolella, on helposti tilanteessa jossa häneltä odotetaan puolenottoa. Ja moni on liberaali. Jos olet liberaali ja kristitty sinulla on helposti kaksi merkityksellistä kohtaa.
1: Liberaalien puolella selitetään helposti siitä miten suvaitaan ja ollaan mukavasti yhdessä. Mutta koska he eivät tule auttamaan liberaalia konkreettisesti, tämä vaikuttaa enemmänkin Gregory Batesonin kaksoismerkitysteorian kuin yhdessäelon piiriin. Tosiasia on että yksityiselämässä - ja etenkin internetissä - sekä konservatiivit että liberaalit ovat usein äksyjä ja todella häijyjä. Ja vain konservatiivit kristityt saavat tukea toisiltaan. Liberaali kristitty joutuu tukea saadakseen turvautumaan uusateisteihin. Kaksoismerkitysteorian piirissä ihminen saa keskenään ristiriitaisia signaaleja. Ja tämä johtaa ambivalentteihin kokemuksiin jotka herättävät ihmisissä kognitiivista dissonanssia. Ihmiset ahdistuvat. Siksi kirkko on enemmänkin tekemässä hallaa itselleen, ajamassa ihmisiä ahdistukseen ja pois itsestään, kuin hankkimassa tukea.
2: Toisaalta ihmiset ovat yllättävän heikosti muuttamassa maailmankuvaansa, joten liberaaleja ei saada puolelle myöskään junttaamalla näkemyksiä heidän päähänsä. Itse asiassa oman kokemuspiirini pohjalta minua, silloista seurakuntanuorta, ajoi kauemmas seurakunnasta juuri se että nimenomaan nuorten normaaliin elämään tungettiin erilaisia syytöksiä. Se että on joku siveyttä ja seksuaalista pidättäytymistä korostava hopeasormusliike on kenties hämmentävä ja seksikeskeisyydessään ujoimmille nolo. Mutta kun tämä sama synnin leima tungetaan ensin mielimusiikkiisi ja sitten roolipeleistä ja fantasiakirjallisuudesta tulee saatananpalvontaa, niin kyseessä on jo absurdiudesta. Tuomitsemisessa kohde kun on jotain nuoren elämässä arkista ja totuttua. Hän tuntee kavereita jotka kuuntelevat sitä "pahaa musiikkia" ja tietää että he eivät tee mitään sellaista millä on uhkailtu. Lisäksi arkisia asioita voi olla vaikeampi pelätä kuin eksoottisia, joten vaikka varoitukset olisivat tosiakin, ne etäännyttävät siltikin.

Näin ollen kun Juhani Räsänen korostaa että kirkon ongelmana on "brändimoka", joka johtuu siitä että "brändiä edustavan henkilön brändi joutuu ristiriitaan tuoteen brändin kanssa." Hän tuo ongelmana esiin ateistiset papit ja sen että opista ei pidetä kiinni. Tästä pitäisi luopua ja olla rohkeasti kristittyjä. En toki ole ymmärtänyt miksi kirkon parissa brändistrategiaksi on ylipäätään muodostunut brändi -sanan hokeminen. En myöskään aikaisemmin ole törmännyt tiiviimpään tapaan määritellä dogmaattisuutta brändikielellä. Jos vaatimuksena on että yksilöt noudattavat jotain oppia orjalllisesti, se on määritelmällisesti dogmaattisuutta. Noin sanoen se ei tietenkään vaikuta yhtä pahalta kyykyttämiseltä ja vakaumusten nyyläämiseltä ja niiden ohjailulta hyvin tietynlaiseksi. Sisältö sitten pysyykin identtisenä. ; Katson että ennen kaikkea Räsäsen ongelma on siinä että hän tavallaan kaataa bensaa liekkeihin. Tätä julistus-tuputuslinjaa yritettiin ahkerasti minun nuoruudessani ja siinä ei käynyt hyvin. Itse asiassa on olemassa erityinen nimitys sellaiselle ihmisryhmälle joka yrittää toistuvasti tehdä samaa ja odottavat erilaista lopputulosta.

Ylläoleva kuvaa kuitenkin lähinnä niitä kysymyksiä joista on tehty identiteettikysymyksiä.

Kuvasin miten liberaalilla kristityllä (joka on monista oksymoroni) on haasteita. Mutta nuo kuvaavat tietenkin vain niitä kysymyksiä joista on tehty tärkeitä. Moni asia ei ole tämänlainen. Ja itse asiassa olen ollut huomaavinani että sukupuolineutraali/tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole "linjaa abortti". Siitä tulee todennäköisemmin "mallia segregaatio". Ja kirkko on mielellään tulossa sinne harrastamaan "luontevaa läsnäoloa". Kun arvokeskustelu on käyty, on rituaalivallankäytön paikka.

Tästä saa jo vihjeitä lukaisemalla Reijo Ruotsalaisen haastattelun. Hän on "Aito avioliitto" -kampanjan ahkera nimienkerääjä. Ja vaikka en itse kampanjasta pidäkään, niin hänen kannanottonsa ovat kuitenkin varsin maltillisia. "Siinä kohdassa minä nostan kädet pystyyn ja sanon että soronoo. Tyydyn siihen, mitä eduskunta sanoo ja mikä on kansan tahto. Ei tämä ole minulle sillä tavalla elämän ja kuoleman kysymys, että minun pitäisi maailman tappiin tätä taistella. Mutta tietysti haluan edelleen kehittää miehen ja naisen välistä avioliittoa. Sitä en tiedä, mikä se tapa tulee jatkossa olemaan."

Ilmeisesti kirkon parissa on päätelty samansuuntaista. Kun katsotaan Irja Askolan haastattelua, voidaan huomata että siinä uutisoidaan siitä miten kirkko oli läsnä Pride -kulkueessa. "Evankelisluterilainen kirkko on entistä aktiivisemmin mukana tällä viikolla vietettävässä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pridessa." Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu joka on tehty lainmuutoksen jälkeen eikä ennen sitä. Askola korostaa myös sitä miten läsnäololla "symbolinen merkitys". Tämä on merkitys joka lähinnä määrittelee kirkkoa ja sen asemaa rituaalivallassa kuin muuttaa mitään.

Tälläisenä asia ei tietenkään ole itselleni hirveän kiinnostava. Sillä olen niitä ihmisiä että mielestäni kirkko saa syrjiä aivan ketä haluaa sisäisesti. Kirkko voi päättää kirkon avioliitoista. Tällä ratkaisulla on merkitystä vain siinä suhteessa että maksanko minä jäsenmaksun. Sen sijaan jos kirkko haluaa rahaa minulta, minä maksumiehenä asetan ehtoja. Toisaalta jos joku haluaa saarnata minulle pelastuksen sanomaa, niin läsnäoloni maksaa 100 euroa tunti. Eli jos katsoo että on ikään kuin kansalaisvelvollisuuteni tutustua kirkon toimintaan ja laulaa heidän laulujaan, se onnistuu rahaa vastaan. Koska en missään nimessä pidä kristillisyydestä, minulta ostetaan työsuorite. Se maksaa, sori vaan. Kirkon brändi ei ole kiinnostava. 

Mutta asialla on toinen puoli.

Rituaalivalta on siitä kiinnostavaa, että se kuitenkin oikeutetaan vetoamalla oikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Ja tässä mielessä menneisyys on jotain jolla nykyhetki oikeutetaan. Kirkon linja on tässä mielessä totaalisen omituinen. Minä voin oikeasti ymmärtää jos joku konservatiivi vihaa homojen avioliittoa tai on vaikka paatunut rotuerottelun kannattaja tai abortin vastustaja. Ymmärrän jos tätä kantaa sitten ajetaan aktiivisesti, osallistutaan konflikteihin. Ja sitten kun historiaa kirjoittavat voittajat, määrittyvät joko pahoiksi tai sankareiksi. Mielestäni sen pitää mennä näin. Sananvapaus ja sananvastuu kohtaavat kun jokainen sanominen tekeminen muuttuvat joksikin.

Mutta kirkko sen sijaan välttää konflikteja ja saapuu sitten tomun laskeuduttua olemaan voittajan puolella läsnä. Ja harjoittamaan oikeudenmukaisuudessaan rituaalivaltaa. Tämä on petos. Siinä ei ole ollut riskiä. Eikä siinä ole ajettu oikeudenmukaisuuttakaan.

Kristityt ovat itse asiassa olleet hyviä tämänlaisessa historian uudelleenkirjoittamisessa. Esimerkiksi orjuuden kohdalla voidaan korostaa miten kristityt ovat olleet orjuutta vastaan. Kun tosiasiassa orjuudesta taisteltiin kristittyjen kesken. Kaikki kansalaisoikeuksien ja -vapauksien edistysaskeleet ja koko valistus on jo nyt omittu kristillisyydeksi. Näin on tehty vaikka kun asiaa katsotaan historiallisen aineostin valossa, kysymys on suttuisempi. Ja itse asiassa suurin osa muutoksista olivat nimenomaan vastareaktioita sille mitä kristilliset instituutiot olivat siihen mennessä vuosisadat opettaneet totuuksina ja ilmiselvyyksinä.

Askolan haastattelussakin on nähtävissä sävyjä siitä että kirkko asetetaan jotenkin oleelliseksi homoseksuaalejen oikeuksien menestystarinassa. "Askolan mukaan suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on kirkossa osalle edelleen vaikeaa, mutta ilmapiiri on tullut kaiken kaikkiaan oikeudenmukaisemmaksi. Hän kiittää tästä paitsi arkkipiispa Kari Mäkistä myös erityisesti vähemmistöihin kuuluvia kirkon työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka ovat alkaneet puhua avoimesti omasta taustastaan." Kari Mäkinen on arkkipiispa jota ollaan lietsomassa hyvin erikoiseksi glorifioiduksi hahmoksi. Henkilökohtaisesti pidän hänestä hyvin vähän. Paljon vähemmän kuin Päivi Räsäsestä. (Joka on mainettaan parempi hahmo.)

Askolan lausunto on hyvin taitavaa leppoistoliberaalin kielipeliä. Hän mainitsee näyttävästi arkkipiispa Kari Mäkisen anteeksipyynnön seksuaalivähemmistöille. Vähemmän näyttävästi selitetään mitä tekoja ja politiikkaa arkkipiispa tarkalleen ottaen pyysi anteeksi. Ja keitä olivat toimijat niiden takana. Mitä ideologioita he kannattivat ja mihin kirkkoinstituuttiin monet heistä kuuluivat. Askola vaikenee näistä ja luo taktisen tarinan jossa kirkko on ollut kivasti voittajan puolella.

On mielenkiintoista miettiä Kari Mäkisen sankarihahmoa muutoinkin. On hyvin kiinnostavaa huomata miten Mäkinen todella on pyytänyt anteeksi. "Selittelemättä ja kiertelemättä". Tämä on tehty sen jälkeen kun kansalaisaktivismi on muuttanut maailmaa. Aikaisemmin Mäkinen, sama Mäkinen, oli Huomentasuomen lähetyksessä. Silloin häneltä tuli paljon selittelyä ja kiertelyä. On hämmentävää miten hän rohkeasti "...kiistää tiistaina ottaneensa aamun Huomenta Suomi -lähetyksessä MTV3:ssa kantaa avioliittolainsäädäntöön." Toki kirkolliset voivat luottaa siihen että yli viikon vanhat somekohut on kuopattu pois häiritsemästä hyvää luontevaa läsnäoloa. Kari Mäkinen on tietenkin harrastanut hyvää väistelyä juuri leppoisoliberaalille tyypillisellä vaikenemisen ja konfliltinväistelyn menetelmäistöllä. Josta ei pitäisi sankarinviittaa antaa.

Mutta tottakai on ymmärrettävää että toinen leppoistoliberaali sen hänelle mielellään antaa. Tämä on yhtä luontevaa kuin vastata "Homoillan" aikaansaamaan kriisiin kertomalla että kirkosta ei pidä erota koska kirkko korjaa ongelmat ihan heti jos ei huomenna. Kun samanaikaisesti kyseisestä ohjelmasta on jo vuosikausia aikaa eikä mitään konkreettisia suuria muutoksia ole tapahtunut.

Toisaalta leppoistoliberaaleilla on tässä myös ongelma. Se, että he ovat usein korostaneet sitä miten Päivi Räsänen ei edusta kirkon kantaa. Linjamana on ollut nimenomaan se, että kirkko on jonkinlainen sana joka on tullut lihaksi. Ja tämä pitää erottaa kaikista kirkon jäsenistä jotka jotenkin tuottavat vähänkin negatiivista PR:ää. Tässä unohdetaan että saman pitäisi koskea myös positiivista PR:ää. Onko Kari Mäkisellä mitään merkitystä kun meillä on kirkon virallinen kanta? Ei. Kirkon virallinen kanta taas on jotain johon voi tässä homokysymyksessä tutustua suoraan sen oman aineiston kautta. Kirkkohallitus nimittäin meni antamaan lausunnon Oikeusministeriölle tasa-arvoisen avioliiton tiimoilta. "Mikäli samaa sukupuolta olevien parisuhteet halutaan - asenteellisesti ja käytännössä - rinnastaa avioliittoon, tällöin ei enää ole kysymys vain epäkohtien korjaamisesta, vaan syvemmästä ja kauaskantoisesta arvoratkaisusta." ... "Kirkkohallituksen mielestä ei ole ongelmatonta, jos valtio erityistoimin tukee yhtä vähemmistöryhmää - tässä tapauksessa seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa vähemmistöä. Perinteisestä yksiavioisesta, heteroseksuaalisesta perhemallista poikkeavia seksuaalisuuden toteuttamismuotoja on myös monia muita. Yleisin ja tunnetuin näistä lienee nykyisinkin eräissä kulttuureissa vaikuttava moniavioisuus."

Se oli siis vastustamassa tätä lainmuutosta konkreettisesti. Ja kun sitten on tullut kirkon kannalta ei-toivottu päätös, on kuitenkin päätetty mennä paikan päälle. Tämä on varmaan sitä symbolista tukea ja symbolista merkitystä. Sitä mitä liberaali kristitty saa kriiseissään. Koska itse olin roolipelaava kristitty nuori saatanapaniikin aikaan voin kuvitella mitä kaikkea mielenkiintoista nykyään voikaan kohdata jos on homoseksuaali nuori nykykirkossa. Tietääkseni hän saa tuekseen lähinnä sitä että hän saa kuulla hymyillen esitettyjä asioita siitä miten "aika ei ole kypsä". Hymistelyä. Kirkko ei tälläisessä tilanteessa auta eli tee eettistä hyvää.

Nuori homoseksuaali kristitty elää elämäänsä nyt ja tässä tänään eikä jossain sellaisessa ensi vuosituhannen kivakirkossa joka liberaalien utopiahymistelyissä kumpuaa. Ilman apua hädässä oleva ihminen jää yksin. Jää, vaikka kirkon virallinen kanta määrittäisi hänet "tervetulleeksi". (Erityisesti siinä mielessä että ei saa erota kirkosta koska sitten kirkko ei saa rahaa. Eroaminen pitää tuomita tyhmäksi, ja joksikin joka ei johdu mistään siitä mitä Kari Mäkinen pyytää anteeksi, vaan nimenomaan siitä että tämä homonuori ei ymmärrä että kysymys ei ole Päivi Räsäsestä.) Heistä on varmasti miellyttävää kuulla 10 vuoden päästä niitä valkopestyjä lähimenneisyystarinoita joissa kirkko ja kristityt olivat kovasti heidän apunaan. Kun he itse muistavat lähinnä sen että ei oltu ennen kuin asia ensin taisteltiin läpi muualla, ja nimenomaan tavoilla joissa kirkko ja kristityt olivat korkeintaan kolmansia viuluja elleivät peräti aivan tyystin kokonaan poissa.
1: Homokysymyksessä ja naispappeudessa voidaan huomata että moni konservatiivinen kristitty on irtautunut protestanttisille suuntauksille tyypilliseen tapaan. On irtauduttu kirkosta ja perustettu pieniä irrallisia suuntauksia. Se, että liberaalikristityt eivät ole vastaavasti fragmentoineet kertoo paljon. Homojen asema on monille kristityille heidän omien sanojensa mukaan tärkeä. Tämän kohdalla ei voi kuin huomata, että he ovat nyt - asian ratkettua tai vähintään loppumetreillä - sitten innokkaasti siivoamaan retroaktiivisesti historiaa itselleen sopivaksi. Kun taas aiemmin he olivat väisteleviä ja vältteleviä perustamaan näkemyksiä. Eivätkä irtautuneet omaa teologista näkemystään tukevaksi uskonsuuntaukseksi kun kirkko ei heidän tahtoaan mukaillut. Se mitä tehtiin ja mitä ei tehty kertoo kaiken oleellisen. "Yhteys" ja "yhdessolo" -tyylisten mantrojen suriseminen ovat tärkeämpiä. Kirkon yhteys, jäsenmäärä ja jäsenkadon välttäminen ovat tärkeä asia, toisin kuin homojen oikeudet. Kysymys on näin yksinkertainen. Ja kirkon leppoistoliberaalit ovat kantansa jo demonstroineet. Ensin selitellään ja kiemurrellaan kun kina on päällä ja sitten kun asia on ratkaistu, tullaan "kiertelemättä ja selittelemättä" esille harjoittamaan rituaalivaltaa ja keräämään jäsenmaksuja näppärän huomaamattomasti suoraan palkkakuitista.

Ja tästä syntyy syvä Batesonilainen kaksoismerkitys joka koskee nimenomaan sitä kirkon toimijoiden osaa joka normaalisti jää ilman "suvaitsevaiston" moitetta. Liberaalit eivät mielellään kritisoi leppoistoliberaaleja kirkossa koska he ovat identiteetiltään "samalla puolella poteroa". Mielestäni olisi tarpeellista huomauttaa että leppoistoliberaalit eivät ole lainkaan poterossa. He eivät ole hyvyyden vaan loisimisen asialla. Kaikessa on kysymys vallasta. Rituaalivallasta. Ja symbolisoipa se kirkon luontava läsnäolo mitä tahansa, niin joka ikisen kerran kun se on paikalla jossain Priden tapaisessa tilaisuudessa se konkretisoi tämän puolen itsestään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (19 kommenttia)

Petteri Hiienkoski

Kiinnostavaa pohdintaa.

Syytä siihen, että rotuerottelua koskeva kansalaiskeskustelu lopahti toisin kuin aborttia koskeva keskustelu, voisi pohtia luonnollisen moraalilain kannalta. Tältä kannalta katsoen rotuerottelun voi nähdä perustuvan perinteeseen eli traditioon, muttei luonnolliseen moraalilakiin; abortin vastustamisen voi nähdä perustuvan luonnolliseen moraalilakiin, kun taas perinteeseen perustuva vastustus on vuosikymmenten saatossa jo hiipunut.

Mitä tulee kristittyjen jakamiseen "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin", kysymystä kannattaisi ehkä pohtia myös siltä kannalta, miten määritellään se, ketkä ovat kristittyjä. Jos kristityt määritellään sosiologiselta kannalta yhteiskunnallisen suhtautumistavan mukaan, jako konservatiivehin ja liberaaleihin voi olla perusteltu. Tämän perusteella kristittyinä voidaan pitää kaikkia, jotka ovat kirkon ulkonaisia jäseniä tai ilmoittavat olevansa kristittyjä.

Kansankirkon jäsenistä kaikki ei taida edes pitää itseään kristittyinä, vaikka heillä saattaa olla vahvojakin kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja jopa siihen, mikä kirkon kannan niihin pitäisi olla.

Oman perustuslakinsa eli Raamatun mukaan Kirkko määrittelee kristityn kuitenkin toisella tavalla. Siitä näkökulmasta katsoen jakoa "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" voi olla aika vaikea perustella.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Kiitos tuottamastanne hämmennyksestä. Mainitsemasi asiat ovat sinällään hyvin tosia. Erityisesti olin kiinnostunut ajatuksestasi luonnollisesta ja eiluonnollisesta moraalilaista. Se on nimittäin jotain joka voidaan kiinnittää moniin hyvinkin muodikkaisiin virtauksiin. Kristityt toki puhuvat usein moraalilaista Kantilaisessa tai C.S. Lewisin (tai jopa Lutherin) hengessä. Toisaalta uusateisteista ainakin Sam Harris korostaa "luonnollista moraalia" joka olisi kulttuurista riippumaton ja perimää.

Oma kantani metaetiikkaan on omituinen. Minulla ei karkeasti ottaen ole metaetiikkaa. Käytöksessämme on paljon evoluution siihen koodaamia malleja. (Malliin Ridleyn "Jalouden alkuperä".) Ja jos pitää vaikka uhrautumista, läheisten auttamista, yhteistyötä ja työnjakoa eettisinä niin sitten evoluutio selittää näiden piirteiden synnyn. Onko tämä sitten oikeasti moraalia. I have no clue. Ei meillä tosin muutakaan ole kuin inhimillinen moraalikaava. Jos valitsemme uskonnon, otamme niissäkin kantaa että minkä Jumalan etiikka tuntuu punnuksissa moraalisimmalta. Ei tätäkään tehdä ei-inhimillisessä mietintäkentässä. Joten jätän metaeettisenmoraalifilosofian itseäni fiksummille. Tai itseriittoisemmille.

Ajattelisin kuitenkin että minusta on melko irrelevanttia miettiä pitääkö valtaosa kansankirkon jäsenistä itseään kristittyinä vai ei. Sillä tässä näkökulmassa keskityttiin ihmisiin jotka ottavat osaa "maailmankuvasotaan" tai "kulttuurisotaan" (culture wars). Tämä taas on hieman mielisairas konsepti koska se ei oikeasti ollut relevantti kun minä olin teini. Internet muutti tämän hyvin radikaalisti. Materiaalia on kössitty USA:sta. Kina on copy-pastea joka on vallannut internetin myös Suomessa. Mutta joka on kuitenkin hieman viisto jos sitä sovittaa Suomen ympäristöön sellaisenaan. (Kuten yllättävän usein tehdään.) Merkittävää on siis vain se, että maailmankuvasota määrittää identiteetin monille. Ja osa liberaalien leiriin hypännyt on identiteetiltään kristitty. Koska debatti on monille tärkeä, näitä ihmisiä on paljon. Ja heitä on paljon riippumatta dogmatiikasta. Eli siitä että miten oikeaoppiset teologit tai uskovaisten jengien johtajat määrittelevät opin milloinkin.

Näkökulmani on aina "sosiologinen" siinä mielessä että se ei ole sitä että ideologiat olisivat jotain määritelmiä. Eli tapa on hieman kuten kognitiivisessa uskontotieteessä jossa on nähty erittäin relevantiksi erottaa teologisesti korrekti ideologia siitä mitä kyseisen ideologian kannattajat tekevät. Koska ihmisten toiminta on aitoa, dogmat ovat ohjeita joissa käytännössä kaikki epäonnistuvat. Ideaalit jotka eivät toteudu maailmassa eivät kuvaa "tosiasioita" siinä mielessä kuin koen sen relevanttina. Ilmiön olemassaolo jossain määrin alleviivaa sen että ideologioissa on aina valtava määrä tekopyhyyttä. Yksi tapa jolla ne ilmentävät itseään on Batesonin kuvaama kaksoissidonnaisuus.

Kristityt ovat sellaisia kun kristityksi itseään mieltävät ovat. Olen ilmaissut tämän melko vahvasti aiemmissa blogauksissani. Moni voi nähdä että tämä ei ole oikea tapa koska identiteetin lisäksi kristittyys voitaisiin määrittää oikeaoppisuuden kautta. (Joka on dogmaattista mutta joka voidaan mitata.) Tai vaikka sitä kautta että kristitty on se joka kokee jonkun armopelastuskokemuksen eksistentiaalisesti. (Joka on osittain dogmaattista mutta jota ei voi mitata oikein mitenkään.) Minulle se maailma josta on relevanttia argumentoida on vain klusteri identiteettejä ja niiden välisiä korrelaatioita. Niistä syntyy siten karkeistavia klimppejä kuten "liberaalit" ja "konservatiivit". Konfliktit tietyissä kysymyksissä sitten vahvistavat että nämä ovat ne tappelulinjat.

Eli tämä näkökulma huomioiden...

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Luonnollinen moraali ja vastaava on hyvin käytetty. Mutta se on kuitenkin melko epämääräinen. Esimerkiksi Harrisin näkemys on saanut minulta paljon kritiikkiä. Niissä on jotain intuitiivista jota on kuitenkin hankalaa oikeasti liittä ihmisiin ja tiettyihin asioihin (ja pois jostain toisista). Esimerkiksi ulkonäköstereotypiat, etenkin ihonväri, jne. ovat ihmisille hyvin luontaisia. (Tai niitä oikeutetaan sellaisiksi viitaten erilaisiin yhteyksiin.)

Onko rasismi siis oikeasti jotain joka on jotenkin "vähemmän biologista" tai "vähemmän luontaista" kuin vaikka aborttikysymys? Monissa kulttuureissa lapsensurmia kuitenkin tapahtuu joten kyllä se voi olla joku sosiaalinen konstruktikin. (Mikä ei tarkoita että se on "vain" innovaatio ja siksi illuusio ja kumoaa etiikan. En ota kantaa metaetiikkaan. "Vain" -sana on asenteellinen ja siksi hipsuttimissa. Jos argumenttina on "vain" -sanan käyttö, kuten usein on, se ei ole mikään oikea argumentti.) Ja homoteeman kohdalla ollaan sitten suossa jossa on ties mitä paneskselevia apinoita ja hedelmäkärpäsiä. Onko tappelun loppuminen jokin indikaattori että homous on kuitenkin jotenkin luonnollista? En haluaisi ratkaista kysymystä noin.

En saivartele noilla. Ja muokkasin tavoitteeni ja tekstini sen mukaisiksi. Pyrin olemaan reilu ja sitomaan ajatukset muuhun kuin siihen että kuka on "oikea todellinen oikeaoppinen kristitty". Mikä oli mielekästä siltäkin kannalta että tässä keskiössä oli se, että kristityksi itsensä kokevat liberaalit etääntyvät valtionkirkosta ja sen jäsenyydestä paradoksaalisesti siksi että liberaalit kirkossa suojelevat kirkon jäsenlukuja ja lakaisevat ongelmat maton alle kun toivovat että kaikki voivat kokea kirkon omakseen. (Onko tämä esimerkki miswanting -ilmiöstä instituutiotasolla? Eli ihmiset haluavat jotain ja toimivat sen eteen koska luulevat että tämä tekee heistä onnellisia. Mutta oikeasti lopputulos onkin onnellisuuden väheneminen.)

Tämä kaikki oli mielestäni kohtuu näppärää. Siis sen lisäksi että tämä vastaa omia kokemuksiani tunnetasolla. Ja on ennen kaikkea keskisormennäyttö, jopa keskisormennäyttö hyvin tietyille ihmisille joilla on nimi ja sosiaaliturvatunnus. (Jos he lukevat tämän tekstin, he tietävät kyllä. Muille sanavalinnat eivät välttämättä kerro mitään.)

On hyvä joskus pyrkiä muuhunkin kuin käsitteellistämään omia mielipiteitä. Ettei jymähdä dogmiensa huutajaksi. Tässä tapauksessa tarvetta muotoiluun ei minusta ollut paljon. Eli pitkälle pääsi pelkällä käsitteellistämisellä. Kun konseptit sopivat omiin ajatuksiin ilman sovittelua, se on jotenkin ... tyydyttävää. Toisaalta tämä tyydytys voi olla sitä minkä vuoksi joku ryhtyy dogmaatikoksi in first place. Joten minun on oltava varovainen tyytyväisyydessäni ja juuri sen vuoksi.

Petteri Hiienkoski Vastaus kommenttiin #3

Voisiko mainitsemasi vaikeus määritellä luonnollinen moraali liittyä jotenkin siihen, jos samastat sen siihen, mitä havaitsemme jotain luonnossa tapahtuvaksi tai meille väitetään luonnossa tapahtuvaksi? Epäilemättä siltä kannalta asiaa tarkastellen, kysymys luonnollisesta moraalista voi vaikuttaa jopa hieman mielivaltaiselta.

Voisitko kertoa vähän Harrisista, miten hän asian määrittelee? Oman käsitykseni mukaan asian ymmärtäminen ei edellytä kristillistä uskonvakaumusta, jollainen oli esim. C.S. Lewisillä ja Lutherilla. Asian määrittäminen voi tosin osoittautua vaikeaksi, jos kuitenkin kieltää myös Jumalan olemassaolon (siis Jumala-sanan epämääräisessä tuntemattomaksi jäävässä merkityksessä).

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #13

Ongelmana on enemmänkin se, että jos jotain moraalia käytetään "luonnollisena" niin se väittää että se on jaettu, universaali, itse asiassa kulttuurista riippumaton. Väitteenä se että jokin on ja jokin ei ole luonnollita moraalia on metaeettinen väite jota ei sinun tapauksessasi oikein perustella. Jos väittää että jokin on luonnollista moraalia ja joku ei niin sitten se pitää kyllä pystyä perustelemaan jotenkin.

Harrisille luonnollisen moraalin takana on Jumalan sijaan evoluutio. Kiistää is-ought -periaatteen mielekkyyden, kuten aika moni vastaava. Objektiivinen moraali ilman Jumalaa. (Kun moraali on määritelty ihmisen lajinmukaiseksi käytökseksi, niin tämän määritelmän kautta siitä tietysti tulee empiirinen ja objektiivinen asia. Kunhan määritelmä on oikea. Mistä hitosta Harris sen tietää?)

Petteri Hiienkoski Vastaus kommenttiin #16

Kiitos vastauksesta.

Olen samaa mieltä, että väitteensä pitäisi pystyä perustelmaan.

Väitän esim. että viattomien ihmisten tappaminen on väärin ja että toiselta varastaminen on väärin ja että nämä perustuvat luonnolliseen moraalikäsitykseen.

Myönnän kuitenkin tiedolliset puutteellisuuteni filosofian alalla. Turvaudun mieluummin sellaisiin, jotka tuntevat asiat paremmin ja osaavat ne ymmärrettävästi selittää.

Olen myös aika yksinkertainen. Kovin monimutkaisilla käsitteellisillä ajattelumalleilla operoiminen ei hevillä luonnistu. Tämä rajaa mahdollisia selityksiäni ja perustelujani.

Lisäksi myönnän paradoksien ja mysteerien olemassaolon. En kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että sillä älyllisestä epärehellisyydestä, laiskuudesta tai jostain arveluttavasta syystä peiteltäisiin loogista ristiriitaa. Paradoksit lienevät useimmiten haasteita, mutta mysteerit jäävät mysteereiksi.

Harris siis uskoo evoluutioon niin kuin markkinaliberaalit "näkymättömään käteen" joka jakaa vaurautta ja hyvinvointia kaikille. Evoluutio on siis kuin luonnonlaki, joka ohjaa kehitystä optimaalisesti luonnon asettaman "moraalin" mukaan elämän jatkumiseksi? Jonkinlaista naturalistista utilitarismia siis. Kai.

Määritelykysymyksiksihän nämä menevät. Nähdäkseni perusoletukset, joiden puitteissa tai vallitessa kysymys luonnollisesta moraalista on mahdollinen, tulisi myös määritettäväksi.

Petteri Hiienkoski

Kiitos kommentista, Tuomo! Olisiko hämmentyksesi johtunut siitä, etten ole ymmärtänyt kirjoituksesi tarkoitusta toivomallasi tavalla tai lähestymistapani ollut liian karkea ja suoraviivainen.

Yhteiskunnalliselta kannalta minua kiinnostaa mainitsemasi "maailmankuvasota" tai "kulttuurisota" (culture wars). Kallistun sille kannalle, että maailmankatsomuksellisia uskomusjärjestelmiä ja niiden ulkonaisia ilmenemismuotoja tai mielikuvia niistä käytetään ihmisten hallitsemiseen ja poliittisen vallan välineinä.

Samasta syystä minua kiinnostaa myös identiteettien muodostuminen. Nähdäkseni siinä näet on kysymys identifioitumisesta, samastumisesta johonkin itsen ulkopuolella olevaan, epäilemättä suurempaan, olipa kyseessä toinen ihminen, ihmisryhmä tai maailmankatsomus tai mielikuva niistä.

Vierastan epärehellisyyttä ja ihmisten hyväksikäyttöä, minkä piirteen tunnistan kuuluvan ihmisluontoon. Sen takia pyrin käsitteiden määrittelyyn, ja monitulkintaisuuden sijasta yksiselitteisyyteen. (Tämä koskee siis vastuullisempaa keskustelua, eikä leikittelyä, jolla myös on paikkansa.)

Tämä liittyy siihen, että asiat, joista voidaan ylipäätään puhua, voidaan nähdäkseni myös puhua enemmän tai vähemmän yksiselitteisesti. Ja ehkä pitäisikin. Ellemme voi puhua jostain yksiselitteisesti, meidän pitäisi siitä ehkä vaieta.

Mainitut kolme asiaa ("maailmankuvasota"/"kulttuurisota", identiteetin muodostuminen ja käsitteiden määrittely) liittyvät vallankäytön mekanismien ja muotojen paljastamiseen ja näkyväksi tekemiseen.

Identiteetin muodostumisesta voidaan kysyä kuka sen määrittää: määritämmekö me se itse vai määrittääkö sen joku toinen, mihin sitten sopeudumme tai olemme sopeutumatta? Väittäisin, että vallitseva maailmankatsomuksellinen ajattelutapa tai uskomusjärjestelmä uskottelee meille, että määrityksen teemme me itse. Mitäpä jos uskomusjärjestelmä tai uskonto onkin valinnut sinut?

Koska kirjoituksessasi käsitellään kirkkoa ja kristillisyyttä, vaikkakin vain ulkonaisesti ja "sosiologiselta" kannalta, tässä voisi ottaa esiin myös hengellisen ulottuvuuden. Siihen kuuluu ihmisestä riippumaton elävä ja autonominen olio, Jumala, jolla myös "sormensa pelissä" vähän joka asiassa.

En tiedä, onko tämä metaetiikkaa vai eksistentiaalista hämmennystä, mutta loppu peleissä johdonmukaisuuteen pyrkivä ihminen jää mielestäni omien ja muiden ihmisten pohdintojen varaan ja tyhjän päälle "kosmiseen tyhjyyteen" ilman Jumalaa. Tämän tunnustamiseksi ei tosin tarvitse olla kristitty sanan klassisessa merkityksessä.

Jos tunnustamme Jumalan olemassaolon, herää kysymys: voimmeko puhua hänestä yksiselitteisesti vai emme? Ellemme voi puhua Jumalasta yksiselitteisesti, ehkä meidän pitäisi vaieta koko asiasta. Näinhän monet jopa ulkonaisesti kirkon virassa olevat taitavat nykyään toimiakin. Tavallaan rehellistä sekin.

Mutta mikä merkitys Jumalalla silloin olisi yhtään mihinkään? - Ellei Jumala puhuisi itsestään ja puhuisi itsestään selvästi, emme nähdäkseni voisi tietää Jumalasta paljoakaan enempää kuin, että Jumala vain on. Ehkä se jollekin riittää.

Jos kuitenkin haluaa tietää Jumalasta enemmän ja kenties tuntea Jumalaa, olemme mielestäni riippuvaisia siitä, että Jumala puhuu meille itsestään. Ellei Jumala puhu meille itsestään, emme voi tuntea Jumalaa emmekä hänestä paljoakaan puhua. Jos taas Jumala puhuu meille itsestään, Jumala epäilemättä puhuu meille yksiselitteisesti tai ainakin niin että voimme sen ymmärtää.

Tässä ei nyt ole kysymys mistään "armopelastuskokemuksesta" tai muusta vastaavasta (niitäkään vähättelemättä), vaan siitä, puhuuko Jumala itsestään vai ei.

Joku voi nimittää tätä dogmaattiseksi asiaksi enkä kiellä, ettei sitä niinkin voisi määritellä. Dogmatiikka sellaisena, joka tarkoittaa muiden ihmisten, ylhäältä päin määrittämiä dogmeja, opinkappaleita, totuuksia, on minulle kuitenkin vierasta. Ainoastaan dogmatiikka, joka on Jumalan puhetta itsestään (laajasti ymmärrettynä), on mielestäni olennaista. Siitä, käsittääkö tämä dogmatiikka varsinaisesti ideaaleja, en ole varma. Ehkä kysymyksenasettelu on väärä.

Mielestäni olennaista on se, että dogmatiikka "tulee lihaksi" ihmisen elämässä - ei niin, että se tyytyisi määrittelemään hänelle jonkin elämänihanteen, vaan ennen muuta niin, että vastaa hänen kokemustaan todellisuudesta eikä jätä häntä yksin ja toivottomuuteen sen kanssa.

Jos palataan kysymykseen siitä, onko Jumala olemassa autonomisesti meistä riippumattomana vai ainoastaan meidän mielikuvituksissamme eikä siis todellisesti, herää kysymys, määritämmekö me sen missä, miten ja mitä Jumala puhuu itsestään vai määritteleekö sen Jumalan itse?

Jos Jumala on pidättänyt itselleen vallan ja yksinoikeuden määritellä sen missä, miten ja mitä Jumala puhuu itsestään, olennaiseksi muodostuu se, mistä tunnistamme tämän Jumalan puheen ja miten erotamme sen siitä, mikä ei ole Jumalan puhetta. Ellemme voi erottaa Jumalan puhetta itsestään siitä, mikä on väärää tai ei ole puhetta Jumalasta, palaamme tilanteeseen, jossa Jumalasta ei rehellisesti ottaen voida sanoa juuri mitään muuta kuin että Jumala vain on.

Jos taas Jumalan puhe itsestään voidaan erottaa siitä, mikä on väärää puhetta Jumalasta, meidän täytyy löytää tuo lähde, tuo puhe Jumalasta.

Kristillisen viitekehityksen sisällä tuo lähde ja puhe on tietysti Raamattu. Sitä, mitä kristityt uskovat Jumalan itsensä puheeksi Jumalasta, voi verrata siihen, mitä muissa uskomusjärjestelmissä väitetään Jumalan puheeksi itsestään.

Selostamani asia saattaa antaa näkökulman siihen kysymykseen, että kristittyjä jaetaan "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin".

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #12

Dogmatiikassakin Jumala komentaa. Tämän tunnustaminen on "valtamekanismin paljastamista".

Tämän artikkelin kannalta ei ollut oleellista määrittää identiteettiäkin kaiken päälle. Oli riittävän pitkä tuollaisena. Jutun ja minun kannalta on itse asiassa herttisen yhdentekevää miten identiteettiä lähestyy. Merkittävää on vain se, että identiteettiä pidetään tärkeänä.

Sinulla on jotenkin makuusi pömpöösi tapa puhua "itseään suuremmista asioista". Sosiaalisuus on ihmisjoukkoon kuulumista mutta "itseän suuremmissa asioissa" on jotain äärettömyyden makua. Sellaista jossa ollaan takaovesta kuskaamassa Jumalaa ja muuta jota ei tämän tekstin kontekstissa tarvita. (Se on tuollaisenaankin riittävän pitkä.) Toinen ääripäävirhe olisi puhua identiteetistä jonain jota me olemme. Että identiteetti on ikään kuin "nimenomaan se itse eikä ne suuremmat asiat". Itse näen että identiteetti on enemmänkin mainosbanneri jota heilutamme.

(Osittain siksi että Dunbarin lukua suuremmat ihmisjoukot eivät voi oikeasti tuntea toisiaan ja sosiaalinen koheesio haetaan roolituksilla. Tätä suuremmat ihmisjoukot idealisoidaan ja määritellään joksikin. Minun ratkaisuni on se, että en kuulu mihinkään sellaiseen ihmisryhmään jonka koko on Dunbarin lukua suurempi ja jossa olen muka jotain muuta kuin jokin rooli. Jos tätä roolittamista ei tunnusteta ja selitetään että kaikki ovat yksilöitä ja kaikki tunnetaan, kyseessä on sitten jo pahempi manipulointijärjestelmä, joka rakkauspommittaa ja kontrolloi.)

Tämä on osittain mukana siinä miten uskonto on muuttunut. Kun minä olin nuori, uskonto oli ikään kuin "yhdistävä identiteetti". Se oli se (pienin) yhdistävä tekijä. Nykyään siitä on tullut enemmän "erottava identiteetti" jolla erotetaan oma jengi toisista. Ja nykyään erottavat identiteetit ovat tärkeitä. Etenkin jos on "maailmankuvasodassa".

Valtarakenteiden purkamisen sijaan keskityn valtarakenteiden tunnustamiseen. Kirkon onglema on siinä että konservatiivipuoli on hyvinkin tottunut vallankäyttäjä. Liberaali taas ei osaa puolustaa omiaan. Tämä etääntymiskokemus on vahva. Kysymys on vain siitä että halutaanko liberaalit nuoret mukaan kirkkoon vai ei. Jos heidät halutaan heitä on puolustettava eikä vain hymisteltävä. Jos hymistellään voi saman tien mennä konservatiivien puolelle hakkaamaan. (Minun maailmassa tuo on itse asiassa vähemmän paha. Minun maailmassani sääliö on pahin mahdollinen ihminen. Eli sellainen joka tulee koulukiusatulle itkemään miten pahalta hänestä tuntuu että toista kiusataan mutta joka ei sitten tarvittaessa nosta sormeakaan auttaakseen tai puolustaakseen tätä.)

Minulla jäikin tuosta kommentistasi hyvin vahva sivuraiteille ohjailun halu. Ihan kuin sinulla olisi iso nippu red herringejä joita kiskoisit jotta voisit viedä asian pois siitä aiheesta joka tällä tekstillä oli. Se ei ole mutkikas. Se on sitä miten usea liberaali kristitty kokee maailmankuvasotaan joutumisen ja kirkon käyttäytymistavan siinä.

Mutta tämä on tietenkin tuttua. Jos konservatiivisiiven tunnistaa siitä että he suuttuvat kun tärkeitä asioita nostetaan esiin, on leppoistoliberaalin tunnuspiirre vaikeneminen ja keskustelun syrjään ohjaaminen ja muu käsien heiluttelu.

Petteri Hiienkoski Vastaus kommenttiin #17

"Dogmatiikassakin Jumala komentaa". Niinpä. Jos autonomisen Jumalan olemassaolon tunnustaa, Jumala taitaa määrätä kaikessa muussakin. Tästä määräysvallasta voi yrittää pois, mutta helppoa se ei ole. Oma käsitykseni asiasta on sama mikä uskonpuhdistajalla Vähän katekismuksessaan.

"Itseään suuremmilla asioilla" en muuten tarkoittanut enempää kuin sanat ilmaisevat. Se voi toki olla Jumalakin.

Minua hämmentää kommenttini aiheuttama reaktio. En tiedä, ymmärsinkö väärin, mutta heräsi kysymys, onko Jumalasta puhuminen tai kirjoittaminen todellakin sellainen tabu, että se pitäisi sulkea kaiken muun ulkopuolelle. Ellei kirkollisen ja kristillisyyteen liittyvän keskustelun yhteydessä voi puhua Jumalasta, missä sitten?

Ei minulla mitään punaisia silakoita tai muutakaan ole. Mielestäni keskusteluilla on taipumuksena ohjautua sen mukaan, mikä on keskustelijoiden panos siihen. Vaikea niitä on minusta ohjailla muutoin administroimalla sopimattomia kirjoittajia tai kommentteja pois.

Sattuneista syistä kiinnostuin aihepiiristä, josta kirjoitit ja tunnistin siitä monia tuttuja ajatusrakennelmia. En tiennyt, että keskusteluaiheisto rajautuisi kuitenkin tavalla, jossa minun olisi suljettava omista kommenteistani "kiellettyjä alueita" pois.

Itse en näe mitään erityisesti hurskasta siinä, että kirkollisissa yhteyksissä vaietaan Jumalasta. Minut kai sitten lokeroitaisiin "konservatiiviksi" näinkin radikaalin näkemykseni takia.

Keskustelu palaa kuin palaakin siihen, lähestytäänkö kysymystä "sosiaalisesta" vai "teologisesta" näkökulmasta. Mielestäni jälkimmäisen sulkeminen tekisi kirkosta lähinnä pelkän sosiaalisen harrastusklubin. Jäljelle jäivät tyhjät kuoret.

Jos kirkko luopuisi hengellisestä ikuisuusnäkökulmasta, en näkisi sillä olemassaolon oikeutusta, olivatpa vaikka kaikki liberaalinuoret kirkkorakennuksia pullollaan.

Minua kiinnostaa se, mistä ajattelumalleista on peräisin allergisuus Jumalaa ja ikuisuutta koskevaa keskustelua kohtaan kirkollisessa yhteydessä.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Minulle on loitsun ja rukouksen erosta opetettu seuraavaa: loitsu on teko,joka saa aikaan automaattisen vaikutuksen kohteessa. ( Tai siis sen oletetaan saavan.)
Rukous tuo kohteen Jumalan eteen,mutta ratkaisu on Jumalan.

Kun jumalankieltäjätkin tunnetusti rukoilevat,olisi mielenkiintoista tietää,mieltävätkö he loitsivansa vai rukoilevansa.
Epäilen jälkimmäistä.

Se,miten katolilaiset suhtautuvat traditioon ei paljonkaan eroa siitä,miten sinä tunteen j a tiedon / ymmärryksen tasolla omaan traditioosi suhtaudut.
Katolinen traditio on vain paljon pidempi,syvempi ja kerrostuneempi.

Me katolilaiset puolestamme eroamme vähintäin yhtä paljon toisistamme sen tradition muutoksiin sopeutumisessa,kuin sinä eroat keskiverto katolilaisesta.

Konservatiivien hysteerinen näennäissuhde "kirjoituksiin" on tosiasiassa hysteeristä suhtautumista tradition muuttamisen aiheuttamaan tunnetyhjiöön.
Olen kuullut myös nuoren protestanttinaisen valittavan,ettei naisen pitämä jumalanpalvelus "tunnu oikealta"!

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

"Kun jumalankieltäjätkin tunnetusti rukoilevat"

Mielenkiintoinen väite. Oletko löytänyt tähän jonkun psykologisen tutkimuksen vai keksitkö päästäsi. (Tietääkseni ateisteista 6% todella rukoilee säännöllisesti. Aika vähemmistö. Näissäkin tilanteissa rukoilu on sitten toki määritelty sellaisella tavalla että se ei täytä rippikoulun rukousmääritelmiä. Eli se ei ole enää teologinen rukous jolla on Jumalan kaltainen kohde. Jolloin analogiat siinä muodossa kuin ne tarvitset menevät rikki...) Itse asiassa minä itse en esimerkiksi rukoile. Ja tottapuhuen jo uskovaisena ollessakin juuri rukoilu ja muu vastaava olivat hyvin vieraita. Ne tuntuivat hyvin hölmöiltä. Rukous on minulle väkinäinen kokemus, jokin johon kannustettiin sosiaalisesti, tunnetasolla sama kuin puhuisi puhelinpylväälle. Paitsi että puhelinpylväs on olemassa.

"Olisi mielenkiintoista tietää,mieltävätkö he loitsivansa vai rukoilevansa.
Epäilen jälkimmäistä."

On toki mielenkiintoista että ensin määrittelet että rukoilu ja loitsiminen ovat eri asioita. Sitten kerrot että eiuskovaiset rukoilevat. Ja sitten kysyt että onko tämä heistä loitsintaa vai rukoilua.

Itse en usko että mitään rukoilua tapahtuu. Jonkinlaista antropomorfismia toki voimme harrastaa. Esimerkiksi itse saatan kiroilla lagittavalle tietokoneelle kuin se olisi ihminen. Tämä antropomorfismi on jotain joka on kognitiivisen uskontotieteen mukaan yhdistävä myös vaikka jumalpatsaan rukoilulle. Tai krusifiksin edessä rukoilulle. Ja siinä mielessä niissä on kieltämättä jotain samaa. Tuskin kuitenkaan mitään sellaista mitä esität.

Petteri Hiienkoski

Niin. Minun ymmärtääkseni se, että ateistitkin saattavat rukoilla, viittaa juurikin siihen luonnolliseen Jumalan tuntemukseen, siis sellaiseen tietoisuuteen, että on olemassa Joku, joka kuitenkin on jäänyt heille tuntemattomaksi, tai ehkä pikemminkin jota he eivät ole suostuneet tunnustamaan sellaiseksi, millaiseksi Jumala on ilmoittanut itsensä olevan. Olen näet taipuvainen ajattelemaan, että "ateismius" edellyttää jonkinlaista aktiivista oman tietoisuudensa ohjausta kieltämällä jokin asia. Se taas tosiasiallisesti tunnustaa tuon asian olemassaolon.

Agnostikoksi ilmoittautuva toimii sikäli ovelammin, että hän onnistuu ehkä älyllisessä mielessä tavallaan välttämään mainitun implisiittisen kannanoton Jumalan olemassaolosta ja uskotella voivansa pysytellä asian suhteen viileän neutraalina ottamatta kantaa siihen, onko Jumala olemassa tai onko asiasta saatavissa edes tietoa.

Petteri Hiienkoski

Niin. Minun ymmärtääkseni se, että ateistitkin saattavat rukoilla, viittaa juurikin siihen luonnolliseen Jumalan tuntemukseen, siis sellaiseen tietoisuuteen, että on olemassa Joku, joka kuitenkin on jäänyt heille tuntemattomaksi, tai ehkä pikemminkin jota he eivät ole suostuneet tunnustamaan sellaiseksi, millaiseksi Jumala on ilmoittanut itsensä olevan. Olen näet taipuvainen ajattelemaan, että "ateismius" edellyttää jonkinlaista aktiivista oman tietoisuudensa ohjausta kieltämällä jokin asia. Se taas tosiasiallisesti tunnustaa tuon asian olemassaolon.

Agnostikoksi ilmoittautuva toimii sikäli ovelammin, että hän onnistuu ehkä älyllisessä mielessä tavallaan välttämään mainitun implisiittisen kannanoton Jumalan olemassaolosta ja uskotella voivansa pysytellä asian suhteen viileän neutraalina ottamatta kantaa siihen, onko Jumala olemassa tai onko asiasta saatavissa edes tietoa.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #15

No, olette aivan sikaväärässä. Eikä kyse ole teidän mielipiteestänne. Olen ällistynyt siitä egoismista ja arroganssista joka kattaa lähes kaikki kristityt. He ovat selittämässä että he kyllä tietävät ateistia paremmin että mitä nämä ateistit kokevat perimmiltään.

Ensinnäkin kun ateisti rukoilee he eivät selitä sitä kommunikaationa. Se on "kiitollisuutta" (gratitude) ja asennetta kuin jotain jossa koetaan kaksisuuntaista viestintää. Ja vaikka olisikin, niin voivoi. Kognitiivinen uskontotiede sanoo että asia menee ihan toisin. Esimerkiksi Pascal Boyer kuvaa rukoilua uskovaisillakin siten että kaikilla ihmisillä on käsitys sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Uhrausrituaalit ja rukoilut ovat vain sitä että nämä käynnistyvät. Tarvitseeko tämä uskon siitä että on olemassa tietoinen kommunikaation kohde? Ei tarvita. Minä saatan kiroilla tietokoneelle vaikka tiedän että se ei ole elossa. Antropomorfismi on vain käynnistynyt. Pareidoliassa tunnistetaan kasvoja oksanreijissä vaikka niitä ei tunnustettaisi "oikeiksi kasvoiksi". (Osa hörhöttelee toki että nämä ovat "jotain viestejä".) Tämä ei ole mielipidekysymys. On ideologiajunttaamista selittää että rukous on väkisin illuusio tai että sen takana on Jumala. Me tiedämme sen että olemme sosiaalisia olentoja joiden sosiaalinen järjestelmä käynnistyy tuollaisessa tilanteessa. Se ei VAADI yhtään mitään ontologisesti. (Minua ei teologian metafysiikka kiinnosta eikä se ollut aiheena tässäkään. Miksi kommentoit blogaukseen jos et puhu sen aiheesat? Kun sinä puhut koiranhoidosta niin koetko vuorovaikutuksena että joku tulee huutelemaan viinanjuonnista? Minä en. Minä koen sen välistähuuteluna, moukkamaisena omien asioiden huutamisena.)

Ja niitä "rukouksia" saadaan säännöllisesti tosiaan 6% ateisteista. Kristityt vaikenevat täysin siitä 94%. Koska pitää saada esiin ajatus siitä että ateistitkin kokee Jumalan kun Jumala on sellaisen heille antanut. Enemmistö sanoo "Vitut kokevat ja vitut on annettu." Minutkin on pakotettu rukoilemaan, sosiaalisissa yhteyksissä. Eihän siitä mitään tule. Ihan saatanan tyhmää touhua. Enkä edes ole ateisti.

Uskovainen teeskentelee että nämä ovat kaikille tärkeitä asioita. Minulle ei ole. Ja sinä tulet väittämään että sinä kyllä tiedät minua paremmin mitä minä tunnen? Missäs olet ajatuksenlukukykysi todistanut? Skepsiksen testeissä?

Petteri Hiienkoski Vastaus kommenttiin #18

Tarkoitukseni ei ollut loukata, mutta pahoittelen, jos tein sen kuitenkin.

Tämä arroganssisyytös epäilemättä liittyy samaan kysymykseen kuin selostamani puhe Jumalasta tai toisaalta vaikeneminen siitä. Puhe objektiivisesta Jumalasta ja hänen tuntemisestaan tulkitaan hengelliseksi ylpeydeksi. Raamatusta on poimittu tähän käyttötarkoitukseen sopiva leimakin: fariseus.

Olisiko tässä kuitenkin kysymys siitä, onko ylipäätään olemassa jokin objektiivinen todellisuus vai onko ainoa todellisuus ihmisen subjektiivinen kokemus.

Jos pidetään kiinni jälkimmäisestä uskomuksesta siitä nähdäkseni johdonmukaisesti seuraa, että edeltävään uskomukseen pitäytyvien näkemykset voidaan helposti tulkita arroganssiksi, ylimielisyydeksi.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Varmasti tunnetkin runsaasti kirjallisuutta,joka selventää suhdetta esim pyhäinjäännöksiin tai vaikka ikoneihin.
Ne eivät ole mitään taikakaluja.

Jokainen voi myös aistia mielekkään yhteyden " pyhiin " asioihin esim isoäidin kahvimyllyä hyväillessään: yhteyden rakkauteen,työhön ja perinteeseen..
Tai kuolleen puolison yöpukuun pukeutuessaan.

Kirkossa voi alttaritaulua katsoessaan tai kulunutta kirkonpenkkiä sivellessään tuntea yhteyden esivanhempien kanssa heidän uskossaan.
Vaikka siis olisi varma,ettei itse " usko" mihinkään.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Erot ovat yleensä ottaen teologisia, eivät psykologisia tai kognitiotieteellisiä. Yhdistävä teema on skeemojen sekoittuminen. Tämä ei ollut varsinaisesti tämän blogauksen aihe, mutta kun asia kiinnostaa niin väsäilen aiheesta jotain kuvaavaa.

Kognitiivisessa uskontotieteessä on pitkään tiedetty että vaikka teologisen korrektiuden mukaan esimerkiksi Pyhän Marian patsaalla ei ole taikavoimia, sen lähelle mennään kuin se olisi ihminen. Samoin vaikka rukouksen väitetään olevan enemmän pyyntö, sitä käytetään kuin ihmetekoa. Eikä missään uskonnossa ole itse asiassa varaa luoda järjestelmää joka takaa onnistumisen. Koska sellainen falsifioituu. Jokaisessa uskomusjärjestelmässä on erilainen keino muuttaa "lupaus ja odotus" joksikin joka ei tapahdu aina. Tämä ad hoc -järjestelmä vaihtelee uskontokohtaisesti. Mutta ne ovat yhteisiä.

Skeemojen perustason sekoittumisesta hyvä esimerkki onkin itse asiassa tuossa tarjoamassasi. Ihmisen ei tarvitse uskoa jotain todeksi tietääkseen kokemus. Ihmiset todellakin pelkäävät kummituksia vaikka eivät usko niihin tai pidä sitä tiedollisesti perusteltuna.

Tiedän kognitiiviseen uskontotieteeseen liittyvää kirjallisuutta riittävästi sanoakseni että psykologisesti ne ovat ihan samaa tavaraa kuin taikakalutkin. Toki vallankäyttöön korostuneet ideologiat harrastavat valtapeliä jossa niitä määritellään joidenkin ontologisten - ei empiirisen psykologian - seikkojen kautta "ihan eri asioiksi". Nämä ovat kuitenkin a priorisia määrittelyitä jotka ovat enemmän käsienheiluttelua kuin tiede-tiedettä. Kyseessä on filosofia, eräänlainen mielipiteily sopivastivalituin premissein.

Sinulla muuten näyttää olevan tunnetasolla jokin lukko joka fiksoi sinulle varsin mielenkiintoisen asenteen. Miksi teet statementeja ja väitteitä argumenttejen sijaan? Miksi purat asennetta edes käsitteellistämättä, saati lähteistämättä? Ovatko nämä asiat sinusta pelkkiä mielipideasioita, täysin tutkimuksen ulkopuolella? Ja jos ovat niin miksi niin jyrkkä asenne siitä mitä asiat ovat ja eivät ole?

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Kun kuvaa ihmisen monenlaista suhdetta traditioon ,sitä ei kai tarvitse tehdä argumentteja esittämällä?
En halunnut väitellä asiasta,joka käsittelemälläsi tavalla on suurimmalle osalle ihmisistä täysin abstrakti.
Ja aika merkityksetön.
Mutta ikoni tai mummun kahvimylly tai puolison yöpuku mitä merkityksellisin.

Jos nyt näillä havainnollistamisilla johonkin pyrin,niin siihen,että nämä kaksi eri lähestymistapaa jotenkin lähenisivät..
Mielestäni käsitys,että kirkko " pitää ihmisiä vallassaan taikakalujen avulla" on aika kaukana esim isoisovanhempien ikonia katselevien kokemuksesta.
Joka siis on sitä hengellisyyden lähestymistä tradition ja konkretian kautta .

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Sinä olet täällä kommentoimassa joten ei se turha voi olla. "En halunnut väitellä asiasta,joka käsittelemälläsi tavalla on suurimmalle osalle ihmisistä täysin abstrakti.
Ja aika merkityksetön." Hauskaa on se, että kun sinä kuvaat statementeja kuvaat täysin abstrakteja aksioomia (riippumatta siitä miten ihmiset ne kokevat.) Argumentaation ja kokeellisuuden puute tekee niistä epäeksakteja ja vähemmän konkreettisia.

Tieteellisyys tuntuu monista tietysti abstraktilta koska se vaatii koettelua, perustelua, selvittämistä ja kaikkea muuta sellaista jonka pinnallinen uskontoon vain mielipiteiden ja statementien pohjalta heittäytyvä voi kokea vaivalloisena. Moni ihminen kokee asiat vaivalloisena mutta se ei estä minua yrittämästä.

Kiitos halveksunnasta, latistamisesta, yrittämisen vähättelystä, ja siitä että et arvosta näkökulmaani ja sitä että ylipäätään kirjoitan ja esitän jotain. Tuolla asenteellako kuvittelet saavasi minut itsesi puolelle kuuntelemaan? Et saa. Sen sijaan saat minut huvittumaan. Argumentaation välttely ja perustelujen puutteen toteaminen ja siitä välittämättömyys huvittavat. Epä-älyllinen venkoilu a priori heitellyin määrittelyin huvittaa. Kieltämättä sellaisella ylenkatseellisella tavalla. Mutta toisaalta. Minä olen metsä joka vastaa. Jos ei tykkää ylenkatseesta ja naureskelusta ja absrudisoinnista niin ei ehkä kannata aloittaa.

Jos asia on turha ja epäkiinnostava kannattaa harkita "kommentoimatta jättämistä" eikä vittuilua. Paitsi jos haluaa aloittaa lihavan riidan. Sellaisia minä osaan kyllä käydä. Hurjia. Kannattaa miettiä että riittäkö tahto ja ennen kaikkea oma rohkeus sellaiseen riitelyyn.

Toimituksen poiminnat