Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Mutta entäs merkitys?

  • Kopeloin patsasta Augustin Ehrensvärdin haudalla, Suomenlinnassa. Miekkaan tarttuva leikkii ei-miekalla.
    Kopeloin patsasta Augustin Ehrensvärdin haudalla, Suomenlinnassa. Miekkaan tarttuva leikkii ei-miekalla.

Kun kirjoitin aikaisemmin tiedeuskovaisuudesta, osa ihmisistä korosti taiteen ja merkityksen kaltaisia teemoja. Asia ei ole ainutlaatuista. Olin jo ennen noita moitteita kirjoittanut siitä miten "skientisti" voi, olematta sisäisesti ristiriitainen, esimerkiksi tulkita taidetta. Kysymys on jossain määrin relevantti, pahastuminen tätä relevanttiutta yleisempää. Ja Uuden Suomen linja edusti tavanomaista, joskin jopa odottamattoman laimeaa ja suopeaa, suhtautumista.

Tiede vastaa vääriin kysymyksiin.

Kysymys on jossain määrin klassinen. Ja haluaisin liittää sen erityisesti sellaiseen henkilöön johon tämänlaisia mielipiteitä esittävät harvoin haluavat itsensä samastaa. Friedrich Nietzscheen. (Henkilöön johon minä en halua samastua lähinnä siksi että hänen nimensä oikeinkirjoitus on viheliäisehkö.) Monesti Nietzsche on hahmo jota käytetään pejoratiivisesti. Hänen kannattamisensa on yllättävän monista vastenmielistä. Hänet nähdään usein ateismikritiikissä kohteeksi joka on tärkeä sen vuoksi että hän on (a) vastenmielinen ja (b) ateisti, joten hänen kauttaan voidaan sanoa että (c) ateistit ovat vastenmielisiä. Kuitenkin Nietzschen näkemysten kannattaminen sisällön kannalta on joskus yllättävänkin lähellä noita ihmisiä itsejään. (Ja siitä huolimatta he asenteineen muistuttavat yllättävän paljon viimeisten aikojen ihmisiä, nihilistejä. Esimerkiksi heiluttaessaan hyötyjä tarjoavaa Pascalin vaakaa.)

Hän kirjoitti merkityksestä. Ja siitä että tiede ei voi antaa merkitystä. Tiede oli hänelle väline lähinnä sen keksimiseen miten maailma toimii. Tiede voi hänestä kuvata miten maailma toimii, mutta ei selittää sitä. Voimme tietää paljon detaljeja ja knoppeja maailmasta, mutta tämä vastaa vääränlaisiin kysymyksiin eikä siksi tarjoa selitystä ja merkitystä. "Human, all too human" -teoksessa hän sanoo aivan suoraan että "Science ... has no concideration for ultimate purposes".

Ja siksi, Nietzsche jatkaa, tiede ei anna totuutta. Nietzschen perusongelma onkin se, että ennen ihmisien maailmankuvassa oli merkitystä. Tiede on kuitenkin kyseenalaistanut tai tehnyt turhaksi Jumalan ja muut merkitystä luovat ajatukset. Ihmisten olisi reagoitava jotenkin Jumalien kuolemaan.

Nietzsche ei tehnyt tätä oikeuttaakseen Jumalien olemassaoloa. Jumalan kuolemasta puhunut filosofi ei luonnollisesti tehnyt kuten tavallinen ihminen. Eli selittänyt että Jumala on perusteltu koska tiede ei selitä ja jonkin täytyy selittää. Hän ei ollut(kaan) hölmö. Olisi omituista oikeuttaa jotain sillä että jokin muu ei onnistu tässä. Tieteen rajallisuus ei ole tae siitä että jokin muu pystyisi.

Hän kuitenkin jossain määrin tunnisti analogian asenteissa joilla ihmiset kohtelevat tieteen tuloksia. Niistä tulee helposti apollonisia. Asioiden tulee olla tietyllä tavalla "koska se on tieteellinen fakta" aivan samaan tapaan kuin monet ihmiset selittävät että asioiden tulee olla tietyllä tavalla "koska Jumala sanoo niin". Eli ihmiset eivät tiedosta tieteen ultimaattista rajoitusta ultimaattisten merkitysten tarjoamiseksi ja sitten he ottavat tieteen ikään kuin uudeksi uskonnokseen. Tämä on tietenkin vaihtoehto sille että romahtaisi nihilismiin, eli siihen että tiedostaa merkityksettömyyden ja sitten alkaa elämään sitä. Mutta se olisi kuitenkin Apolloninen ja tätä kautta illuusio, jokin joka jarruttaa ihmisten tahtoa ja onnellisuutta ja iloisuutta.

Nietzschen asenne oli kenties jossain määrin terve ainakin siinä mielessä että hän selitti "Gay Sciencessä" "Man should not be servant of knowledge. Knowledge should be servant of man". Tieto vain tiedon vuoksi oli hänestä onttoa. Hän ei siis suhtautunut kriittisesti vain uskontoon ja Jumalaan vaan myös tietoon. Pitäisi ikään kuin ponnistaa eteenpäin. Tiedostamisen jälkeen piti vielä päihittää nihilismin ankeus. Itse en, ratkaisuineni, ole kuitenkaan kovin Nietzschemäinen. Siksi en hae oikeutuksiani yli-ihmisyyden kautta. Olen hakenut merkitykseni enemmänkin sitä kautta että ihminen on aika simppeli olento. Epäonnistuminen ja tyhmyys ovat minulle tärkeämpiä ja oleellisempia osia ihmisyyttä kuin viisaus ja osaaminen. (Kerron tämän tietenkin kaikille mahdollisimman loukkaavasti muotoiltina. Ja jaan epäonnistumiskokemuksia muutoinkin.)

Mutta toisaalta maailmakin on outo paikka

Ehkä tässä tapauksessa onkin relevantimpaa mennä Albert Camusin puolelle. Hän, mies joka kiisti olevansa eksistentialisti, on myös henkilö jonka ajatuksista olen varastanut omaan käyttööni aika paljon. Ja kutsun itseäni tämän vuoksi eksistentialistiksi. (Vaikka olen samanaikaisesti myös skientisti.) "The Myth of Sisyphos" hän käsittelee muun muassa ihmisen tärkeintä kysymystä. Sitä että miksipä ei tappaa itseään. (And why not indeed?) Kysymys kääntyi tavallaan muotoon jossa kysytään että miksipä ihmiset tappavat itseään. Keskusteemana on absurdius. Käsite on siitä mukava että se on vähän kuin nihilismi, mutta on kuitenkin konnotaatioiltaan sen ironinen ja huumorintajuinen pikkuserkku. Jos nihilismi on sietämätöntä ja ankeaa, absurdi on kenties eri asia. Kenties sen vuoksi että Camusin työn ydinteesinä on se, että absurdi ei estä onnellisuutta.

Camus koki että maailma on jännittävä paikka. Maailma on absurdi koska meillä on odotuksia ja todellisuus eroaa tästä. Emme käsitä, ennakoi tai ymmärrä kaikkea. Joskus tiedostamme tämän. Kenties katastrofissa, kenties arjen tavallisuuden omituisuudessa. "At certain moments of lucidity, the mechanical aspect of their gestures, their meaningless pantomime makes silly everything that surrounds them. A man is talking to the telephone behind class partition, you cannot hear him, but you see his incomprehensible dumb show and wonder why he is alive." Camusin absurdi maailma tarkoittaa sitä että elämässä tunnustetaan että Nietzschen kaipailema "perimmäinen merkitys" puuttuu. Ihmiset ovat sen verran itsekeskeisiä että universumi demonstroi meille miten välinpitämätön se on meidän kurjia pieniä mielihalujamme, pyrintöjämme ja niiden tavoitteluumme käytettyjen kokemuksellisten, älyllisten, tieteellisten ja uskonnollisten keinojemme edessä.

Camus loi Sisyfoksen myytin joka on kuva klassisesta rangaistuksesta joka itse asiassa muistuttaa jonkinlaista helvettiä. Jumalat rankaisevat Sisyfosta niin että hän joutuu vierittämään kiveä. Aina kun hän sai kiven vuorenjyrkänteelle, se valui vuoren juureen ja kaikki oli aloitettava alusta. (Minulla on itse asiassa ollut jotain tämäntapaisia töitä ihan ammattina.) Ihmsiet tunnetusti kokevat tämänlaisen työn turhauttavana. Sillä siitä puuttuu ultimaattinen merkitys. Ihmiset ikään kuin kaipaavat lopullista tavoitetta, finaalista syytä. Camusin ratkaisu absurdiin oli että itse kiven vierittämisestä on tehtävä onnellisuuden lähde. ; Asian voisi tiivistää teepussiaforismiksi. Tärkeintä on matka eikä määränpää. Finaaliset teleologiset syyt kaiken takana eivät ole oleellisia. Ne ovat vain jotain jolla maailmaa tehdään pömpöösiksi. (Millä on läheinen suhde Nietzschen ajatukseen tieteiden, esimerkiksi evoluutioteorian, apollonisuudesta. Niillä mahtipontistetaan maailmaa ja ihmistä itseään tarpeettomasti.)

Toki ihminen voisi tehdä Kierkegaardilaisen uskon hypyn ja luoda valinnoilla merkityksen hyppäämällä absurdisti 10 000 sylen syvyyteen. Mutta Camusin mukaan tämä olisi valheellisuutta. Ihminen ei eläisi siinä maailmassa missä oikeasti elämme. Ja tämä olisi valheellisuutta. (Tämä vertautuu jossain määrin siihen että "Jumala on kuollut".) Itsemurha taas olisi absurdin edessä antautumista. Camus korosti että itsemurha on absurdin tunnustamista mutta ratkaisuna se lähinnä negatoi itse ongelman sen sijaan että ratkaisisi sen. Itsemurha on toisin sanoen jotain jonka tekee ihminen joka vastaa kysymykseen pyyhkimällä sen pois.

Tuu pyyhkimään!

Oma ratkaisuni on hieman toisenlainen. Olen ottanut etäisyyttä klassisesta Aristoteleen teleologisesta maailmasta. Aristoteles selitti "Metafysiikassaan", että selittäminen luokittui kategorioihin. (1) yksinkertaisin on aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja on se joka saa aikaansaa muutoksen (4) Finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Aristoteleen finaalinen syy oli teleologinen eli se viittasi tarkoitukseen ja päämäärään. Tämänlaista ei tietenkään ole ilman jonkinlaista tavoitteellista suunnitelmaa maailman takana. Agnostikkona minun ei luonnollisesti ole tarvinnut kiistää tämänlaista älyllistä syytä. Mutta en tietenkään voi sellaiseen ripustautuakaan.

Siksi olenkin kehittänyt ajatuksen vessanseinäkysymyksistä. Se perustuu syvällisen filosofin, Douglas Adamsin, teokseen "Linnunradan käsikirja liftareille". Teokseen joka ansaitsee paikkansa tässä vähintään yhtä paljon kuin kaikki aiemmat esillantamani, joskin enemmän yleisesti arvostetut, teokset. Hän kuvailee maailman absurdiutta ja päämääräsuuntautuneisuutta seuraavalla tavalla

"'Tiedättekö', Arthur sanoi mietteliäänä, 'minulle on selvinnyt monta asiaa. Koko elämäni ajan minulla on ollut kummallinen, selittämätön tunne että maailmassa tapahtuu jotain suurta, jopa salakavalaa, mutta kukaan ei ole suostunut kertomaan minulle mitä se on.'
'Ei', vanhus sanoi, 'tuo on aivan normaalia vainoharhaisuutta. Jokaisella maailmankaikkeuden asukkaalla on sama tunne.'
'Jokaisella?',Arthur sanoi. 'No, jos jokaisella on sama tunne niin siinä täytyy olla jotain takana. Ehkä jossain meidän tuntemamme maailmankaikkeuden ulkopuolella...'
'Ehkä. Mutta mitä sillä on väliä?' Slartibartfast keskeytti ennen kuin Arthur ehti innostua liikaa. 'Ehkä minä olen vain liian vanha ja väsynyt', hän jatkoi, 'mutta minä olen sitä mieltä että lopullisen selvyyden saamisen mahdollisuus on niin naurettavan pieni että on parasta ripustaa tuollaiset pohdinnat vessan seinälle ja mietiskellä pienempiä asioita'"


Kysymykseni merkityksestä ja sen vessanseinäistämisessä on kaksi vaihetta. (Koska on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka osaavat laskea ja...)

Ensimmäinen vaihe on tajuta että merkityksen filosofiassa on itse asiassa usein kysymys metakysymys merkityksestä. Onko se todella niin, että Nietzschen kuvaama merkitys on todella todella merkittävää ja tärkeää? Mielestäni on aivan oikeasti tarpeen kyseenalaistaa paitsi se, vastaako Aristoteleen teleologinen maailma oikeaa todellisuutta, niin myös se että onko tälläinen merkitys todella aitoa. Mistä tiedämme että merkityksellä on oikea määritelmä? Jos ei ole, nämä varoituspuheet käyttävät väärää käsitettä ja tämä vääristää lopputulosta.

Toinen vaihe on tajuta että teleologisuudessa on itse asiassa siinäkin samantapainen piilo-oletus Jumalasta kuin Aristoteleelläkin. Aristoteles ei suoraan puhu Jumalasta selityksen takana. Mutta jos universumi on tavoitteellinen on selvää että Jumala varsin sulavasti solahtaa tähän maailmankuvaan ikään kuin takaovesta. Koska tavoitetta ei ole ilman tavoittelijaa. (Eikä universumi ainakaan ihmisten tarpeita varten näytä tapahtuvan.) Onkin kenties niin että tiedeuskovaa haastetaan ei-tieteenmukaisilla kysymyksillä. Miksi ihmisen pitäisi välittää näistä? Niissä oletetaan jo lähtökohtaisesti että on jotain yleisinhimillistä joka ylittää tieteellisen maailmankuvan lähtökohtaisesti. Ja sitten selitetään että tämä ilmiö on relevantti ja sen vastaaminenkin olisi. Mutta miksi skientisti välittäisi saati vastaisi näihin kysymyksiin jos ne eivät määritelmällisesti ole tieteellisiä?

On hyvä tiedostaa että kannatan sitä asiaa josta puhutaan kenties vähiten mutta jota vihataan kenties eniten. Jos nimittäin mietitään skientismiä, voidaan ajatella että tiede ja uskonto tarjoavat tietoa samasta maailmasta ja tiede kuitenkin voi vastata kaikkeen. Tällöin samaan totuuteen voi olla erilaisia reittejä. (Tähän suhtaudutaan yleensä suopeasti vaikka se on tiedollisesti arroganttia.) Voidaan ajatella että tiede ja uskonto vastaavat aivan eri kysymyksiin. (Tästä jopa pidetään.) Toisaalta voidaan ajatella että tiede tarjoaa vastaukset kaikkeen mitä on ja mystiikka ei tarjoa tietoa mihinkään. (Tätä syytetään arroganssista, luultavasti syystä.) Ja sitten on se minun tapani olla skientisti. En näe että olisi syytä sille että tiede voisi selittää kaiken. Mutta kaikki muut keinot ovat ryönää. Tätä moititaan hirveän vähän, mutta se tuntuu herättävän kaikista eniten vastenmielisyyttä. Kenties juuri siksi että sen kanssa on vaikeaa olla erimielinen. Se ei pidä loogisen positivismin ajattelua voimassa. Se ei ole arroganttia ja päteilevää. Kuitenkaan sitä vastan on vaikeaa olla, koska täytyisi tehdä se mihin keskimääräinen hengellinen tai uskonnollinen ihminen ei ole valmis. Eli tekemään muutakin kuin haukkumaan skientistejä ja menemään luomaan järjestelmän joka demonstroidusti toimii vähintään yhtä hyvin ja perustellusti ja tehokkaasti ja vähemmin filosofisin ja metafyysisin oletteluin kuin tieteellinen tieto.

Kolmas vaihe on ajatella että koko "finaalinen kysymys" onkin kenties vielä vähemmän kuin väärä vaatimus väärässä maailmassa. Ehkäpä se ei ole niin kategorinenkaan. Kun ihmiset nimittäin puhuvat merkityksestä, he puhuvat arkikokemuksestaan joita heillä on. Ihmiset kokevat monenlaisia asioita. Taustalla on oletus siitä että ihmisissä olisi jotain ei-reduktiivista ja subjektiivista. Perustelu meneekin itse asiassa niin että taidekokemus tai muu merkitys on luonteeltaan transsendenttia siten että se jotenkin kirpoaa fysikaalisen maailman ulkopuolelle. Mutta tosiasiassa, jos on naturalisti ja tiedeuskovainen, niin nämä tunteet redusoituvat perimmiltään fysiikkaan.

On toki mahdollista ajatella että nämä ajatukset ovat yltiöoptimistisia, ja luottaa yliluonnolliseen. Mutta jos on skientisti eikä ota supernaturaalsiia vaihtoehtoja mahdollisuutena, hän itse asiassa ajattelee että nämä asiat ovat fysikaalisia. Jokin antaa niitä meille. Joten mitä arkikokemuksiin ja merkitysten kaipaamiseen tulee, nämä muuttuvat joksikin jotka ovat osa fysikaalista maailmaa. Kun arvioidaan taideteosta, on taideteos empiirinen kappale, samoin kuin uskonnon doktriinit ja kirkonmenot tarjoavat jos jonkinlaisia aistimuksia. Ihmisen aistijärjestelmä ja aivot ja muu keho sitten vastaanottaa ties mitä kaikkea. Se, että voi analysoida kaiken mitä aivoissa ja fysikaalisessa maailmassa joka niihin on sidoksissa on nykyteknologian yläpuolella. Mutta "ei lähtökohtaisesti mahdotonta naturalistille".

Tämä muuttaa haasteen enemmänkin "laskentakaistaongelmaksi" kuin joksikin jota tiede ei mitenkään voisi ratkaista. (Kenties meillä ei ole riittävästi laskentatehoa ja riittävän hienoja mittareita.) Kun emme taustaoleta yliluonnollista ei tässä merkityksessä itse asiassa edes ole mitään yliluonnollista. Jos moraali voidaan uudelleenmääritellä ihmisen lajinmukaiseksi käytökseksi, voimme  toki ihmetellä että mikä määritelmä tämä on. Mutta se muuttuu empiiriseksi ja joksikin jonka vain ihminen voi perimmiltään luoda. (Ja tekee tämän by definition. Joka on yleensä perustellun, loogisen joskin kikkailevan ja tarkoitushakuisen ajattelun merkki.)

Loppusanat

Olen ollut hämmentyny siitä että "skientistiä" syytetään usein filosofian halveksunnasta. Nähdäkseni kysymys on enemmänkin siitä mitä filosofiaa ja miten tässä halveksutaan. Itse kieltämättä halveksun monia teologissävytteisiä filosofioita sekä näiden ideologiasisältöjen että toisaalta ei-rationaalisin syin sitä kautta minkälaisia hyvin usea näitä ideologioita seuraava on noin niinkuin kanssaeläjänä. (Saan heistä empiirisiä havaintoja, he ovat kyllä valitettavan empiirisiä ja valitettavan tosia. Heidän Jumalansa kanssa asiat eivät ole yhtä yksinkertaisia ja todistettuja.) Rakastan monia filosofioita. Itse asiassa näen että niiden kautta voidaan jopa ymmärtää miten "skientisti" voi teemoittaa sellaisia asioita joita ei perinteisesti sallita tieteen piiriin. (Esimerkiksi määrittelemällä ne by definition sen ulkopuolelle. Joka maistuu keinotekoiselta, ja ennen kaikkea ei kestä maailmankuvasta toiseen siirtämistä, kun skientisti voi vain hylätä tämän määritelmän ja valitsemalla toiset.)

Ratkaisuni on toki jossain määrin omituinen ja ei-skientistille epätyydyttävä. Mutta jos tavoitteena onkin vedota sen sijaan että perustellaan, niin ongelmaa ei ole. Vetoamisessa on kyse siitä että selitetään miten asia voi olla omalla puolella. Perustelu vaatisi sen että toisen maailmankuvan ihmiset muuttaisivat mieltään. Koska perustellessa selitetään paitsi miten asiat voivat olla myös se miten ne todennäköisemmin ovat kuin vastapuolen. Jos "skientismillä on ongelma" tai "tiede ei voi selittää" väite on sisäistä koherenssia koskeva ja sellaiset ongelmat voi pyyhkiä pelkällä vetoamisella olemattomiin. Tarvetta enempään ei ole. (Jos joku selittää että jokin on mahdotonta, tämä mahdottomuusväite ei kumoutuakseen vaadi ihannetilannetta. Eli sitä että osoitetaan että asia on todellinen. Riittää että osoitetaan että se on mahdollista, että asiaa ei ole poissuljettu.)

siinä mielessä että se on samantapainen ratkaisu kuin eräässä novellissani jossa tarjottiin pilleriä ties mihin mielenterveyden ongelmaan. Ja jos pillerin ottaminen ei napannut, niin sitäkin varten oli oma pilleri. (Ongelmana oli tietysti se, miten tämä pilleri saatiin sisälle. Novellini ei jostain syystä tuntenut injektioruiskua.) Olen kuitenkin tyytyväinen siihen että minulla on vastaus kysymykseen joka on merkityksetön ja väärinmuotoiltu, ja peräti sellainen että siihen vastaaminen on ylipäätään naurettavaa. Sillä vastaukset, jos eivät ole tietoa, ovat itse asiassa jotain muuta kuin väitelauseita maailmasta. Niitä tehdään lähinnä siksi että sillä on vaikutuksia neurologiaamme. Kuten eräs shamaanirummutusta harrastava ateistiystäväni sanoi "Transsi on vain aivotoimintaa."

Jos näin on, niin miksi shamaanirummuttamisen harrastaminen olisi ristiriidassa ateismin kanssa, tyhmää tai outoa? (Paitsi sen vuoksi että maailma on outo ja ihmiset ovat lajityypillisesti tyhmiä?) Ja miten niin aivotoiminta ei ole tieteen ulottuvilla tai lainkaan tieteen tutkittavissa? (Paitsi sen vuoksi että olemme niin tyhmiä että fiksuimmatkaan eivät ole keksineet laitetta tähän.)

Tämän kaiken vuoksi minulle syy sille miksi en tee itsemurhaa on tietenkin hieman erilainen kuin Camusilla. Sillä minulla on merkitys. Merkitys joka syntyy omista pienistä neuroneistani. Ja johon ympäristö vaikuttaa aistinelimieni ja reseptorieni kautta mitä erilaisimmilla tavoilla. Minulle itsemurha on ratkaisu. Se on statement siihen onko elämä elämisen arvoista. Jos tulkitsen että ei ole eikä todennäköisesti ole muutenkaan, niin sitten itsemurhaan ei ole mitään estettä. (Siihen pitää kenties jopa kannustaa.) Siihen asti se että en ole tappanut itseäni on statement sen puolesta että elämälläni on, sen absurdiudesta ja hölmöydestä huolimatta, merkitys ja arvo. (Jossa ei ole mitään yliluonnollista.) Ihmiset äänestävät elämän arvoa vastaan jaloillaan (oikeastaan ne oikaisemalla). Vaihtoehtona on pitää saappaat jalassa kunnes maailma päättää että tämä elossapysymisen tavoite ei oikeastaan hirveästi ollut sen mielenkiinnon piirissä, luultavasti siksi että sillä ei ole mitään mielenkiintoa. (Paitsi jos tulee murhatuksi, kuten minun mielipiteillä ja persoonallisuudella voi käydä.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

On toki miellyttävää että olet lukenut "merkitys" -sanan otsikosta. Kirja vaikutti siltä että jollain on kovasti tavallinen maailmankuva, ja innostus sivistyssanoista sivistyssanojen vuoksi. "Mentaalivitalismi", kun kysymys on lähinnä mielenterveyskeskeisestä mallista. ("Vitalismi" tosin viittaa filosofiassa johonkin joka on nykyään höpöä.)

Teoksen pääsävyjä on esittää puhtaasti kokemuksellisia väitteitä joissa korostetaan että "merkitys syntyy tarinoista". Tämä taas on mitä ilmeisemmin nimenomaan paluuta siihen Aristoteleen ajatteluun josta tässä tekstissä irtauduin äärimmäisen vahvasti.

Toki minusta olisi mielenkiintoista tietää miten tuo oli oikeastaan kommentti ja miten se ei oikeastaan ollut mainos. Minullakin saattaa olla sinua kiinnostava tuote hallussa. Enlarge your (digital)penis!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Huh?

Koetapa nyt alkuun etsiä sieltä sen "merkityksen" operationalisointi.

Käyttäjän jesper kuva
Tero Ruokamo

Ehkä olisi hyvä jakaa merkityksen etsiminen kahteen kategoriaan; Ihmisen henkilökohtaiseen oman elämän merkityksen etsimiseen, ja toisaalta laajempiin sfääreihin, ihmisen suhteeseen maailmaan, toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Ensimmäisessä kategoriassa monelle riittää se, että on omaan elämään tyytyväinen, perustarpeet on tyydytetty ja on tyydyttäviä ihmissuhteita. Kuitenkin useimmille ihmisille myös nuo kakkoskategorian merkitykset ovat tärkeitä.

En ole Nietzscheä lukenut, mutta tuntuu, että tuossa tiedekritiikissään mies oli oikeassa. Käsittääkseni moni muukin filosofi on kritisoinut juuri valistuksen edistysuskoa, jota voisi pitää osittain synonyyminä tiedeuskon kanssa. Edistysusko on ikäänkuin lainannut kristinuskon teleologisen historiakäsityksen omaan käyttöönsä.

Kuitenkin edistysusko on minusta luonnontieteen kanssa jännitteisessä suhteessa. Jos maailma kehittyy puhtaasti luonnonlakien mukaan, on edistyksenkin oltava luonnonlaeissa mukana. Päädytään siis hyvin lähelle uskonnollista deismiä, jossa Jumala nähdään kaiken alullepanijana. Vapaan tahdon kieltäminen, luonnonlakien vastaisena, tuntuu olevan jonkinlainen tieteisuskon aksiooma.

Tieteisuskon pimein puoli tulee mielestäni esille, kun vapaan tahdon vastaisuus ja vankka edistysusko yhdistyvät. "Tarkoitus pyhittää keinot"-filosofia saa helposti oikeutuksen, jos ihminen nähdään pohjimmiltaan evoluution muovaamana itsekkäänä olentona, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vain historian kehitys voi saada edistyksen aikaan.

Tällaisen sinänsä ristiriitaisen "jesuiittamoraalin" vastavoimana näkisin avoimemmin henkisen katsomuksen, joka mielestäni saa myös tukea nykytieteestä. Kvanttimekaniikan todellisuus ei ole tiukan deterministinen, joten voidaan ajatella, että vapaa tahto on jossain mielessä todellisuuden peruspiirre. Todellisuus muodostuu jatkuvasta neuvotteluprosessista.

Kun ihmisten välistä luottamusta rakennetaan, ja ihmiset kykenevät yhteistyöhön, voi maailma kehittyä ihan sen vuoksi, että sen halutaan kehittyvän, ei pelkästään luonnonlakien välttämättömyyden aikaansaamana.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset