Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Mutta entäs iäisyys?

  • Kuolema vaanii kaikkialla.
    Kuolema vaanii kaikkialla.
  • Ja jopa kiveen kaiverrettu kuluu pois.
    Ja jopa kiveen kaiverrettu kuluu pois.
  • Joten pitääkö meidän jäädä kummittelemaan rapistuville raunioillemme?
    Joten pitääkö meidän jäädä kummittelemaan rapistuville raunioillemme?

Kirjoitin aamusella pienen jutun merkityksestä. Jostain syystä tässä minulta kaivattiin erityistä kannanottoa ikuisuuteen. Ja kuin sattumalta tämä pyyntö herätti nopeasti moniakin ajatuksia. Jo ensireaktioni oli mielestäni tarpeellinen. Ikuisuuden sijasta on hyvä katsoa niukkuutta. Sillä pidän ikuisuutta aiheena johon tartutaan tarpeettomalla innolla ja turhalla pömpöösiydellä.

Ensimmäinen, arkijärkisin, ja intuitiivisin reaktio äärettömään onkin minulla "toiveajattelua". Sitä että ihmiset eivät halua kuolla ja määrittävät sitten tälle kontrastiksi kuolemattomuuden jota kutsuvat ikuisuudeksi. Toisaalta paratiisi-ihanteita kuvaa myös onnen runsaus. Esimerkiksi Helvettiä ei pidetä arvokkaana vaikka se on iätön. Tämä tekee kuvitelmista melkoisen hedonistisia. Olenkin törmännyt usein tilanteisiin jossa selitetään että ihminen tarvitsee toivoa koska maailmassa on niin paljon pettymyksiä. Epäonnistuminen, toteutumaton oikeus, se että ei saa kaikkea mitä haluaa ovat jotain jotka ikään kuin korjautuvat taivaassa. Ihmiset siis tyydyttävät jonkinlaisia haluja ja saavuttavat parhaan mahdollisen onnellisuuden. Nähdäkseni tämä on jotain johon on todellakin tarvetta sanoa että jos Martin Luther King sanoi "I have a dream", niin kannattaa vaihtoehdoksi kokeilla vaikka epäonnistumisen sietoa ja tosiasioiden hyväksyntää ja yrittää vaikkapa slogania "try to wake up"!

Minun on toki siinä mielessä helpompi ottaa osaa erilaiseen näkökulmaan, että en ole kovin iloinen veikko. Minulla on suisidaalisia piirteitä, eli elämän jatkuminen vähän yli 30 ikävuoden jälkeen on ollut haaste, puhumattakaan ikuisuudesta. Toisaalta positiivinen höpötys lähinnä pahentaa oloani. Kun puhutaan "toiveikkuudesta" ja "voiman antamisesta", ovat itse asiassa pahentamassa tilannetta. (Paradoksi on siinä että optimismi oikeutetaan argumenteilla jotka perustuvat elämään kannustamiseen, mutta optimismin levittäminen jopa lisää itsemurhariskiä..) Tämä blogaus on jotain jolla maalailen asioita. Toivottavasti se herättää jotain ajatuksia. Väitän että se ei ole naturalismia, mutta se sopii naturalistille. Se on kenties teologiaa mutta se ei kenties sovi oikein ainoallekaan uskovaiselle.

On kuitenkin joka tapauksessa hyvä tiedostaa äärettömän merkitys.

Ääretön on se mihin vedotaan. Olen nähnyt kuinka matemaattista äärettömän symbolia on käytetty Jumalan analogina, kuin Jumala olisi matemaattinen abstrakti konsepti. Toisaalta tiedän että jos on matemaatikko, voi törmätä erikoiseen "Cantor Crankeryyn". Kun Cantor todisti että matematiikassa äärettömiä ei ole vain yksi vaan useita, tämä rikkoo monien ihmisten intuitiota vastaan. Ja koska tulos tuntuu väärältä he yrittävät kyhätä ties mitä selityksiä sille miksi Cantor olisi erehtynyt. Jos evoluutioteoreetikoilla on kreationistinsa, matemaatikoilla on omansa. Jo tämä kertoo että äärettömällä on syvä arvo ja merkitys monille ihmisille. Jos asialle ei ole tieteellisiä todisteita, sitä kannatetaan niistä huolimatta eli jostain muista syistä.

Iäisyys on onneksi hieman pienempi asia. Se on tavallaan ääretöntä vain ajan kannalta. On hyvä aloittaa tästä ajasta. On hauskaa aloittaa teologista. Otan esiin William Lane Craigin aikaa koskevan vertauksen, jonka hän esittää kirjassa "Valveilla - Uskon perusteltu puolustaminen". Craig kritisoi siinä naturalistista elämän tarkoityusta. Hänestä Jumalaa tarvitaan. Ja tämän todistamiseksi tarvitaan vain asteroidi. Tälle asteroidille jää jumiin astronautti jolla on kaksi pulloa. Toisessa on myrkkyä ja toisessa lääke joka antaa ikuisen elämän. Craig korostaa että jos astronautti naukkaa kuolemattomuuden,  hänen elämänsä on ikuista tyhjyyttä kylmällä kivellä. Elämän tarkoituksen täytyy siis tulla jostain muualta kuin elämän kestosta.

Vertaus voi tuntua ensin hieman erikoiselta. Sillä usein uskontoa puolustetaan siten että vastassa on absurdismi. Tämä on ymmärrettävää koska eksistentialistinen ateismi, joka oli aikanaan muodikasta, vetoaa toistuvasti juuri absurdiuden teemoihin. Sellaiset ajattelijat kuin Sartre ja Camus tulevat tästä ensimmäisenä mieleen, mutta jopa analyyttisempaa linjaa edustava Russell. Russell, joka kuvasi tilannetta seuraavalla tavalla "Brief and powerless is Man's life; on him and all his race the slow, sure doom falls pitiless and dark. Blind to good and evil, reckless of destruction, omnipotent matter rolls on its relentless way."

Heistä ateistin ideana on se, että hän kykenee unohtamaan haihattelun ja heräämään. Ja että tässä sitä vain sitten tajuaa että ihminen on rajallinen ja maailma siksi absurdi. Eli koska ihminen on tomuhiukkanen äärettömyydessä ja elää henkäyksen universumin miljardien vuosien historiassa, hän on pieni ja mitätön. Ja että ihmisen on itse keksittävä mielekkyyttä omaan pieneen elämäänsä. Itse asiassa tämä absurdin tematiikka on ajankohtaista myös nykyään.
1: Joskin rehellisyyden nimissä Camus ja Sartre eivät olekaan esimerkiksi uusateisteille juuri ollenkaan relevantteja. Absurdi innostaa vain kaltaisiani vähän vanhanaikaisia tyyppejä joiden egon kurissapitämiseksi tarvitaan kovia sisäänrakennettuja nöyrtymismekanismeja. Nykyään on muodikasta harjoittaa ns. hyvää itsetuntoa jolle absurdin hallitsemattomuus on vierasta. Jos "uusateismin neljän ratsastajan" teksteistä hakee jotain tiettyä klassista elämänfilosofiaa, se löytyy enemmän epikurolaisuuden kuin eksistentialistien suunnasta.

Craig itse asiassa iskee argumentillaan melko taitavasti tähän perinteeseen. Hänen esimerkkinsä korostaa että elämän rajattomuus ei muuta asioita. Kivellä elävä ihminen elää absurdia elämää vaikka elämän mitaksi saataisiin ääretön. Tässä tavoitteessa vertaus myös jossai määrin onnistuu. On selvää että elämän arvo ei voi syntyä pelkästään elämä pituuden tuijottamisesta. Elämän laadulla on väliä.

Muutoin Craigin vertaus sitten kuitenkin iskee monta hieman ongelmallista kulmaa. Ensinnäkin siinä korostetaan että itsemurha voi olla parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä. Craigin argumentti on normaalille kristitylle hankala koska se tuottaa selviä aukkoja etenkin eutanasiakeskusteluun ja itsemurhasta puhumiseen. Selittäessään astronautin elämän onttoudesta, Craig selittää että hyvä elämä ei ole kiinni elämän pituudesta, eli juuri sitä mitä eutanasiaa haluavan ja itsemurhaa haluavan kohdalle esitetään. Että elämä on lahja joka on hyvä riippumatta olosuhteista. Craigin argumentaatio on mielenkiintoista koska antaessaan itsemurhasta vaihtoehdon, hän tekee kannaottoa eutanasian ja itsemurhan teemoihin. Hän ei tietysti sano tätä suoraan, koska se olisi väärän teologian julistamista. Mutta jos ihminen ei ole asteroidilla kyvykäs pitämään mielekästä elämää, hän on valmis itsemurhaan. Ja vasta tämän implisiittisen kontekstin valossa Craigin vertauksessa on ytyä. Muuten itsemurha olisi vain väärä teko ja tosiasiassa elämä asteroidilla olisi karua mutta siitä pitäisi löytää mieltä loppuun asti.

Argumentin toinen ongelma on siinä että se tapahtuu asteroidilla. Elämän pituuden sijasta tuleekin korostettua elämän puitteita. Miksi minä en koe elämääni ongelmallisena tässä ja nyt? Koska en ole asteroidilla. Tämä epäanalogia itse asiassa selittää että puitteet ovat oleellinen osa hyvää elämää. Craig siis tuleekin vahingossa osoittaneeksi että naturalistisilla asioilla on syvä merkitys siihen onko elämä mielekästä. Voidaan sanoa että ajatuskokeen elämän huonous johtuu juuri siitä että asteroidilla kykkivän astronautin elämä on ankeaa eikä hyvää elämää. Koska siitä puuttuvat ne asiat jotka tekevät elämisestä elämisen arvoista ja hyvää elämää.

Ja tähän on olemassa helppo ratkaisu. Se löytyy itse asiassa "Calvin & Hobbes" -sarjakuvasta (Suomeksi "Lassi ja Leevi"). Eräässä stripissä on tilanne jossa ulkoilmassa olevat Lassi kysyy Leeviltä "Look at all the stars! The universe just goes out forever and ever!" Leevi jatkaa aloiettua "It kind of makes you wonder why man considers himself such a big screaming deal." Lassi vastaa tähän sisätiloissa jossa televisio ja muut koneet pauhaavat ja jossa valot ovat päällä että "That's why we stay inside with our appliances." Jos aiheeksi otetaan vankemmin aika, voidaan lainata Thomas Nagelia joka on tiivistänyt asian seuraavalla tavalla "reflection on our minuteness and brevity appears to be intimately connected with the sense that life is meaningless." Ateismissa on nähty että asia on haaste johon on vastattava. Nämä vastaukset ovat sitten hieman erilaisia. (Moni näkee nämä haasteet vain "tunnustuksina", ja vastausten hakeminen ohitetaan. Tämä on kuitenkin lähinnä aika asenteellista ja demonstroi sitä miten vähän ateistejen sanomisista on edes yritetty ottaa selvää.)

Tämä voidaan nähdä pinnallisen kulttuurin pinnallisuutena. Mutta tosiasiassa taustalla on vänkä totuus siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kaikki se sälä ja hälpe joiden tapahtumien keskiössä satumme olemaan.
1: Asteroidi on paikalliseti hyvin rajallinen. Jos Craig olisi ottanut esimerkiksi planeetan jossa on toisia ihmisiä joiden kanssa jutella, viihdeohjelmia joita katsoa, donitseja joita syödä, inkivääriolutta jota juoda sekä paljon ilmaista nettipornoa, astronautilla olisi liikaa muuta tekemistä ja tähän vertauksen tarvitsemaan arvotomaan itsemurhateemaan ei koskaan päästäisi. Kenties onkin todella syytä vaihtaa näkökulmaa ajasta maantieteelliseen. Kenties olisi aika hylätä "ääretön tai ei mitään" -näkökulma jossa keskiössä on vain "ääretön" ja "rajallisuus" ja tajuta että nollan ja ääretömän välissä on iso määrä numeroita. Näin lyhyelläkin elämällä voi todellakin olla arvoa ja merkitystä eläjälleen.

Jos mietitään kuolemattomuutta, eli ikuisuutta ajassa, Craigin teema kohtaakin väistämättä esimerkiksi sellaisia ajatuksia joita löytää Bernard Williamsin kirjasta "The Makropulos Affair". Tässä käsitellään ikuisen elämän eliksiiriä hieman erilaisella tavalla ; Tässä eliksiiri ei anna kerralla ikuista elämää, vaan sen sijaan pidentää elämää 300 vuotta. Ja sen jälkeen saa päättää nauttiiko seuraavan annoksen joka pidentää elämää jälleen 300 vuotta. Ja tätä voi jatkaa ikuisesti. Williamsin kohdalla esitetään että elämään tylsistyy ja siksi eliksiiriä ei välttämättä halua nauttia kovin montaa kertaa.

Eutanasiaa kategorisesti vastustava kristitty ei tietenkään voi hyväksyä tätä ajatusta. Mutta tosiasiassa Williams ei argumentoi siitä että ikuinen elämä olisi aina ja väistämättä epämielekästä. Sen sijaan tässä esitetään ehtoja. Ehtoja sille mitä paratiisilta tulee vaatia. Tai jos on naturalisti joka luottaa medikalisaatioon, niin minkälaiset maalliset olosuhteet ovat välttämättömiä että elämä olisi mielekästä. Moni esittää että rajallinen ja epätäydellinen ihminen ei voisi vaatia Jumalalta ehtoja. Itse olen sitä mieltä että mikäli täydellinen, ääretön, kaikkivoipa ja kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin nimenomaan rajallinen ihminen voi valittaa. Jos ihminen rajallisuudessaan vaatii vääriä ehtoja, niin hän voi esittää niitä vain koska hän on epätäydellinen. Ja oman rajallisuuden tunnustaminen on tässä jopa hyvä asia. Ja sen mukaan toimiminen. Williams on kenties ajatellut jotain tämänlaista sillä hän asettaa ehtoja joilla ikuinen elämä voisi olla mielekäs. Ja niiden puute tekisi ikuisesta elämästä eimielekkään.

Williamsin ehtoina on se, että ikuisesti elävän ihmisen elämän tulee jotenkin (a) kyetä säilyttämään tunteen itseydestä. Eli kokemus ei saa sirpaloida ihmistä niin että hän ei kokisi elävänsä elämää yhtenä henkilönä ja (b) olla olosuhteiltaan sellaiset että ihminen voi selvitä ja tyydyttää tarpeitaan ja halujaan. Asteroidi ei siis kenties vaadikaan yliluonnollista Jumalaa kertomaan että ihmiselämällä on arvo, vaan tähän riittää jokin paljon fysikaalisempikin.

Onko koolla väliä?

Selvästi Craigin argumentti nosti esiin toisen asian. Ihmisen ja hänen elinympäristönsä koon. Tämä kina on jännittävä siinä mielessä että siinä on perinteisesti oltu tilanteessa jossa uskonto ja tiede ovat olleet kovasti tukkanuottasilla. Karkeasti ottaen onkin kuvattu että aluksi ihmistä pidettiin universumin keskiössä, mutta sitten maakeskisyys muuttui aurinkokeskisyydeksi. (Luther vastusti kovastikin ajatusta aurinkokeskisyydestä). Sitten meistä onkin tullut "tomuhiukkasia". Universumin koko on kasvanut ja ihmisen osuus "yhtenä lajina yhdellä planeetalla" on tullut vahvemmaksi. Tässä mielessä ihmisen pienuus on korostunut. Ja jossain määrin argumentit ihmisen keskeisyydestä ja merkityksellisyydestä ovatkin saaneet tehdä tilaa sille että ihmisen on uskottava johonkin itseään suurempaan. (Ja jostain syystä "tämä huone" ei kelpaa sellaiseksi.)

Mielestäni mielenkiintoisen kulman asiaan on antanut Guy Kahane "Our Cosmic Significance" viittaa suoraan universumin koon ja ihmisen elämän mielekkyyden väliseen suhteeseen. Kahane itse  asiassa valaisee tätä ajatusta mukavasti käyttäen vertauskuvana kirjaa. Siinä tutkimuskohde antaa mittakaavan. Jos teet kirjaa perheestäsi, pienen urheilukilpailun voitto voi olla merkittävä. Mutta jos katsotaan koko kylää, niin jos painaa yhden tälläisen pitäisi jotenkin painaa muitakin vastaavia voittoja joita on älyttömästi. On käytännöllistä laittaa mitali mukaan jos voitto on osa pidempää voittoputkea tai voitto liittyy paikallisesti suurikokoiseen ja merkittävään urheilujärjestötoimintaan. Globaalilla tasolla urheilijoita tutkiessa huomio voi keskittyä olympiavoittajiin ja tällä voitolla ei ole siellä sijaa.

Muutos on siitä jännittävä että se iskee jossain määrin uskonnon ydinteeseihin. Astrobiologia, jota usein käytetään apologeettojen jumalapuheissa perustelemaan sitä miten "privilidged planet" maa on, helposti ampuu itseään jalkaan. Sillä se korostaa miten absurdi mitättömän pieni rippunen ihminen on. Kun universumi on läpeensä elämälle viheliäinen paikka, ja vaaditaan erityisolosuhteita että ihminen voi olla, korostuu enemmänkin se että olemme sattuma emmekä jokin Jumalan olennainen suunnitelma jonka olemassaolon ja elämisen vuoksi hän on rakentanut koko muun universumin. Nöyryys omasta pienuudesta toki lisääntyy, mutta juuri tämän vuoksi Jumalisuus voi tuntua jopa epätodennäköisemmältä. Naturalismin universumi on kenties suuri ja tekee ihmisestä mitättömän. Mutta universumi on kuitenkin paljon mitättömämpi konsepti kuin Jumala.

Haasteena on tietenkin se, että jos liika on liikaa, niin Craigin asteroidi on kuitenkin todella pieni. Universumissa pitää olla asioita puuhattavaksi, mutta ei liikaa jotta ihmisen merkitys ei mitätöityisi. Tai kenties ratkaisua pitää sittenkin hakea muualta kuin äärettömästä. Kenties siitä, että Craigin liian pieni asteroidikin oli tarpeettoman suuressa universumissa mutta oli kuitenkin liian pieni. Elinpiirin rajaaminen sellaiseksi että se jättää jäljelle riittävästi omalle mahtipontisuudenkaipuulle. (Ihminen on kaikista suurin oman päänsä sisällä, tätä suurempi universumi vaatii nöyryyttä. Kuinka paljon nöyryyttä ihminen sitten elämäänsä haluaa. Kuinka mahtava maailma ja kuinka merkityksetön hän itse on sen kaiken rinnalla.)

Vihdoin niukkuuteen.

On tavallaan hupaisaa että kaikki ylempi on vain kontrastinluomista. Ja se kaikki tarvitaan jotta voidaan johdatella ajatukset johonkin hyvin erilaiseen. Ylittämiseen tarvitaan aika paljon kaikenlaista koska länsimainen kulttuuri on itse asiassa yllättävän paljon nimenomaan runsaudensarven perässä. Moderni kristittykin saattaa valittaa maailman hedonismista. Mutta kun katsotaan heidän uskonpuolustusargumenttejaan, lähestymistavat ovat hyvinkin hedonistisia. Selitetään että uskonto lisää onnellisuutta. Kerrotaan että uskovaiset saavat rukousvastauksia. Puhumattakaan Pascalin vaa'asta, eli ajatuksesta jossa ihminen panostaa rajallisesti mutta voi saada äärettömästi joten panostus kannattaa. Joka ei ole todiste Jumalan olemassaolon puolesta vaan perustuu ajatukseen kuviteltavissa olevista hyödyistä. Paratiisi on hedonististen unelmien multihuipentuma. Jeesus Nasaretilainen ravitsi väkijoukot viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Tässä maailmassa ei ole niukkuutta. ; Eikä asia jää uskontoihin. Jopa maalliseen humanismiin liittyy silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Etenkin utopioihin (eli perimmiltään toivoon) nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuutta. Toisaalta kapitalistitkin voivat luottaa "korkoa korolle" -kasvuun ja kerskakulutukseen.

Ikuisuushaaveisiin liittyykin vahvasti ajatus siitä että (a) joko silmät ummistetaan maailman niukkuudelta, jolloin uskonto helposti muuttuu joko kärsimyksen ylenkatsomiseksi, ongelmien ohittamiseksi ja muuksi sellaiseksi jossa hätä joka voitaisiin korjata jää korjaamatta (b) vaihtoehtoisesti nämä onglemat muuttuvat joksikin jossa oikein kieriskellään että saataisiin mystistä merkitystä sille Paratiisille joka ei nimenomaan ole kuin tämä maailma jossa elämme.

Jos ei eletä äärettömien resurssien maailmassa, jostain voi olla puutetta. Onkin kenties hyvä ottaa Nietzsche esille, lähinnä siksi että hän käsittelee niukkuutta. Itse asiassa hyvinkin paljon. Hänen maailmassaan ei eletä jossain jossa kaikkea riittää kaikille. Sen sijaan resursseja on rajallisesti ja halut ovat risteäviä. Ihminen on "tyhjän taivaan alla". Koska resursseista kilpaillaan, joku voittaa ja tähän liittyy valtaa. Niukkuus ja valta kulkevatkin jossain määrin käsi kädessä. Ja niukkuuden läpitunkemassa maailmassa kaikki on paljonpuhuttua "tahtoa valtaan".

Tosin äärimmäisestä niukkuudesta ei silti ole kysymys. Nietzschellä oli nimittäin myös ikuisen paluun idea. Siinä ollaan ajassa eikä joksikin tulemiessa. Ikuisen paluun täytyy tuntua ajattomalta. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Jokainen hetki on tässäkin jonkinlainen ikuisuus. Jossain rajatussa mielessä Nietzshekin ei tavoittele iäisyyttä, ei äärettömän pitkässä ajassa vaan ajattomuudessa. Itselleni aikakin on lähinnä niukkuuselementti. Olen siis kaiken kaikkiaan hieman kuin Nietzsche, joskin hänestä poiketen pessimisti ja kyyninen. Tämä herättää "tiettyjä ongelmia".

Ja erikoista kyllä, paatunut naturalisti saa tässä enemmän apuja uskovaiselta mieheltä kuin ateisteilta. (Mikä on toki soveliasta sen jälkeen kun hän on saanut eutanasiaa puolustavan argumenttin kuuluisalta kristilliseltä apologeetikolta.) Heidegger käsitteli ihmisen ajallista rajallisuutta aikaa käsittelevässä eksistentialismissaan. Ja hän päätyi aivan päinvastaisseen tulokseen kuin vaikkapa Russell; Hänestä kuoleman ja rajallisuuden tiedostaminen on se joka ylipäätään antaa asioille ja valinnoille niiden arvon. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että pienuus luo merkitystä yksityiskohdille. Näin ollen jos joku ahdistuu tähtitaivaasta ja menee katsomaan televisioviihdettä, hän ei välttämättä toimikaan typerästi ja pinnallisesti vaan päin vastoin, osaa ymmärtää rajallisuutensa ja ottaa arvon siitä mistä voi. Hän tietää mitä on ja tiedostaa että kaikki loppuu.

Jos minua katsotaan humanistin vinkkelistä olen jossain määrin Michel Montaignen ja Heideggerin lomassa. (Molemmat olivat kristittyjä. Mikä on tavallaan kahelia. Kunnes ei ole.)
1: Edellinen korosti sitä että kultturelleina pidetyt ilmiöt ovat usein pömpöösejä. Ja itse asiassa vajaita. Niiden ytimessä on eräänlainen sensurismi ; Ihmiselämästä leikataan paljon pois. Etenkin kusi ja paska. (Tai kuten Markus Kajo asian tiivisti "Ihmisen käsikirjassa" ; "Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa narcimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynhet olemma.") Montaignen maailmassa elämää pitää rikastuttaa ymmärtämällä kaikenlaista. Minkään inhimillisen ei tulisi olla vierasta.
2: Jälkimmäinen kertoi paljon siitä miten rajallisuuden tiedostaminen on tärkeää. Elämässä niukkuus tekee arvokkaaksi. Ja kuolevaisuuden tiedostaminen luo tärkeän perspektiivin jota ilman elämä ei ole yhtä merkityksellistä.
+: Minä tosin puhun molempia enemmän epäonnistumisesta ja rajallisuudesta. Kakka on hauskaa ja liittyy termodynamiikan ja aineen ja energian säilymislakien määräämään rajallisuuteen. Ja joskus epäonnistumiseenkin. En suhtaudu paskaani sillä tekijän ylpeydellä jolla voisi. (Poikkeus : Jos se on blogissa.) En ajattele että edes ideologiat tai jälkikasvu eläisivät ikuisesti. 

Eli kuten CMX:n laulu "Quanta" sanoo ; "Kerran jäätyy kaikki aine, pimeys ottaa omakseen, joka hiukkashitusen ja entropia lakaisee, peilin tyhjäks fotoneista, muistoista ja tallenteista, avaruus on tyhjä taulu, aika loputon." Ei pidä luottaa siihen mitä jättää jälkeensä. Ei pidä toimia ikään kuin joku lukisi esimerkiksi näitä blogitekstejä vielä sadan vuoden päästä. (Hyvä jos joku enää huomenna.) Riittää että saa itselleen haastavaa ajankulua nyt. Ettei olisi tylsää.

Ehkäpä tässä tylsyysmielessä uskallan ottaa etäisyyttä jopa niihin elämän vaatimuksiin. Esimerkiksi minuuden eheys ei ole niin relevanttia kuin voisi luulla. Asia menee enemmänkin kuin Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Tässä teoksessa nimittäin esitetään kaksi äärimmäisen pitkäikäistä olentoa.
1: Professori Urban "Reg" Chronotis on aikamatkustaja joka on elänyt niin kauan että on unohtanut suurimman osan kaikesta. Hän käyttää aikakonetta mutta hän ei muista miten on opetellut tai oppinut sen käytön. "Ilmeisesti lapsena" hän ilmaisee. Chronotis esittää myös lausunnon siitä miten hän ei eroa tavallisesta ihmisestä siinä miten paljon hän muistaa vaan siinä miten paljon hän on unohtanut. Ainoana uhkana hän näkee sen että hajut ja korvakorut jäävät hänen muistiinsa lähtemättömästi joten kenties hän lopulta ajautuu tilanteeseen jossa hän ei käsitä miksi hän muistaa hajuja ja korvakoruja. Ja miten hän sen sitten tulkitsee. Hän on hahmona huumorintajuinen, elämänhaluinen ja muita ilahduttava.
2: Nimettömäksi jäävä kummituksenomainen hahmo joka on haaksirikkoutunut maan päälle ja näin aikaansaanut elämän syntymisen maapallolle. Hän muistaa kaiken, joskin hänet on pakotettu elämään ikuisuudessa jossa jokainen miljoona vuotta on kuin sekunti. Ja jokainen sekunti on tuskallisempi kuin edellinen. Hän näkee ympärillään limaliskoja ja hän on kokenut vuosimiljoonien mudassakahlaamisen ankeana. Hän on alun perin saapunut maapallolle siksi että hän on ollut idealisti. Hän on halunnut luoda utopian ilman sotaa. Maailman jossa on korkeakulttuuria, taiteita ja tieteitä. Koska hän muistaa miten hienoa musiikki voi parhaimmillaan olla, kaikki esitetty klassinen taidekin on jotain jossa on korkeintaan kömpelöitä aavistuksia siitä mitä musiikki voisi olla. Ja tätä kautta näistäkään ei ole lohtua. Ikuisuus ja muisti yhdessä kauneudentajun kanssa on kyynistänyt hänet ja kummituksen tahtona onkin peruuttaa koko banaali epäonnistuminen nimeltä elämä. Elämä jonka huipentumana on aivan liian usein humalainen joukko jotka humalaisia asioita juomisesta.

Itse näkisin että ikuisuus muuttuu kestettäväksi lähinnä jos kaikkea ei muista. Tässäkin elämässä ankeimmat jutut liittyvät yleensä juuri siihen mitä muistaa. Joko siksi että asiat ovat tapahtuneet aiemmin ja niihin on kyllästynyt. Tai sitten tapahtumat ovat traumaattistyylisiä. Kyllästyn, tympäydyn ja olen kaunainen joten nämä ovat minun henkilökohtaisessa elämässäni merkittävimmät haasteet. Toivonkin että mikäli erehdyn ja Jumala jotenkin ehdottoman varmasti on olemassa, niin että hän säilyttää tuonpuoleisessa kenties näkyvimmän piirteeni. Huonon työmuistin. Toivon että hän täydentää sitä poistamalla toisen näkyvimmän piirteelläni, eli säilömuistiin kasautuvista kaunoistani. Jos minulla olisi äärettömiin venytetty minuus ja elämä, olisi miellyttävää jos identiteetti olisi rajallinen, siten että muisti kattaa jonkinlaisen jatkuvuuden tunteen. Mutta ei sen enempää. Etenen vain niin kauan kuin muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän. Niukkuus taidoissa eli huonous voikin olla laajamittainen ratkaisu yltiöoptimistisiin hedonistisiin ongelmiin ; Älkää antako minulle ikuisuutta, antakaa minulle huonompi muisti!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Entä väki? Esi-isät? Emmekö me ole heidän kuolemanjälkeinen elämänsä?

Pojot Quantasta. Ja höhötyksistä. Mietin nimittäin tänään näitä sinun tekstejä ja Douglas Adams-mainintaasi ja pohdiskelin, mitähän mahdat olla Dirk Gentlystä ja hänen holistisuudestaan mieltä.

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Hyvää läppää taas!

En ajattele että olisimme keinotekoisia, silloin millään ei olisi mitään merkitystä. Olisin vain toteuttaja, näytteliä, toiseuden kopio. Epäilisin takaporttia ;D

Luomumaailmassa olen missä kuuluu, vaikka sitten vahingossa, sou what. Yksilöä ei ole olemassakaan ilman muita yksilöitä, peilejä. Siksi astronautti huono tyhmä. Eli mikä siellä muka eläisi ikuisesti jos?

Luomumaailmassa luonto kait ns. katselee itseään eläimen kautta. Melko iäinen jos viellä sata miljardia vuottakin pörisee. Luomu vaan kuulostaa luonnollisemmalta kuin jumalat.

Mutta eksistentiaalinen yksinäisyys toki kalvaa syräntä, siksi uskonnot. Fyysikko Max Tegmark uskoo, että olemme suurella todennäköisyydellä meidän havaittavissa olevan maailmankaikkeuden ainoita älykkäitä olentoja.

Lähde ja muuta pörinää hänen uudesta jännästä kirjastaan, jossa asiaa mm. multiversumista > http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=13402

Multiversumi poistaa sattuman luonnlaeista. Ja kokonaisuutena katsoen siellä on kaikki mahdollista, mutta ei yhdessä universumissa. Eli yhdessä voi olla ikuisuus, mutta ei just muuta jne...

Ps. Mikään ei ole ikuista paitsi verot ¸;D•`

Taisto Merilä

”Ensimmäinen, arkijärkisin, ja intuitiivisin reaktio äärettömään onkin minulla "toiveajattelua".”

Arkijärki ja toiveajattelu ovat enemmänkin synonyymeja – intuitio taasen ymmärrystä: mitä (ymmärrystä) siis on mahdotonta tavoittaa menneiden filosofioiden (ihmis)älyllisissä puitteissa, joita esim. filosofiat ja uskonnot edustavat. Varsinkin ns. tiede on poissuljettua tässä (ikuisuuden ymmärryksen) yhteydessä, koska tiede ei kykene käsittelemään muuta kuin materiaa, ja sitäkin olemattoman vähäisesti.

Ajatukset eivät edusta ikuisuutta vaan päinvastoin, kuolevaisuutta – ikuisuus tietenkin on niistä huolimatta, mutta ennenkaikkea ilman niitä (ajatuksia, teorioita jne.).

Ikuisuuden (tietoisuuden, rakkauden..) voi ymmärtää, mutta ei selittää. Ja jos sen ymmärtää, niin sitä voi myös toteuttaa – mutta vain ajattelematta.

Mitä jää jäljelle, kun ajatukset (nämä itsekkäät ehdollistumat, mistä lienevätkään peräisin) eivät ole tiellä?

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Sekä arkijärjellä että intuitiolla on aivan käsittämättömän monta määritelmää. Se että minä käytän eri käsitettä ei ole virhe. Ja sinä olet dogmaattinen kun yrität muuta.

Käyttämässäni mallissa intuitio vastaa enemmän niitä prosesseja joiden synnyn taustalla on esitietoinen toiminta. Tässä korostuu se että Kahnemanin systeemi 1 on intuitiota. Ja tämän lisäksi Churchlandin asiantuntijoiden oppima "pattern recognition" on opittua intuitiota.

"Varsinkin ns. tiede on poissuljettua tässä (ikuisuuden ymmärryksen) yhteydessä, koska tiede ei kykene käsittelemään muuta kuin materiaa, ja sitäkin olemattoman vähäisesti."

Ei ole. Sinä olet vain määritellyt sen niin. Tuo vaatii maailmankuvallisia taustaoletuksia. Jos itse asiassa mietitään tarkemmin voidaan huomata että induktiossa on äärettömän siemen. Siinähän rajallisista otoksista venytetään ennuste joka kattaa muutakin kuin nuo yksittäiset havainnot. Induktion ongelmahan tässä on tietysti tieteenfilosofeille klassikkona. Mutta ongelmana on jokaisen yksittäisen induktion lopullinen todistaminen, ei se että induktio ei sisältäisi tieteellistä tietoa. Voimem tietää tieteellisesti kaikki teoriat ja ainut mitä meiltä puuttuu on metatieto siitä että tämä todella on se perimmäinen totuus.

Toisaalta mitään muuta kuin tieteemme ja tietoisuutemem meillä ei myöskään ole.

Kaiken kaikkiaan toivoisin tietysti keskustelua enkä julistamista. Sinä tulit tänne heittelemään statementeja ilman argumentteja. Joten vaikka olisit oikeassa niin en voisi tietää tästä. Et ollut empiristi, mitä en vaadi. Mutta et ollut rationalistikaan.

Jos meillä on ajatuksemme jotka ovat osa kuolevaisuuttamme, ei minulla ole sinulle muuta sanottavaa kuin että nöäkemyksesi ovat minulle väistämättä ajanhaaskausta enkä halua viettää tietoisuuttanne teidän kanssanne. Luolan ulkopuolella ei ole mitään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset