Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Metodista - ja tieteen rajojen määrittelijöistä

  • Tiedolla on aina metafysiikan varjo. Mutta onko se yhtä selvästi tunnistettava kuin oikeat varjot?
    Tiedolla on aina metafysiikan varjo. Mutta onko se yhtä selvästi tunnistettava kuin oikeat varjot?

Kun kirjoitin aiemmin iäisyydestä, sain kommentteja siitä miten tiede ei voi tutkia kaikkia, tiettyjä aiheita. Kuten iäisyyttä. Toisalta kun kirjoitin siitä miten ihminen ei pääse ihmisyydestään ulos, sain kuulla siitä että "skientistillä" on ongelma metodiikan valinnassa. Nämä kysymykset tavallaan liittyvät yhteen.

Ne myös esitetään usein. Taustalla on ajatus että "tiedeusko" on väärin jos niissä on mukana metafysiikkaa tai todistamattomuutta. Taustalla on myös se, että "tiedeusko" on väärin koska se on niin rajoittunutta että jotenkin tiedämme että sillä voi tutkia vain vähän asioita ja että tiedämme että sillä ei voi tutkia nimenomaan tiettyjä olemassaolevia kysymyksiä ja aiheita. Että tiede ei voi kuin tutkia osaa todellisuudesta ja siitäkin kartoittaa vain marginaalisesti.

Vaikka tosiasiassa toinen niistä on käytännössä metafyysinen väite jota ei ole perusteltu ja toinen on itse asiassa väite joka on käytännössä validi. En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Sellaisella retorisella sävyllä. Sillä jos en tietäisi, en blogaisi. Tiedän mitä sanon. Mutta retorisena kysymyksenä se saakoot levittää asenteeni.

En toki jää vain asenteellisesti esittämään väitteitä. Sillä sellainen on tyhmää. Minulla on tietenkin mielipiteenvapaus ja voin siksi olla asenteellinen. Mutta tämä ei muuta näkemystä järkeväksi. Olisi kyettävä analysoimaan, huomaamaan asioita ja perustelemaan miksi oma näkemys on muutakin kuin vain kasa "jotain mielipiteitä". En ole relativisti, joten ajatus siitä että uskonnonvapaus on samaa kuin uskovaisuuden oppisisältöjen kunnioittaminen on minulle hyvin vieras. Sen saa silti sanoa. Se on silti kauheaa.

Siksi ajattelin nimenomaan sanoa. Ja koska asia on vaikea, tärkeä ja monisyinen, sanottavaa on paljon. Teksti on varmasti monista hirvittävän pitkä. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin vaikea. Asioita on yksinkertaistettu ja typistetty melkolailla paljon. Mutta yleensä ottaen perusteleminen ei ole yhtä helppoa kuin mielipiteily. Ja asioiden kuvaaminen argumentein lisää pituutta. Ja työläyttä ymmärtämiseen. Tahtoisin kuitenkin että kriitikot ja erimieliset jaksaisivat lukea ja ymmärtää. Erimielinen saa olla. Mutta kritiikin peruslähtökohta on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Laiskat voivat tehdä tldr -maailmassaan jotain muuta ja heille mielekkäämpää.

Popper ja kirjasto

Toki tieteenfilosofi Karl Popperia syytettiin objektivismin hengestä, Popper vastasi tähän haasteeseen viittaamalla "tiedon maailmaan" joka piti sisällään ongelmia, argumentteja, perusteluja, suoritettuja empiirisiä testejä. Popper korosti että vaikka yksilöllä on tietoja, niin tämä tiedon maailma ylittää yksilön rajat.

Popper kuvasti tätä maailmaa ajatuskokeella. Hän käski kuvittelemaan kunnon maailmanloppuskenaarion. Sellaisen, jossa on kaksi versiota.
* Ensimmäisessä maailmanlopussa kaikki maailman ihmiset, paitsi muutama, kuolevat. Jäljelle jää kirjastoja, ohjekirjoja, työkoneita ja vastaavia. Kirjat ja tallenteet säilyvät. Skenaario on siis vähän kuin neutriinopommi keittiössä : Astiat säilyvät mutta nalkutus lakkaa.
* Toisessa versiossa ihmisten lisäksi kaikki kirjallisuus tuhoutuu. Mutta yksi taito, lukutaito, säilyy.

Popperin mukaan jos uskoo, että ensimmäinen maailma pärjää paremmin ja että tulevaisuuden ihmiskunta palautuisi nykyiselle osaamistasolle nopeammin skenaariossa (a) kuin (b) viittaa siihen, että tieto on tosiasiassa jotain jossa subjektiivinen ja objektiivinen lyövät kättä. Tieto onkin muutakin kuin subjektejen uskomuksia. Se on tällöin kasautuvaa, eikä pelkästään yhden elämän mittaan kerätyn tauhkan keräämistä jossa on loputon prosessi jossa joka ikinen ihminen aloittaa elämänsä alusta ilman mahdollisuutta ponnistaa aiempien sukupolvien hankkimista tiedoista ja taidoista. Inhimillinen ja transsendentti kohtaavat jossain mielessä. Ja siksi fallibilistinen tieteenfilosofia on erikoisella tavallaan hyvin loistokasta.

Takana on toki syvempääkin tieteenfilosofiaa kuin vertaus.

Tosiasia on, että vaikka minäkin arvostan vertausta aina kun se on mahdollista, minulle ne ovat hyödyllisiä vain jos ne tekevät jonkun mallin helpommin ymmärrettäväksi. Ja sitten kun asian ymmärtää, vertausta ei tavallaan enää tarvita ja periaatteessa ne voidaan potkaista pois. (Jos joku on sanonut että kristinuskoa tarvitaan tieteen keksimiseksi, niin jos tämä todella on totta, niin kiitän heitä teostaan ja kerron että käytän heidän löydöstään hyvin, mutta en silti tarvitse kristinoppia mihinkään.)

Tätä vertausta tarvittiin koska sen avulla ihmiset tiedostavat että he luottavat että tieteessä on tietoa. Se mitä pitäisi tämän jälkeen ymmärtää onkin sitten paljon vaikeampaa. Jos tiede on epävarma, ja tieteeseen tungetaan maailmankuvallisuutta metafyysisten taustaoletusten avulla, siitä syntyy helposti ajatus jossa mikä tahansa metafysiikka kelpaa. Tässä vastaan tulee se, että on tavallaan vaikeaa edes ymmärtää sitä näkemysmaailmaa joka tieteessä on.

Ja tässä voidaan tavallaan syyttää klassista filosofiaa. Perinteisesti valistusihmiset ovat hyökänneet kirkkoa vastaan ja rakastaneet antiikin filosofeja. Myöhemmin rationaaliset filosofit taas vastustavat tiedettä mutta pitävät antiikin filosofeista. Joten periaatteessa yhteisen kulman pitäisi löytyä sieltä filosofejen maailmasta. Mutta tässä asiassa minun on pakko etääntyä ja syyttää nimenomaan tätä puolta. Se on levittänyt tietyn asenteen. Ja tämä asenne on sekä metafyysinen että ärsyttävä. Että sellainen että ilmeisesti melko moni ei sitä lainkaan huomaa.

Klassisessa filosofiassa ajatuksena on ollut omien uskomusten perustelu. Vakuuttaminen, perusteleminen ja uskomus ovat muodostaneet ikään kuin ytimen, jonka varassa on toimittu. Tässä on haettu vedenpitävää todistusta. Tämän ajatuksen varassa on syntynyt varhaisin tieteenfilosofia. Empirismin alkuaikoina ideana oli se, että on olemassa erilaisia hypoteeseja, jotka ovat rakenteeltaan induktioita. Ja nämä varmistetaan. On puhuttu objektiivisesta tiedosta, havaitsemisesta ja verifioinnista.

Tämä näkemys kulminoitui loogisessa positivismissa jossa pyrittiin siivoamaan tiede täysin metafysiikasta. Tässä jossain määrin onkin maailmankuvallisuuden vastustamisen huipentuma. Jota ajatus siitä että luotetaan järkeen ja hylätään uskonto edustaa täydellisesti ja vahvimmillaan. Ja tälle tuli ongelma. Tieteellinen perustelu ei nimittäin nojaa täydelliseen ja aukottomaan todistamiseen.

David Humen kuuluisan induktion ongelman perusteemana on se, että tämä lähtökohta on väärä. Induktiossa oli kysymys siitä että koska olemme kohdanneet ilmiöt tietyllä tavalla menneisyydessä, oletamme että ne toimivat samalla tavalla tulevaisuudessa. Tämänlainen "konservatiivin logiikka" oli Humesta hyvin rajoittunutta. Sillä eihän asioiden tapahtuminen yhdessä ole tae siitä miten ne toimivat tulevaisuudessa. Itse asiassa induktion kohdalla perusvaikeutena olikin kehäpäätelmäisyys. Induktiota käytettiin paljon ja se näytti toimivan, joten induktio oli ikään kuin induktiivisesti todistettu. ; Tämä on kuitenkin enemmän maailmankuvan kuvaaminen, sisäisesti koherentti väite joka selittää lähinnä sen miksi induktiosta pidetään kiinni. Se ei kuitenkaan perustellut luottamusta induktioon.

Moni onkin ymmärtänyt tämän osan tieteenfilosofiasta. Tämä on hyvä ja huono.
* Hyvä on se, että se paljastaa loogisen positivismin ja verifikationismin typeräksi. (Jos sen saisi vielä läpi niille ihmisille jotka esittävät erilaisia pseudotieteellisiä väitteitä viitaten että "senhän näkee", ja tekevät tätä vaikka omiin kokemuksiinsa vedoten. Mikään silminnäkijä ei sellaisenaan verifioi. Usein induktion ongelmaa ei sovelleta oman maailmankuvan esittämiin induktiivisiin rakenteisiin vaan pelkästään "skeptikoiden skientismiin".)
* Huonona asiana on se, että moni luulee tämän tarkoittavan sitä, että tieteenfilosofia on rikki. Että induktion ongelma tarkoittaa sitä että jäljelle jää vain relativistisia ja maailmankuvallisia malleja. Heidän kannattaisi kenties siirtyä tieteenfilosofiassa mystiselle 1800 -luvun jälkeiselle ajalle.

Se mitä tässä ei tiedosteta on se, että itse asiassa induktion ongelma ei ole tieteen ongelma lainkaan. Se on teknisesti ottaen se on ongelma induktiiviselle uskomusten oikeuttamiselle (inductive justification of belief). Joku voi pitää tätä sanahelinänä, mutta takana on keskeinen tieteellisyyttä käsittelevä määrittely. Tieteen tehtävänä ei nimittäin ole perustella uskomuksia eikä tee sitä pelkästään induktiivisesti. Induktion ongelma on tässä mielessä induktiokeskeisten uskomuksia oikeuttavien rationalistien eikä empiristien ongelma.

On helpoin aloittaa Popperista

Esimerkiksi Popperin fallibilismissa verifikationismi on hylätty ja siinä sovelletaan falsifiointiperiaatetta. Tämä ei tietenkään yllätä. Sillä Popper oli itse tärkeässä osassa siinä että positivismin hengestä luovuttiin.
* Tämä tosin vaikutti aika vähän tieteentekoon. Sillä vaikka metafyysiset ajatukset tieteessä muuttuvat ja tieto tarkentuu, niin metodia koskevat muutokset ovat yllättävän vähäisiä. Esimerkiksi ajatus induktiivisesta perustelusta ja tilastollisuudesta ovat niin pysyviä että moni uskovainenkin lähestyy Jumalakysymystä sitä kautta että heistä tarvitaan selitys sille miksi matemaattinen mallinnus toimii niin hyvin tieteenteossa. Tässä takana on varmasti se henki että tiedon kasautuminen tiedostetaan vaikka ollaankin kovasti skientismiä vastaan. Ja se, että vaikka maailmankuvallisuus voi vaikuttaa siihen millä keinoilla asioita etsitään, niin se miten paljon ja runsaasti asioita tällä näkökulmalla keksitään on sitten asia johon ei voi paljoa vaikuttaa. Jossain määrin voidaan sanoa että "empiria on empiirisesti varmistettu". Jos siis uskoo todella siihen että luonnossa olevat ilmiöt jotenkin erityislaatuisen hyvin sopivat peittävän lain mallin mukaisiin kaavoituksiin joissa tilastot ja säännönmukaisuus tuovat tietoa siitä miten asiat tapahtuvat todennäköisemmin kuin toiset eivät. Tälläisiä voi miettiä luettuaan mielenkiintoista Osmo Pekosen kirjaa "Symbolien metsässä" jossa on oikein luku "Matematiikan käsittämätön tehokkuus luonnontieteissä".

Siinä missä verifikationismin mukaan oikeutus tapahtui sillä että havaitseminen on tosiasian huomaamista, falsifiointiperiaate hakee korroboraatiota. Tätä saadaan siten, että otetaan kahden muuttujan välinen relaatio, paremmin tunnettu induktioksi, ja tarkastellaan tätä sitä kautta että miten sen voisi kumota. Sitten se asetetaan testiin, jossa jokin tulos voisi kumota tämän mallin. Ja jos aineisto on sellainen että tietty tulos voisi kumota teorian, mutta se ei tee sitä, teoria vahvistuu. Syynä on yllättäen se, että kumoutumisen ytimessä on modus tollens -rakenne. Kun jokin aineisto kumoaa induktion, tämä tapahtuu deduktiivisen modus tollens -rakenteen kautta. Toisin sanoen falsifikaatioperiaate käyttää induktiota lähtökohtana, mutta oikeuttaminen tapahtuu sekä objektiivisesti että deduktiivisesti.

Tässä ei käsitellä "ehdottomia totuuksia", mutta siinä käsitellään tästä huolimatta objektiivisuutta. Arkikielessä nämä sanat menevät helposti sekaisin. Tai oikeastaan Popper määritteli objektiivisuutta koskevia kysymyksiä tavalla joka paljasti että vanha objektiivisuuden näkemys ei osannut huomata tiettyjä puolia objektiivisuudesta. ; Popperin falsifiointiperiaatteen ytimessä on se, että relaatiot on määritelty ja niitä tarkastellaan ehdolla joka paljastaa sen, että objektiivisuudessa on epäsymmetria. Induktion ongelma todisti sen, että emme voi koskaan täysin varmistaa jotain teoriaa. Sen sijaan poikkeus siitä on kuin Humen kuuluisan ajatuskokeen kanan pään katkaiseva kirves. Yksi vastaesimerkki voi osoittaa induktion vääräksi. Induktio on tältä osin epäobjektiivinen. Kuitenkin falsifioinnin prosessi modus tollens -rakenteensa kautta on perusteluperustaltaan deduktiivinen ja objektiivinen.

Näin ollen voidaankin sanoa, että nykyaikaa vaivaa se, että ihmiset eivät tavallaan ole halunneet tai osanneet irtautua siitä että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelu olisi oleellisen tärkeä lähtökohta. Ja Humen induktion ongelmaa itse asiassa käytetään siten, että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelua voitaisiin tehdä ilman että joku tulisi kritisoimaan, kaatamaan, kumoamaan ja vääräksi osoittamaan erilaisia maailmankuvia. Tämä on ironista, sillä edes se vedottu induktion ongelma ei anna lupaa tälläiseen kritiikki-immuniteettiin ; Humen kritiikki koski induktion todistamista, ei sen kumoamista. Ilman tätä tematiikkaa joka päivä kanaa ruokkineen isännän kirves ei voisi todistaa tehtyä induktiota isännän jyväntuontikoneeksi olettamisen vääräksi!

Itse asiassa voidaan sanoa, että modernissa maailmassa uskomiseen oikeuttamisen filosofia onkin pakosti subjektiivista. Se keskittyy siihen mitä ihmiset uskovat ja mitä he haluavat uskoa. Tämän perustaksi ympäristö enemmän sovitetaan ja tulkitaan, kuin tehdään testejä siitä onko ympäristö todella sen maailmankuvan mukainen. Tässä maailmassa on vain mielipiteitä. Ja siksi voidaankin sanoa että induktion ongelma on pahempi ongelma näille relativisteille kuin tieteelle. Jokaisessa maailmankuvassa kun pidetään asioita hyvin tärkeänä, niitä yritetään usein myös levittää muille ja näkemyksistä kinastellaan ahkerasti. Oikeuttamisen filosofiassa nämä jäävät kehäisiksi ja ilmaan kuten induktion perusteleminen induktiolla. Niin kauan kuin tätä ei tajuta, maailmankuvakeskeiset ihmiset voivat jopa ylpeillä sisäisellä koherenssillaan ja pitävät tätä samana kuin "mahdollisuus". Eli jokin mikä on otettu klassisen todistamisen tilalle tässä relativistisessa maailmassa.

Ja tästä päädytään siihen, että relativismi ei kykene käsittelemään objektiivista totuutta mitenkään, oikeastaan edes torjumaan sitä. Sillä kun sen maailmassa uskomus on sidoksissa ihmiseen itseensä, objektiivisuuden määritelmä itsessään esittää että se on jotain joka on totta riippumatta siitä uskovatko ihmiset siihen vai eivät! Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt tähän liittyen paradoksin, jossa relativismin voi ohittaa sanomalla että omassa maailmankuvassa relativismilla ei ole väliä ja että tämä on totuus hänelle yksilönä.
* Voisi jopa tiivistää että vaikka Derrida ja hänen seuraajansa ajattelevat, että kaikki teoriat ja niiden väliset kiistat ovat vain teennäisiä kielellisiä vastakkainasetteluja, heille ei tule mieleenkään, että Derridan oma teoria ja käsitys dekonstruktiosta olisi pelkkä teennäinen vastakkainasettelu muiden teorioiden kanssa.

Demarkaatio-ongelmaan

Popperin malli ei tietysti ole edes uusinta tieteenfilosofiaa, ja moni näkee sen puutteellisena. (Esimerkiksi itse en ole fallibilisti, eli falsifikaatio-opin kannattaja.) Kuitenkin se joka tapauksessa ratkaisee varsin ehdottomasti induktion ongelman antamat haasteet. ; Se on perustelun ytimeltään ehdottomasti objektiivinen, se ei vain anna lopullisia ehdottomia todistuksia, jonka moni kokee riittämättömäksi, koska uskonto sentään antaa kaikenkattavuuden ja ehdottomuuden kokemuksen. Eli tunteita joita uskomuksiaan oikeuttavat perimmiltään nykyään rapsuttelevat. Kun yritämme kumota teoriaamme ja epäonnistumme tässä toistuvasti, olemme epäonnistumiessamme onnistujia ; Ajatus joka tuntuu mielisairaalta paradoksilta omien uskomusten Totuuden oikeuttamisen näkökulmasta on tiedon hakemisen kannalta aivan hyväksyttävä.

Kuitenkin on korostettava että Popperin falsifiointiperiaate on lähinnä yksi tapa yrittää ratkaista niin sanottu demarkaatio -ongelma. Eli kysymys siitä miten ei-tiede erotetaan tieteestä. Se on jossain määrin metafyysinen rakennelma. Popper itse tiedosti tämän korostamalla että tieto ikään kuin tislataan metafyysisyydestä. Tämä tietenkin sopii siihen että, vaikka olenkin paatunut naturalisti joka korostaa tieteellisyydessä Imre Lakatoksen näkemystä jossa metodiikan sijaan korostetaan tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä (jos aihetta ja näkökulmaa kuvaava tutkimusohjelma ei tuota paljon tiedettä, se on huono aihe ja näkökulma) yhdistettynä Willard van Orman Quinen näkemyksiin tieteenfilosofian metodeista. (Joita en tässä blogauksessa tarkenna, koska se veisi liikaa tilaa ja tekisi asiata vielä tätäkin mutkikkaamman ja ennen kaikkea pidemmän.)

Ongelma on tavallaan siinä että jos tuodaan peliin falsifikationismi, voidaan päätyä siihen että käsillä on metaongelma. Jos maailma todella toimii induktiivisesti kuvattavien luonnonlakien mukaan ja meillä on käsissämme kaikki induktiot, niin tietäisimmekö kaiken? Emme tietäisi. Ilkka Niiniluoto on kertonut että malli ei olisi dogmaattinen mutta se ei olisi koskaan valmis. Koska induktion ongelma takaa sen että jokin havainto voisi ehkä falsifioida sen käsillä olevan teorian. Tietäisimme kaiken, paitsi että emme tietäisi sitä että emme tietäisi.

Toisaalta itse falsifointi on jossain määrin ongelma. Onko falsifiointiperiaate itsessään falsifioitavissa? Eli onko jokin havainto joka osoittaisi että falsifiointiperiaate olisi virheellinen? Falsifiointiperiaate itsessään on metafyysinen olettamus. Se on tosin hyvin pieni olettamus. Sillä teorioita kumotaan ja harva esittää että teorioita ei voitaisi kumota. Sen käyttämä deduktio tietenkin nojaa aksiomaattisiin päättelysääntöihin. Matematiikka koostuu olettamuksista. Ne vain eivät ole uskonnollisia olettamuksia. (Ne ovat sellaiseksi "liian tylsiä", eikä niissä käsitellä intentioita.)

Olen kuitenkin varovaisen kiinnostunut kun törmään Tapio Puolimatkan kaltaisiin ihmisiin jotka selittävät että Intelligent Design ei tarvitse falsifioitavuutta ollakseen tiedettä koska se on "naturalismin ehto". falsifiointikriteeri on vastaus demarkaatio-ongelmaan.  Tämä asenne jossain määrin tiivistyy siihen kun William Dembski on selittänyt korskeasti että "As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."

Mitä tähän oikein voi sanoa?

En pidä Puolimatkan ja Dembskin lähestymistä arvossa. He ovat oikeassa, mutta ovat sitä hyvin triviaalilla tavalla. Falsifiointikriteeri on vähintään relevantti nyrkkisääntö. Tähän on hyviä syitä. Nimittäin se, että käytännössä Intelligent Designin - ja laajemmin kreationistien - tapa suhtautua asioihin on sisäisesti ristiriitainen. (Ristiriitakin on tietenkin aksioomakeskeinen, mutta ei uskonnollinen. Kuten ei falsifiointikriteerikään.)

On kenties syytä katsoa asiaa aloittamalla ID -liikkeen argumenttien taustasta. Eli klassisempien kreationistien malleista. Kun Kent Hovind vastaa kysymyksellä "Were you there?" aina kun joku ottaa kantaa dinosaurusten ikään tai vastaavaan, hän tekee tätä tiettyjen maailmankuvallisten oletusten kautta. Hän itse asiassa edustaa kreationisteille tyypillistä tapaa jossa evoluutio on maailmankuvallinen mutta kuitenkin luotetaan tieteeseen ja ns. naïviin realismiin jossa arkitodellisuus otetaan aivan kuin se olisi niin tosi ja varma että looginen positivismi niiden kohdalla pätisi. Eli maailmankuvallisuus koskisi tiettyjä kysymyksiä. ; Hyvin usein asenne onkin se, että kreationistit eivät ole luopuneet loogisen positivismin ideaaleista vaan kokevat ja luottavat tieteeseen monissa asioissa. Tiedettä ei vihata siksi että se olisi huonoa vaan sen takia että omat tietyt maailmankuvalliset näkemykset eivät ole tieteellisiä. Ja silloin kun se rikkoo uskontoa kohtaan, aihe nähdään uskonnolliseksi. Ja kun ottaa kantaa tiettyihin aiheisiin niin sitten kysymys muuttuukin uskonnolliseksi.

Tieteessä keskitytään metodiin aiheen sijasta ja jossain määrin tämä onkin omituista. Mutta mitä tässä tapahtuu? Kysykäämme joltakulta kreationistilta joka ei ole vankilassa petoksesta. Ken Hamilta. Hän on kuvannut että tiede voidaan jakaa objektiiviseen tieteeseen ja maailmankuvalliseen tieteeseen. Evoluutio on maailmankuvallista tiedettä. "Observational science deals with the present and is observable, repeatable, and testable. It’s what produces our technology and our medical innovations. Creationists and evolutionists can both agree on this kind of science. Now, historical science deals with the past. It is not testable, repeatable or observable. What you think about historical science is based on your starting point. Do you begin with God’s Word or man’s ideas? Well, I would like to show you how to recognize the difference between these kinds of sciences by looking at this news item that is reporting a scientific study."

Tässä kohden ongelmia nouseekin niinkin kaukaa kuin Hamin omasta esimerkistä. "A study has shown that tenrecs, hedgehog-looking creatures, have an amazing ability to hibernate (observational science) so the scientists inferred that the tenrecs must have hibernated through the dinosaur extinction (historical science)!" Tämä on itse asiassa hyvin erikoinen esimerkki koska tässä väitetään että "tanrecie"hibernaatiokysymys viime vuodelta ei olisi historiallista tiedettä. Ja tästä päädytään täyteen kysymykseen. Kysymykseen siitä että miksi ei ole? Tosiasiassa aina kun otamme kantaa vaikkapa tankrekien talviuneen, ei riitä että on tavattu yksi tanrekki nukkumassa talviaikaan. Lajin useita yksilöitä on täytynyt tarkkailla pidemmän aikaa. Tämä tekee talviunesta ajallisen kysymyksen. Kysymyksen jossa otetaan kantaa siten että kun tanrekit ovat nukkuneet talviunta viime vuosina, niin tänä vuonna tämän lajin yksilöt ovat tekemässä samoin. Tulevaisuus, kuten vaikka ensi talvi ja viime talvi ovat molemmat "ei suoraan havaittavissa". Ne ovat Hamin määritelmissä "historiallista tiedettä". Tätä kierretään sanomalla että tutkimusraportit ovat silminnäkijäraportteja. Eli "were you there" -teema nousee jälleen esille.

Hyvin usein vastaus kertoo enemmänkin siitä että empiirisyys sekoitetaan siihen mitä ihminen on omin silmin havainnut. Ja havaintojen kirjaaminen paperille on luottamuskysymys. Eli esimerkiksi "Raamattu" ja uskontoverien kertomat kokemukset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat kreationisteille lähempänä operationaalista tiedettä kuin vaikkapa laattatektoniikka. Taivaskin on lähellä turistikohdetta. Tämä on siitä ikävää että olen päättänyt hylätä kaikki anekdoottikeskeiset keskustelyt tyystin. Sillä niiden ytimessä on väistämättä auktoriteettiteema. Keskustelu asioiden perusteltavuudesta muuttuu ad hominem -argumentoinniksi. Itse korostan tieteellistä luotettavuutta, tilastollista pätevyyttä, ennustettavuutta ja kokeiltavuutta. Mutta jos todisteena on tarina, käy helposti niin että jos ei usko tarinaa loukkaa tarinankertojaa. Ja toisaalta tarina on todisteena vain jos uskoo että kertoja on rehellinen ja erehtymätön eli hänellä on todellinen auktoriteetti kertoa totuus asiasta. Ja tämä totuus ei sitten sisällä valehtelua.

Ken Ham korostaa sitä että evoluutio on maailmankuvallinen teoria. Voidaan kuitenkin itse asiassa sanoa että evoluutioteoria vaatii taustalleen ajatuksen esimerkiksi falsifioitavuudesta. Ajatuksen induktiivisesta päättelystä, eli siitä että se mitä nykyisin havaitaan toimii sitten menneisyydessä kasvavasti.
* Kreationisti voi sanoa että jos myöhästyy uintikilpailusta ei voi tietää kauan kunkin kilpailijan uintimatka kestää. Empiristi sanoisi että lyhyt vilkaisukin tuottaa dataa nopeudesta jota voidaan sitten käyttää estimointina. Ei siitä toki saada kirjauksia virallisiin maailmanennätyskirjoihin. Mutta joskus lyhytkin havainnointi riittää huomaamaan että tämä ei ole mahdollista. Ja toisaalta jos kaikki tulevat uintikilpailuun kesken kisan, se joka väittää että uimarit vain tyhjästä putkahtivat tilaan ei ole uskottava vaikka hän voisi vähittäisen altaan päästä uimisen teorian -ystäviltä vaatia silminnäkijätodistusta. Että mistä tiedät, olitko siellä startissa katsomassa? Itse asiassa vaikka joku uimari itse kertoisi putkahtaneensa olemassaoloon kesken kisan, tämä olisi lähinnä syy tarkistaa hänen mielenterveyslääkityksensä.

Kreationistit ovat "tavallaan "humanisteja"". He eivät karkeasti ottaen pidä (a) induktiivisista teorioista eivätkä (b) teorioista jotka koskevat mennyttä aikaa. Ja itse asiassa menneisyyden vastustaminen nojaa siihen että se sisältää induktion. Nykyajan toiminnat laajennetaan menneisyyteen ja oletetaan että ne toimivat siinä. Kreationistit itse asiassa yleensä ottaen arvostavat tiedettä. Mutta he tekevät sen tarkoin ehdoin. Tiede saa olla soveltavaa. Se saa tuottaa koneita. (Kreationisteissa onkin itse asiassa tilastollinen yliedustus insinööritieteiden edustajia.) Sen sijaan jos tiede koskettelee kreationistisen maailmankuvan perusoletuksia, asettaa niitä hypoteettis-deduktiivisen prosessin tielle, he loukkaantuvat. Sillä deduktiota kuvaa se, että jos yksi premissi kaatuu, sillä on usein syviä vaikutuksia koko struktuuriin. Premissin kumous on siksi erittäin vakava asia. Ja koska se tehdään induktiivisesti - dogmaatikosta epävarmasti - kreationisti näkee tämän lähinnä maailmankuvallisena saivarteluna ja ideologisena hyökkäyksenä. Siksi aika on kiinnostava koska se on yksittäinen esimerkki laajemmasta. Kreationistien ajattelua onkin kuvattu induktofoobiseksi. He eivät pidä induktiivisista teorioista. Arkitodellisuutta koskevat konkreettiset asiat kelpaavat heille. Se kun vastaa heidän kokemusperustaista olemassaolemisen asennettaan, eikä kyseenalaista mitään heidän perusnäkemyksiään. (Joka heidän kulmassaan tuntuu omituisesti määrittyvän uskonnolliseksi vainoksi.)

Sillä humanisteilla on usein inhoa induktiota kohtaan. Induktion tajuamisessa kyse on äärettömyyden hahmottamisesta. Se taas on humanisteille vaikeaa, koska heidän pitäisi nähdä kaikki tapaukset. Siksi vaikuttaa siltä, että jotain jää yhä auki. Vika on humanistin kannalta menetelmässä, joten hän halveksuu sitä, ei luonnontieteilijää. ; Luonnontieteilijöiden käsitys tulkinnanvaraisuudesta ja halutun lopputuloksen sanelemista metodeista oli terävä havainto; juuri se on useimmiten ongelma luonnontieteilijöiden hankaluudessa humanistien kanssa. Eli vika ei ole asiassa sinänsä, vaan siitä tehdyssä tulkinnassa. Mikä taas on humanistin tekemä, ei humanistiseen aiheeseen sisäänrakennettu ominaisuus. Juuri siksi luonnontieteilijöiden halveksunta kohdistuu humanisteihin, ei humanismiin.

Se mitä sanoin kreationismista koskee vielä laajemmin ID -teoriaa. Siellä postmodernismiin on otettu kreationismia syvempi kanta. Philip Johnson, ID -liikkeen alullepanija, onkin aivan suoraan sanonut että "I told them I was a postmodernist and deconstructionist just like them, but aiming at a slightly different target." Sen vuoksi he käyttävätkin "maailmankuva" -sanan ylikäyttöä samalla tavalla kuin humanistit. Näkökulma on sinänsä kiinnostava että perinteinen kreationisti oli liikenteessä enemmänkin siltä kannalta että evoluutio oli objektiivisesti väärässä. "Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" oli jopa kreationistikirjan nimenä. Nykyajan ID -liike taas korostaa että evoluutio on maailmankuvallinen. Laajimmillaan asenne koskee kuitenkin enemmän tiedettä kokonaisuutena. Avainkysymyksen kohdalla, eli evoluution vastustamisessa, juuri mikään ei ole muuttunut. Siinä missä YEC korostaa operoivan tieteen hienoutta, ID väistää aihetta ja puhuu sen sijaan "naturalismista".
* Toki ID:n tapa on hieman omituinen. Toisaalta se selittää että he vain haluavat että "evolutionistit" tunnustavat maailmankuvalliset taustaoletuksensa ja että kyseessä ovat tasa-arvoiset erilaiset selitysmallit koska kyseessä ovat maailmankuvakysymykset. Ja molempia on kuultava. Seuraavaksi he selittävät että evoluutio ei ole selitysmalli eikä ID:läisten mukaan selitä esimerkiksi bakteerien siimamoottoria. Dembski oikein "eliminoi" eliminatiivisessa filtterissä (oikeammin väittää eliminoivansa) luonnollisten selitysten mahdollisuutta. Eli teoriat ovat samanarvoisia paitsi kunnes eivät ole. Tässä on sävynä se, että kun ID:tä kritisoidaan se on vaihtoehto mutta kun evoluutiota moititaan niin se on objektiivisesti väärässä. Samaa reiluutta ja tasapuolisuutta kuin se ID -konventio että ID toisaalla korostaa että se ei ole uskontoa. Mutta jos sitä moititaan ja kritisoidaan, kriitikko harrastaa uskonnonvapautta vastaan hyökkäämistä. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin valaisevaa että olemme jostain samaa mieltä. Jos evoluutio ja ID ovat samanarvoisia maailmankuvia ja evoluutio on typerä malli, niin sitten olemme vähintään yhtä mieltä siitä että ID on typerä malli. (Siis jos ID:läiset laskisivat yhteen omia teemojaan ja sanomisiaan mitä he eivät tee. Koska on tärkeämpää kohdistaa eri viesti eri tahoille.)

Perusongelma on kuitenkin selvä. Kun luonnontieteen metafysiikattomuus on tosiasia, kreationistit korostavat että tieteissä on maailmankuvallisuutta. He korostavat että monet perustelukriteerit ovat inhoja eivätkä väitäkään että kreationistit täyttävät nämä kriteerit. Sen sijaan he korostavat että nämä vaatimukset ovat maailmankuvallista. Ja kun eri maailmankuva vaatii omia ehtojaan toiselta, se on sitten sitä uskonnollista vainoa. Ajatus on ymmärrettävä. Siinä on vain yksi ongelma. Jos tieteellä ei ole eimaailmankuvallisia demarkaatiokriteereitä niin miten esimerkiksi jako operatiivisiin tieteisiin ja soveltaviin tieteisiin on merkityksellinen? Miten voidaan sanoa että menneisyyttä koskeva tiede ei ole kunnollista tiedettä? Miten voi olla niin että on samanaikaisesti väite demarkaatiokriteereiden mahdottomuudesta että sitten seuraavaksi kerrotaan demarkaatiokriteereitä? Kun sanotaan että "tiede ei pysty johonkin" se on väite siitä että demarkaatiokriteeri nimenomaan on löytynyt ja hallussa.

On syytä jatkaa kreationisteista eteenpäin.

En ottanut kreationisteja esiin siksi että he olisivat tyhmiä. (He ovat mainettaan fiksumpia. Silti aika tyhmiä.) Otin asian esiin siksi että noin keskimäärin monille ei ole vaikeaa ajatella että kreationistit ovat hoopoja. Moni ajattelee että laattatektoniikan tutkimus on pätevää. Tai että on aivan validia miettiä miten meidän oma aurinkokuntamme on ollut 100 000 vuotta sitten. Tai miljoona vuotta sitten.

Kun kreationistien hoopous on tavallaan yhteinen ja jaettu mielipide, on helpompi hyväksyä käyttämäni ajattelutapa. Tunne-estettä itse metodia vastaan ei näin synny ja sen taustalogiikka on helpompi sisäistää kun se kuvataan tällä tavalla. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole lainkaan tavatonta että ihminen pitää itseään rationaalisena ja fiksuna vaikka tekeekin täsmälleen kuten kreationisti. Aihe vain on toinen. Otan tässä esimerkin aiheesta josta voin jo jotain kehdata osaavanikin. (Minulla on koulutusta kognitiotieteen tieteenfilosofiasta. Se on hieman omituinen "sateenvarjoala" jonka alla on monenlaista jännittävää.)

David Chalmersin "The Conscious Mind" on mielenfilosofiaa. Ja se pitää sisällään erään argumentin. Hän kuvittelee siinä filosofisten zombien maailman, eli maailman, jota ei voi fysikaalisesti erottaa omastamme, mutta josta puuttuu kaikki tietoinen kokemus. Siellä ei esimerkiksi olisi tietoisia ja kokevia ihmisiä mutta ulkoisesti kaikki toimisivat samalla tavalla kuin mitä meidän maailmamme ihmiset.

Chalmers teki tästä argumentin:
P1: Jos fysikalismi on tosi, kaikki tosiseikat ovat täysin fysikaalisten tosiseikkojen määräämiä; tämän vuoksi mikä tahansa maailma joka olisi fysikaalisesti mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme olisi kokonaisuudessaan mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme. Fysikalistisessa maailmassa ei ole eroa "tavallisen" ja "zombiemaailman" välillä. Eri ei ole mahdollinen.
P2: On kuitenkin mahdollinen maailma, jossa kaikki fysikaaliset tosiseikat ovat samat kuin aktuaalisessa maailmassamme, mutta jossa on myös lisätosiseikkoja kuten tietoisuus. On kuviteltavissa maailma jossa kaikilta puuttuvat kvaliat ja jotka näyttävät aivan maailmamme olennoilta joilla taas on kvaliat.
J: Fysikalismi on epätosi eli sen vaihtoehto ei-fysikalismi on tosi.

Noin muotoiluna päätelmä on validi. Se on muotoa modus tollens. Premisseistä seuraa johtopäätös. Sen vuoksi moni tarttuukin siihen että ei hyväksy premissejä. Tarkalleen ottaen useimmiten premissiä nro 2.
* Useimmat itse asiassa pitävät ensimmäistä premissiä uskottavana ; Siinä missä Turingin testi pitää sisällään mahdollisuuden erottaa simulaatio asiasisällöstä, se ei ole Chalmersin kuvaamassa tilanteessa mahdollinen koska simulaatio joka tuottaa samanlaisia ulospäin näkyviä syötteitä eroaa aktuaalisesta asiasta siten että se tuottaa sen erilaisella metodilla ja tavoilla. Ja nämä toimintaperiaatteet ovat fysikaalisia asioita joita voidaan ainakin periaatteessa tutkia ja havaita. Toki olisi mahdollista ajatella että kvaliat redusoituvat tai päältävät fysikaalisia maailmoja emergentisti joten olisi periaatteessa mahdollista ajatella että kvaliat ovat todellisia ja perimmiltään fysikalistisia. Tämä ei vain ole kovin suosittua.
* Esimerkiksi minä, kuten moni muukin, pitää nimenomaan premissiä 2 kyseenalaisena. Itse pidän kvalioita ei-totena konseptina, joten en tietenkään voi tätä kautta pitää relevanttina että olisi maailma jossa olisi jotain muita kuin kvaliattomia olentoja. Jolloin ei ole kuviteltavissa kahdenlaista verrattavaa maailmaa, sellaista jossa on filosofisia zombieita että sellaisia jotka eivät ole filosofisia zombieita.

Toisaalta Chalmersin maailmassa on myös metodinen ongelma. Se tarkoittaa sitä että premissien hyväksyminen ei tarkoita sitä että olisi todella hyväksyttävä päätelmä. Tässä on taustalla hyvin erikoinen ekvivokaatio. Sana "mahdollinen" on siinä hyvin erikoisella tavalla käytetty. Siinä puhutaan yhtäällä loogisesta mahdollisuudesta (heikosta mahdollisuudesta), vaan metafyysisestä mahdollisuudesta (vahvasta mahdollisuudsta). Chalmers itse tunnustaa eron mutta korostaa että fenomenologisella alueella se olisi sallittua. On vaikeaa nähdä miksi.

Sillä on varsin yksinkertaista kuvata asia arkisellakin kielellä. Sellaisella tavalla että on hyvin järkeenkäypää miksi "mahdollisuus" on hyvinkin erilainen. Voidaan rakentaa seuraavanlainen päätelmä;
P1: Naturalismi kieltää yliluonnolliset asiat. Yliluonnolliset asiat ovat sen mukaan mahdottomia ja olemassaolemattomia.
P2: Nykytietojemme valossa yliluonnollisuutta ei ole falsifioitu, kenties yliluonnollisuutta ei edes voida falsifioida. On siis olemassa kuviteltavissa oleva mahdollinen maailma jossa on vähintään yksi yliluonnollinen ilmiö.
J: Siksi naturalismi on epätosi eli falsifoitu ja tätä kautta supernaturalismi on tosi.

On selvää että harva lähtisi uskomaan tuollaista päätelmää. Korostin tuossa sitä miten ontologisella tasolla naturalisti todella näkee että maailmassa on vain ei-yliluonnollisia asioita. Ja voidaan todella nähdä että emme epistemologisella tasolla tällä hetkellä tiedä onko maailma oikeasti naturalistinen vai ei. Siitä että yliluonnollisuus on mahdollista ei kuitenkaan voida nähdä että naturalismi olisi epätosi. Päätelmä sanoo vakavastivakavasti enemmänkin niin, että naturalismia ei ole täysin todistettu. Joka on aivan käsittämättömän paljon eri asia. Ja tämä ero häivytetään siten että asiayhteydessä 1 käytetään "mahdollisuutta" konkreettisena ja asiayhteydessä 2 "mahdollisuus" on abstraktimpi. Käyttämällä samaa sanaaa eroa voidaan piilottaa. Perustelu ei onneksi välitä sanamuodoista vaan määritelmien sisällöstä joten argumentilla ei ole rakenteensa puolesta arvoa. Sanamuodot ovat enemmänkin tapa hämätä argumenttia seuraavia, se on ikään kuin yritys huijata tavalla jota olisi hankalampi huomata. (Tämänlaisten huomaaminen on sitten filosofista taitoa. Kyse on vähän kuin "poliisityöstä" ja huijauksien huomaamisesta.)

Tästä voidaan palata siihen alkuperäiseen argumenttiin. Tiedämme että samantapainen metodiikka törmää tuohon argumenttiin melkoisen vahvasti. Chalmersin filosofisten zombieidenkin päätelmässä voidaan nähdä että jokaikinen mahdollinen maailma joka ylläpitää filosofisen zombien on eifysikalistinen. Olettamalla että tälläinen fysikalistinen maailma on todellinen hän toditaa että sen automaattinen vastakohta on väärin. Kuitenkin ajatus ei-fysikalismista on esitetty johtopäätöksenä. Se on kuitenkin enemmänkin salakuljetettu itse päätelmään ikään kuin puolisalaisesti. ~ Saadakseen filosofisen zombien mahdolliseksi Chalmers olettaakin, että jokin muu on mahdollista. Tarkalleen ottaen hän vertailee "meidän maailmaamme" tavalla joka itse asiassa olettaa että nimenomaan meidän maailmamme koostuisi muusta kuin ei-filosofisista zombieista. Nämä oletukset ovat siitä ikäviä että kun niiden sisältö jätetään pois, päätelmästä ei jää oikein mitään jäljelle.

Chalmers tekee tässä tavallaan juuri saman mitä kreationistit tekevät. Vain toisessa aiheessa. Sillä usein väite on että tietoisuutta ei voi tutkia koska se on ei-fysikalistinen. Ja ei-fysikalistisissa argumenteissa joudutaan tekemään jännittäviä asioita.

Chalmersin ajatukset ovat sen tyylisiä että moni ottaa ne vakavasti ja niiden älyllistä rehellisyyttä ei kyseenalaisteta. Niitä pidetään hienoina. Monille sellaisille joista on naurettavaa että kreationistit torppaavat evoluutioteoriaa koska siinä ei ymmärretä tieteen ja uskon suhdetta on aivan luonnollista ja älykästä korostaa että tiede ei voi selittää tietoisuutta.

Kuitenkin näissä argumenteissa tapahtuu juuri kuten tuossa Chalmersin maailmassa. Kun yleinen tieteenfilosofian täydellisyyden ongelma muutetaan silmänkääntötempulla yleisestä (general) ongelmasta tiettyä aihetta koskevaksi (particular) ongelmaksi, prosessissa käytetään maailmankuvallisia taustaoletuksia joista voidaan olla erimielinen. Systeemissä itse asiassa käytännössä väistämättä onkin metafysiikkaa. Koska jos ei olisi, looginen positivismi eläisi ja hengittäisi hyvin.

Kun joku selittää että tietoisuutta ei voi tutkia koska se ei ole fysikalistisen ohjelman piirissä, oletetaan että
1: Tiede voi olla rajoittunut vain fysikalistiseen maailmaan - joka taas on eri asia kuin vaikkapa korostaa että tiede voi tutkia vain sellaista mitä ihmiset voivat havaita niitä (enkelit ja Jumalat tarjoavat itsestään näkyjä muuttumatta fysikalistisiksi) ja
2: Mielellä on tietty rakenne. Chalmersin taustafilosofian kautta tarkalleen ottaen mieli ei ole fysikalistinen koska meillä olisi kvalioita. Jos meillä on tietoisuus ja kokemus, voimme tietää siitä René Descartesin Cogito -oivalluksen kautta vain sen että on kokija. Emme voi ilman metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia tietää onko tämän kokijan kokemus (aka. tietoisuus) rakenteeltaan sitten mitä. Jos havainto voi olla demonin kiero hallusinaatio niin aivan yhtä hyvin voimme tietää että meillä on tietoisuus, mutta ajatus siitä että se koostuisi kvalioista ei ole metafysiikaton.

Tästä taas seuraa ihan oikeasti se, että jotta voidaan sanoa että mieli olisi jotenkin eri tavalla tutkittavissa kuin tiiliskivet ja maan vetovoima, niin niihin ladataan erilaisia rajoittavia maailmankuvallisia oletuksia. Ja suurimmat osat näkemyseroista fysikalistien ja ei-fysikalistien välillä on juuri siinä että näihin metafyysisiin oletuksiin suhtaudutaan eri tavalla. Joka tarkoittaa sitä että rajaamalla tietoisuuden (tai evoluution) pätevän tieteen äärestä ihmiset tekevät maailmankuvallisia rajoituksia. Kysymys ei ole siitä että tiede ei voisi tutkia jotain vaan siitä että nämä ihmiset ovat ilmeisesti niin ahdistuneita puolustamaan sitä että heidän omat näkemyksensä eivät täytä tieteen kriteereitä että ovat yksinkertaisesti puuttuneet peliin ja määränneet a priorisesti määritellen että tämä aihe nyt vain ei ole määritelmällisesti tieteen mahdollisuuksien sisäpuolella. Nämä argumentit eivät koske tiedettä vaan ne tungetaan peliin "ulkopuolelta". (Jos olisin kreationisti korostaisin että tämä on uskonnollista vainoa ja kiusaamista, että toisen maailmankuvan premissit asetetaan ehdoksi aivan eri maailmankuvalle.)

Mutta.

Tämä blogaus on kokonaisuus. Se ei ole siirtynyt kreationismiin ja mielenfilosofiaan. Vaan samaa aihetta ollaan sitten lähestytty erilaisten esimerkkien kautta. Yhdistävänä teemana onkin se, että asenne maailmankuvallisuuteen on jännittävä ja perusteluihin ja todistamiseen suhtautuva asenne on varsin rajoittunut, ja tämä rajoittuneisuus nähdään melko ehdottomana. Kysymys ei ole maailmankuvista vaan tutkimuksesta.

Ja tässä saan viimeisen pysäkkini. Se nimittäin koskee sitä miten kohtelemme tietämättömyyttä. Kuten aiemmin mainitsin, Popper, piti siitä että filosofia ja tiede pumppaa koko ajan elämää metafysiikasta. Hän rakasti tiedettä ja tieteellisyyttä mutta ei unohtanut sitä että ennen kuin jokin teoria on todistettu, se on ollut oivallus. Ja monesti nämä oivallukset ovat maailmankuvallisia. (Charles Darwinin oivalluksen lähteeksi määritellään usein Malthusin talousteoria. Sekä tietenkin se, että hän lainasi sukunsa parissa pyöritettyjä ideoita sumeilematta. Idean lähde voi hyvinkin olla maailmankuvallinen ja peräisin kulttuuriperinteestä. Sen todistaminen on sitten se mikä ratkaisee onko se tiedettä.) Tai ainakin metafyysisiä.

Tieteen kannalta ratkaisevaa onkin se, mikä maailmankuva auttaa parhaiten prosessissa jossa todellisuusväite muuttuu todistetuksi väitteeksi. Tässä kohden on kenties hyvä vilkaista "aukkojen Jumala" -argumenttia. Ja kääntäen ; Aiheesta "Aukkojen Tiede". Tästä on mielestäni näppärä Jaakko Sorrin artikkeli "Areiopagilla". Sorri selittää että Aukkojen Jumalaa pidetään virhepäätelmänä ja sitä käytetään pejoratiivisesti. "Yleensä tätä käsitettä käytetään negatiivisessa mielessä. Joskus vaikuttaa jopa siltä ikään kuin jo nimeäminen ”aukkojen Jumala” –tyyppiseksi ajatukseksi olisi jonkinlainen argumentti." Hän käyttää tässä viitteenä Alvin Plantingaa "Kuten Alvin Plantinga on todennut, on vaikea sanoa, mitä termi “aukkojen Jumala” täsmälleen tarkoittaa. Sitä on usein ennemminkin luonnehdittu tai kuvattu tarinoin kuin koitettu määritellä. Aukkojen Jumala -käsitteeseen liitetään usein tietynlainen kuvaus tieteen kehityksen ja Jumalaan uskomisen historiasta."

Sitten hän ottaa analyyttisen rakenteen ja kertoo että on erilaisia täsmällisiäkin argumentteja. (Epäselvyys johtuu siitä että ei täsmennetä. On mahdollista että yleisenä heittona sanonta on asenteellinen mutta sillä on kuitenkin argumentatiivistakin pohjaa.) Siksi Sorri tarjoaa tarkemman luokitelman erilaisia aukkojen jumala -argumentteja;

"Mahdollisia suhtautumistapoja ovat ainakin seuraavat (Craig Rusbultin esityksessä vaihtoehtoja on esitelty enemmänkin):
1: Edellä jo viitattu näkemys, jossa Jumalan nähdään voivan toimia vain aukoissa. Tässä näkemyksessä lähtökohta on komplementaarinen: ”luonnolliset” tapahtumat katsotaan ilman Jumalaa tapahtuneiksi. Perusajatusta voisi kuvata niin, että jos kyse ei ole (varmasti) erityisestä ihmeestä, Jumalan ei katsota tehneen sitä.
2: Näkemys, että aukot ovat mahdottomia: joko siksi, ettei usko Jumalaa olevan tai siksi, ettei usko Jumalan voivan toimia aukkojen kautta. Tähän liittyvä suhtautumistapa on siis se, että Jumala ei koskaan toimi aukoissa.
3: Näkemys, jossa katsotaan erilaisten aukkojen tai ihmeiden olevan maailmassamme mahdollisia, mutta ollaan rajaamatta Jumalaa vain ihmeellisiltä ehkä tuntuvissa ”aukoissa” toimivaksi. Siinä, missä vaihtoehto (1) edusti ajatusta, että Jumala toimisi vain aukoissa, tämän päätyypin ajattelussa katsotaan, että Jumala voi toimia myös aukoissa."


Tämä on itse asiassa ihan mielenkiintoinen lähtökohta.  Olen itsekin käyttänyt useinkin kristittyjen kanssa aukkojen jumalaan liittyen erilaista argumentointia. Ja Aukkojen Jumala on nimenomaan viite vastapuolen perustelujen huonoudesta. Kreationistien kohdalla vastaan on tullutkin se, että ensin he eivät tiedä mitä koko käsite tarkotitaa. Ja selittämisen jälkeen heistä aukkojen jumala on yksi validin päättelyn muoto. Olen tottunut tähän ja se tulee toistuvasti vastaan. En ole tähän tyytyväinen.

En myöskään ole täysin tyytyväinen Sorrin tapaan luetella asiaa. Sorrin kuvaukset ovat jotain jota käytetään teologien parissa. Heillä on asenteeseen tietysti tietty, teologin näkökulma. Usein kriitikot käyttävät hieman toisenlaista asennetta. Silloin kyseessä on hyvin tietynlaatuinen argumentaatio ja siihen liittyvä rakenne. Aukkojen Jumala ei tällöin ole eikä edes voi olla mitenkään kovin epämääräinen. Tuntuukin että Sorrin ongelma on sama kuin Alvin Plantingan. Vastapuolta on pakko kritisoida mutta toisen maailmankuva on niin vieras että siihen ei ole oikein sopivia käsitteitä. Aukkojen jumala -argumentin usein käytetty ja minusta pätevin rakenne jää kenties siksi esittämättä.

Teologin on kenties sujuvaa ajatella kuiten Charles Coulson, joka esitti että "There is no 'God of the gaps' to take over at those strategic places where science fails; and the reason is that gaps of this sort have the unpreventable habit of shrinking" ... "Either God is in the whole of Nature, with no gaps, or He's not there at all." Tai vaihtoehtoisesti he voivat korostaa Jumalan mysteerisyyttä. Kenties tässä voidaan ajatella jopa kuten Intelligent Designistä tuttu William Dembski joka todisti Suunnittelua siten että kaikelle vaaditaan selitystä ja tunnetut luonnonlait ja sattuma eliminoidaan selittäjinä. Ja tämän eliminoinnin jälkeen käsissä on Suunnittelua. Hän argumentoi että tosiasiassa Jumala/Suunnuittelija voi toimia luonnonlakien kautta. Mutta jos asiaa ei voi selittää luonnollisin syin, sen takana on väistämättä älyllinen syy. Joka sitten joko on tai ei ole yliluonnollinen. Dembskin ajatusvirtausten kautta kreationistitkin ajattelevat että aukkojen Jumala on rationaalinen peruste asioille.

Näen että argumentti on suurempi. On Deduktiivinen aukkojen Jumala ja induktiivinen aukkojen Jumala. Asian voi tiivistää seuraavaan lainaukseen "The argument from incredulity is a logical fallacy that essentially relies on a lack of imagination in the audience. The general form of the argument is as follows. Minor premise: One can't imagine (or has not imagined) how P could be so.
Major premise (unstated): If P, then one could imagine (or would have imagined) how P could be so. Conclusion: Not-P"


Jos katsotaan Aukkojen jumala -argumenttia käyttäviä uskontokriitikoita, vaikkapa Richard Dawkinsin ajatuksia, aiheeseen liittyen voidaan huomata että hän käsittelee aukkojen Jumalaa kuin se olisi Argument from ignorancen erityistyyppi. Tällöin kyseessä on hyvin klassinen ja tietyllä tavalla muotoiltu argumenttivirhe. Kyseessä on tällöin looginen ristiriita. Eli argumentin deduktio on rakenteellisesti rikki. Se ei ole siksi lainkaan argumentti. Kyseessä on itse asiassa ristiriidasta. Argumentin rakenne on että "emme tiedä miten X joten tiedämme miten X on syntynyt". Tämän tyyliseen argumentaatioon on suhtauduttu negatiivisesti myös teistien puolella. C.S. Lewis (taatusti kristitty ja vielä vahvemmin ateismia vastaan) on esimerkiksi kuvannut tämäntyylistä argumentaatiota seuraavalla tavalla "The very lack of evidence is thus treated as evidence; the absence of smoke proves that the fire is very carefully hidden."

Moni kiertää asian siten että tosiasiassa he eivät väitä että he tietävät että Jumala on mysteerin takana. Se on vain mahdollista. Silloin deduktiivinen argumentaatio muuttaa tilanteen. Ei puhuta todistamisesta vaan mahdollisuudesta. Tämä asenne on se joka Intelligent Designin kohdalla näkyy siinä että he puhuvat Suunnittelijan todennäköisyydestä. Ja miten naturalisti sortuu aukkojen naturalismiin olettaessaan että jos jotain asiaa ei vielä tiedetä niin sitten sille tulevaisuudessa löytyy naturalistinen selitys. Ja että teismi voittaa nämä pattitilat jotenkin lähtökohtaisesti. Eli asia on ihme kunnes toisin todistetaan. Aukkopaikkojen täyttö Jumalalla onnistuu mutta naturalisti vain "arvailee". Tässä argumentissa idea on se, että ei katsota deduktiivista ehdotonta totuutta vaan katsotaan mikä on todennäköisempää.

Tässä vaiheessa vastaan tulee sitten se miksi sitä tieteen historiaa käytetään. Kun Sorri katsoo historiantulkintaa hän ei huomaa että kyseessä voi olla historian narraatioon sovittmisen lisäksi induktiivisesta argumentista. Tästä saadaan sen tyylinen induktiivinen argumentti kuin mitä muusikko Tim Minchin on esittänyt ateisteille. ; Hän sanoo että historia tuntee paljon tapauksia joissa ilmiötä tai selityksen puutetta on paikattu Jumalalla mutta tälle on tullut sittemmin naturalistinen selitys. Mutta sen sijaan ei ole käynyt niin että jollekin olisi keksitty luonnollinen selitys ja sitten sen taakse olisi myöhemmin saatu yliluonnollinen vaikutus. Tästä seuraa se, että oppimamme mukaan voimme arvata että kumpi on todennäköisempää. Kysymys ei siis ole deduktiivisen totuuden selvittämisestä vaan siitä mikä on tietojemme valossa todennäköisempää. Kyseessä on jälleen se ikävä induktio. Se jota kreationisti inhoaa.

Aukkojen Jumala ei siis oikeastaan lainkaan ole kannanotto siitä mitä Jumala voi ja ei voi tehdä. Kysymys on Jumalatodistusten rakenteesta. Siitä onko tietyntyyppinen jumalatodistus perusteltu vai ei. Tällä on vaikutusta siihen onko kristittyjen oppi järkevä. Siksi puheen siirtäminen siihen että mitä Jumala voi ja ei voi tehdä on keskustelun siirtämistä toiseen aiheeseen. Kun tämän ymmärtää ei voi sanoa oikein muuta kuin että "aukkojen Jumala" ei pärjää deduktiivisessa eikä induktiivisessa versiossaan kovin hyvin. Se on siis ehdottomasti tietynrakenteinen argumentti. Siinä missä Sorri vaatii että eriteltäisiin mitä Aukkojen Jumalalla tarkoitetaan milloinkin, on enemmänkin niin että aukkojen Jumala on nähtävissä kasautuvana argumenttina. Ensin deduktiivinen kumous pakottaa induktiiviseen puolustukseen ja tässä kohden on tiedolllisesti vahvempi conter valmiina. Kysymys on siis enemmänkin kumulatiivisesta argumentista jossa molemmat osat on otettava samanaikaisesti tai peräkkäin ja kokonaisuus on perustelullisesti vahvempi kuin kumpikaan osa yksinään. Näin suosittelen kaikkia tätä käyttämään.

Mitä tämä liittyy siihen justification of belief -asennevammaan?

Aukkojen Jumala on hyvä esimerkki siitä miten maailmankuvallisuusnäkökulma johtaa illuusioon siitä että vastakkain olisi "aukkojen tiede" ja "aukkojen jumala". Siinä on hyvä esimerkki joka on "vähän mielenfilosofian ja kreationismin välissä". Temppu on perimmiltään sama. Jumalalle tehdään tilaa ja jotenkin rajataan tiedettä ja sen toimintarajan ehtoja ties minne.

Jos tähän näkökulmaan jämähdetään niin juuri näinhän siinä käykin. Tieteen tehtävä ei kuitenkaan ole todistaa tiettyjä näkökulmia. Se on enemmän ja laajempi tapa tutkia asioita. Ei ole niinkään relevanttia että onko metafysiikkaa vaan se, missä tämä metafysiikka auttaa. Aukkojen Jumala on heikko myös siksi että se on science stopper, väite siitä että tuota aihetta ei voi tutkia. Eli että sinne tunkeminen ei ole mielekästä. Eli asioita ei enää voida tutkia. Tämä ei lisää tutkimusta vaan by definition vähentää sitä. (Lisäksi tieteen historia on täynnä sitä että jokin asia on väitetty mahdottomaksi tutkia tieteellä - esimerkiksi auringon koostumus on klassinen esimerkki tästä aiheesta - mutta myöhemmin on sitten keksitty tapa jolla asia voidaan nimenomaan ottaa tieteen pariin.)

Ja voi olla että jopa Popper oli väärässä ottaessaan näkökulmakseen normatiivisen tieteenfilosofian. Eli sen että tieteelle asetetaan ylhäältä käsky että "tuota ehtoa tottelette kaikki". Kenties on rakentavampaa ajatella kuin Imre Lakatos jonka mukaan oleellisempaa on tutkimusohjelman hedelmällisyys. Tällöin ei tarvitse a priori torjua mitään maailmankuvaa. A posteriori voimme sitten tietää ja oppia jotain. Ja tämän jälkeen jokin asia on todennäköisemmin kuin toinen ei. Eli jokin asia paljastuukin hoopoksi.

Lakatos korosti että Popper oli itse asiassa väärässä. Teorioita ei kumota. Induktioita voidaan selittää poikkeuksiksi. Mittaus voi olla mittausvirhe. Teoria voi kumoutumisen sijaan korjata itseään. Ja kun tätä tehdään ad hoc -oletuksilla, ristiriitatilanteet voidaan korjata jollain lisäolettamuksilla tai käsitejaoilla. Joko termiä täsmennetään pienemmälle alueelle jolloin ongelmakohta koskee jotain muuta. Tai sitä epämääräistetään. Tässä prosessissa teoriat eivät kaadu vaan muuttuvat sellaisiksi että niissä on vähemmän tietoa.
* Oikeastaan vika on jännittävä. Tavallaan Popperin logiikassa ei ole mitään vikaa. Falsifiointikeskeiset teoriat toimisivat mahtavasti jos ihmisillä ei olisi taipumusta suojella omia näkemyksiään kritiikiltä saivarteluin ja käsienheilutteluin. Tiedemaailmassa tosin on Kuhnin paradigmanvaihdosmallin tyylisiä havaintoja siitä että paradigmat enemmänkin jäävät eläkkeelle. Tutkijat eivät muuta mieltään, vaan menevät eläkkeelle näkemystensä kanssa ja nuori polvi uudistaa ja luo uusia teorioita ja niihin liittyviä tutkimusohjelmia. Fallibilismi on oikein mainio tieteentekomalli kunhan sitä ei anneta tiedemiehille jotka ovat ihmisiä. Koska ei ole, kannattaa käytännössä lähestyä asiaa hieman toisella tavalla.

Huonot tutkimusohjelmat joutuvat suojaamaan itseään kritiikiltä ja niistä tulee niin epämääräisiä tai niin erityistarkasti määriteltyjä että niiden avulla ei lopulta voida tehdä tutkimusta, koska ne eivät ennusta lopputulosta koska mikä tahansa lopputulos sopii teorian ennustuksiin. Ne ovat vain maailmankuvallisia sisäisesti koherentteja klimppejä joiden avulla ei voida tehdä ennusteita ja tätä kautta suorittaa tutkmuksia. Ne ovat vain jotain jota tiede ei voi todistaa vääräksi, ja epämääräisyytensä vuoksi ne ovat jotain paljon heikompaa kuin epätosia. Ne ovat käyttökelvottomia. Näitä tutkimusohjelmia kuvaakin se että ne eivät nimenomaan ole edes vääriä. Ne ovat jotain paljon paljon vähemmän. Wolfgang Paulin "Not even wrong" on niiden kohdalla täsmälleen oikea huomautus. Nämä filosofiat ovat onnistuneet kenties olemaan potentiaalisia tutkimusohjelmia jotka ovat latistaneet itsensä saivarteleviksi vessanseinäkysymyksiksi joiden parissa minulla ei ole mitään kiinnostusta viettää elämääni.

Tieteen muuttuminen todistaa että opimme. Ja näin, hylätty teoria kerrallaan, kasaamme tietoa siihen kirjastoon joka toimii kuten Popper ajatteli siinä tämän blogauksen alussa kuvatussa vertauksessa. Toki millään ei ole mitään väliä jos on sitä mieltä että Popperin kirjasto ei auta. Silloin näkemykseni ei vetoa tähän maailmankuvaan. Tosin tässä maailmankuvassa kaikki tieto ja tiedonhankinta onkin sitten mahdotonta. Ei ole muuta kuin pelkkää metafyysisyyttä. Pidän tämänlaista yhtä erikoisena kuin ajatusta pelkästään metafysiikattomasta tieteestä. (Paitsi siltä osin että tuo ajatus ei ole sisäisesti ristiriitainen toisin kuin täysin metafysiikaton tiede.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset