Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Kädet pystyyn!

Suurinta osaa ihmisistä kiinnostaa ontologia, jonka ytimessä on perimmäinen oleminen, jota lähestytään metafysiikalla. Itse olen kiinnostuneempi epistemologiasta jonka ytimessä on tieto, jota lähestytään sitten "enemmän sillä fysiikalla". Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus". Jossain näiden välissä on sitten "kokemuksellisuutta". Joka on usein vähintään yhtä hämmentävää kuin nuo tutummat puolet. Tämä blogaus lähestyy tätä puolta.

Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world" -teoksessaan (1939) mietti olemisen varmuutta. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta. Hänestä se oli hyvin konkreettista ja jotain jota oli vaikeaa epäillä. Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän demonstroi omaa ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta esittämällä, että "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan.

Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi. ~ Wittgenstein muistuttaa siitä että vaikka moni näyttää toimivan naïvin realismin hengessä kuin "yhden ihmisen empiirinen kokemus olisi toisen subjektiivinen anekdootti", niin on kyseenalaista kutsua pelkkää omaa sisäistä kokemusta koskevien kannanottojen jakamista tiedoksi. (Tämä voi olla vaikeaa muistaa koska moni ajattelee että empiria on "havaintoja ja kokemista" aivan samalla tavalla kuin tunteilutkin.)

Näitä kokemuksellisuuksia miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.

Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien nostelun kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi, eli omaa harhaluuloa puolustetaan erikoisilla tarinoilla. Potilas ei yksinkertaisesti voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä.

Tämä on hyvin erikoinen häiriö siinä mielessä että tilanteesta kärsivät voivat aivan täysin harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä kaikissa muissa paitsi tässä yhdessä asiassa. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin tarinoihinsa itse, kyseessä ei ole valehtelu. Tämä on hyvin hämmentävää niille joilla vastaavaa tilaa ei itsellään ole. Tuntuu jotenkin että täysjärkinen ihminen ei yksinkertaisesti voi luulla tuollaisia. Mutta voi.

Toki tälle on myös käänteisilmiöitä. Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen.
1: Olemattoman paikan särky johtuu luultavasti jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi  ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.

Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).

Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta, tai ainakin niiden suhteesta kokemuksellisuuteen.

Daniel Dennett on "Conciousness explainedissa" (1991) sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.

Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with the sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi" tavalla joka kertoo hyvin oleellisia asioita esimerkiksi teräkontaktista. (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)

Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan tavallaan silti ole täydellisesti jokin a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että kokemuksellisesti Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan esimerkiksi luennoidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa. Kun ihminen liikuttaa käsiään ja saa tästä sisäisten aistien että esimerkiksi silmiensä kautta palautetta, hänen aivonsa tottuvat ja oppivat hallitsemaan tuota kättä. Kun nostaa käden pystyyn ja sanoo että se on totta, liittää sitä vahvasti siihen kokemukseen ja tunteeseen joka itsellä sillä hetkellä on. Ja tämä käsi on hänelle itselleen todellakin "What I control and care for".

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän vylitalo kuva
Ville Ylitalo

Modernin ajan suuret epistemologit (kuten Descartes ja Hume) ovat usein olleet myös samalla skeptisismin kehittäjiä eli filosofista epäilyä voisi pitää lähinnä "itseaiheutettuna ongelmana". Käden nostamista voisi ajatella itsekontrollin muotona samalla tavalla kuin jonkin henkisen toiminnon hallintaa tai itsetietoisuutta mutta silloin Moore toistaa Descartesin cogiton tapaisen väitteen sen ongelmineen juuri minkään muuttumatta.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Syystä tai toisesta tietoisuus tavitsee aistiärsykkeitä koko ajan - ärsyketyhjiö johtaa harha-aistimuksiin.

Olen jutellut myös väliaikaisesta locked in -syndroomasta kärsineiden kanssa; he kertovat mielensä olleen haikea, mutta hyvin rauhallinen karseasta tilanteesta huolimatta, he eivät kuvaa mitään kamalaa jatkuvaa ahdistuksen tunnetta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset