Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Erikulttuuristen ymmärtämisestä

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Willard Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Haaste on melko suuri jos mietitään miten omituinen käsitteistö on ylipäätään

Määritelmät ovat siitä erikoisia, että ne liittyvät usein toisiinsa hyvin erikoisella tavalla. Esimerkiksi jos mietitään ruuveja, levyjä, lautoja ja vastaavia, ne ovat erikseen objekteja. Kuitenkin kun ne kootaan yhteen, niistä syntyy vielä yksi "metaobjekti" joka koostuu pelkästään pienemmistä objekteista mutta ei kuitenkaan ole ne. Syntyy vaikkapa pöytä tai tuoli. Toisaalta moni hyvin samankaltainen esine voidaan nimetä erityiseksi hyvin minimaalisten erojen vuoksi. (Esimerkiksi minun harjoitusmiekkani on nimetty erikseen, vaikka se on miekka jonka ainut merkittävä ero on muutama gramma vaaleanpunaista maalia.)

Määritelmiä tutkiville filosofeille ongelma siitä mikä lasketaan esineeksi tai asiaksi on nimeltään Special Composition Question. Ja se on tärkeä ratkottaessa esimerkiksi identiteettiä koskevia kysymyksiä. Tähän liittyen on muutamia yleisiä tapoja katsoa käsitteitä. Tämän tekstin kannalta hedelmällisin löytyy varmasti mereologiasta. Opista joka käsittelee osien ja kokonaisuuksien suhdetta. Quinen kuvaamaa käsitteiden runsautta ja vapaata määrittelyä parhaiten kuvaava oppi on mereologinen universalismi, jossa nähdään, että aina kun on yksi tai useampia alkeisosasia, niitä voidaan tarkastella jonkinlaisena käsitteenä. Sille voidaan antaa nimi.
* Näistä osa on tutuntyylisiä ytenäisiä kappaleita, kuten tietokone, tennispallo tai vastaava.
* Osa on vain omituisia. Kuten vaikka kahvinkeittimeni kahva ja auringon pinta (vaikka ne eivät koske toisiaan.)
* Osa taas on jotain siltä väliltä ; Esimerkiksi jos ulkoministeri on kellarissa piilossa, hänen alaisensa on sosiaalisen median parissa kotonaan ja pääministeri on viemässä viinoja pois ruokakaupoista, niin missä hallitus on? Hallitus koostuu erillisistä oleellisesti eri lokaatioissa olevista osasista. (Kuten myös Helsingin yliopisto.)

Kun jokainen näistä voi olla käsite, niin miten ihmeessä kukaan voi pienestä otoksesta tekstiä päätellä yhtään mitään siitä että mitä tässä nyt sitten on sanottu? Ongelma on kielifilosofisesti valtava.

Haasteen ratkaisemisesta

Normaalisti lapsi elää tavalla jota kuvaa Ludwig Wittgenstein kuvaus lapsista ja filosofeista "Culture and Value":ssa ; "Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän relativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Näyttää että tosimaailma toimii juuri näin

Vaikka eri kulttuurien kesken usein korostetaan skismoja ja erilaisuutta - ja omaakin arkikokemustani vaivaa usein se, että minua on ällistyttävän vaikeaa ymmärtää vaikka omasta mielestäni olen hyvin selkeä ja käsittelyissäni niin pitkällinen ja pedantti että kaikki on varmasti ihan selvää - niin kuitenkin onnistumme hämmästyttävissä määrin esimerkiksi kirjoittamaan "enkkua" sosiaaliseen mediaan. Ja pystymme tähän vaikka olisimme asenteiltamme pro-monokulttuurisia. (Tästä jopa seuraa omituisia haasteita. Sellaisia jotka eivät johdu siitä että meidät ymmärretään väärin tai ei ymmärretä lainkaan. Vaan siitä että meitä ymmärretään ja ymmärretään liiankin hyvin.)

Kun Charles Rambe ja Pascal Boyer tutkivat eri kulttuurien ihmisien tapoja, he huomasivat että kulttuurista ja uskonnosta riippumatta ihmiset jaottavat maailmaa tiettyjen perustietojen, skeemojen, kautta. Ihmisillä on kulttuurista riippumattomia ontologisia kategorioita. Sen vuoksi kun joku osoittaa sormella juoksevaa jänistä, eri kulttuuristakin tuleva kyllä osaa arvata mitä se tarkoittaa todennäköisemmin kuin jotain muuta. (Erehdyksen mahdollisuus toki on. Kenties jäniksen vieressä on pensas jossa on leijona. Tämä erehdys voi sitten jatkossa tuottaa erityisen jännittävän jäniksenmetsästyskokemuksen.) Ja sitähän tieto on. Jokin asia on jollain tavalla todennäköisemmin kun toisella tavalla taas ei. Tieto on sitä että ollaan vähemmän väärässä. (Ja hörhöttely yleensä sitä että ei olla edes väärässä, eli ei tehdä mitään relevanttia kuvausta tai ennustetta maailmasta.)

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset