Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

  • Mielenfilosofia on vähän kuin jotkut sudokut ; Sitä voi repiä ja ratkoa monella eri tavalla.
    Mielenfilosofia on vähän kuin jotkut sudokut ; Sitä voi repiä ja ratkoa monella eri tavalla.

Perinteisesti tietoisuutta ja ajattelua on lähestytty arkijärjen ja itsereflektion kautta. Tätä kautta on syntynyt hyvin tietynlainen käsitys. Tarkalleen ottaen käsitys siitä mikä on vapaan tahdon ja syyn ja seurauksen välinen suhde. Nykyään kun tämän rinnalle ellei peräti tilalle on tullut aivokeskeinen neurologia, voidaan huomata että monesti nämä ajattelutavat antavat keskenään erilaisia tuloksia. Näitä miettiessä on kenties hyvä miettiä asiaa aivan alusta ja jatkaa siitä eteenpäin.

Teologian maailmassa

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi. (Joka on itsessään eräänalinen mielikuvia nimeämisen kautta ohjaamiseen nojaava "temppu" eikä argumentti jolla oikeutetaan hyvin tietynlaisia käsityksiä vaikka hyväntahtoisesta Jumaluudesta.)

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Eli vapaan tahdon olisi oltava indeterminististä ollakseen vapaata ja meillä on vapaa tahto joten prosessissa on indeterministinen osanen. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.
1: Tässä linjassa on toki myös kovia deterministejä (hard determinism) joiden mielestä aivojen mekaanisuus tarkoittaa sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa. He ovat libertarianistien kanssa samaa mieltä tästä determinismin ja vapaan tahdon suhteesta.

En itse ole libertarianisti enkä kova deterministi vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Baruch Spinozan maailmassa on syvä järjestys, ja jossa ihmisen vapaus ja valinnanvara oli hyvin ... jos ei olematonta niin ainakin rajoittunutta.
1: Itse asiassa niin syvä järjestys että kun Albert Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "eräänlainen mekanistinen ateisti".

Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.
1: Tämä ilmapiiri on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Samainen keskiajan opinut selittäisi saman selittämällä, että intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: Ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista, kartesiolaisesta dualismista.

Tärkeintä on kuitenkin huomata ydinasia.

Oman kantani esittelyn pituus ei tee vaihtoehdosta väärää. (Kompatibilismi vain ei ole yhtä arkijärjen mukainen joten se voi vaatia humanistista höpöttämistä jotta sen perusasenne selviäisi.) Tärkeintä onkin tiedostaa että vapaata tahtoa määritellään kahdella eri tavalla. Ja kun puhutaan vapaasta tahdosta, valinnoista tai aivoista, tämä määrittely on se jota sovitetaan aineistoon ja saadaan sitten vasta sen jälkeen tulokseksi se että onko meillä vapaata tahtoa vai ei.

Tämänlainen tilanne on yleinen filosofiassa. Tilannetta kutsutaan perspektiivien pluralismiksi. Arkinenkin keskustelu tuntee tämänlaisen tilanteen. Sanonnat kertovat että "toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä". Kun samalle sanalle on eri määritelmät tilanne menee usein asian ymmärtämisen sijasta käsitemiekkailuun. Siihen että keskustellaan kumpi määritelmä on oikea. Kun sen sijaan pitäisi katsoa että jos meillä on osittain ristiriitaisia ja osittain päällekkäisiä määritelmiä niin mitä tarkoittaa kun maailman ilmiöitä tarkastellaan näiden käsitteiden kautta. (Mikä ei ole relativismia, kun sen käsittää Quinelaisessa mielessä. Asiat muodostavat kokonaisuuksia ja tämä kokonaisuus on sitä tietoa. Yksittäinen teoria ja teoriakokonaisuus merkitsee vasta jossain kontekstissa.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

Toki kompatibilistina olen ottanut hieman kantaa tähän määrittelypuoleenkin ; En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". (Lehti jota jotkut kutsuvat "Pravdaksi", mikä on kyllä loukkaus kaikille niille suhteellisuudentajuisille jotka tietävät miten mieletöntä ja käsittämätöntä venäjän lehdistönvapaus oli kommunistien kulta-aikana. Nykymaailmasta ei löydy sille vahvaa analogia. Suomessa lähimmäksi pääsee ehkä "MV" -lehti. Joskin ainoastaan julkaisupolitiikan, sekään ei oppisisällöllään yllä kommunistien tasolle, lähellekään. Saati että se olisi ainut tietokanava.) Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Joku voisi nähdä että minulla on paljon yhteistä Björkholmin ajattelun kanssa. Mutta otan tässä kuitenkin irtautuvan linjan. Sillä mielestäni meillä on jollain yleisteemallisessa mielessä samansuuntainen kanta. Mutta yksityiskohdissa, minusta relevanteissa yksityiskohdissa, olemme äärimmäisen erimielisiä. (Joskin tämä tuskin kiinnostaa monia. Valtaosaa kiinnotaa "uskotko että meillä on vapaa tahto k/e" -kysyminen jossa ei täsmennetä että mikä vapaan tahdon määrittely on käytössä ja missä kontekstissa pitää vastata...) Itse asiassa erimielisyys on niin suurta että olen valmis sanomaan "sie oot viärässä mie taas oon oikkeessa, voietaeshan myö tehhä toki niinki että myö oisin kanssas sammmo mieltä, mutta sillon myö oltassii molemmakkii viärässännii". (Koska filosofia on usein synynyyminen syvällisesti savolaisen mielenlaadun kanssa.)

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on kenties vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla. Analogia on induktio kuten korrelaatiokin, mutta helposti tulkinnanvaraisempi. Vertaus on kuin ajatuskoe, joskin siinä on enemmän tunteiden kautta ohjailua kuin epäintuitiivisten ja vaikeiden käsitteellisten tilanteiden uudelleenpurkua.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se toki enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Se on kolumni. Ja vain jotkut (kaltaiseni) näivettävät kolumnien esittelevän, demonstroivan ja innostavan äidinkielellisen ilmaisun snobistisella, kauhealla ja tylsistyttävällä käsitepyörittelyllä.

Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle. Hän kyllä tietää minkälainen vaikutus hänen ei-fysikalismillaan on ateismiin. Ja jo se että hän on ateisti kertoo jotain oleellista tässä tilanteessa. Mutta en ole kiitollisuudessani niin ylipursuava että unohtaisin seurata pääasiaa.

Visalan mielestäni relevantein huomio perustuu siihen miten vapaa tahto on esitetty hyvin erikoisella tavalla ; "En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Toki miltei kaikki muutkin, eli ne joille mielenfilosofia on epäkiinnostavaa - siitähän ei itse asiassa käydä "kulttuurisotia" tai "maailmankuvasotia" muuta kuin uskonnollisen sielukonseptin kautta - tekevät juuri samoin. Heille vapaa tahto on sitä että ihmisen minuus tekee ja toisaalta mitä tämä minuus valitsee. Ja näiden kahden välillä heijataan tilanteenmukaisesti. Kokonaisuudesta ei tule kovin koherenttia. Itse asiassa siitä tulee jännitteistä ellei peräti täysin ristiriitaista. Nassim Taleb onkin kuvastanut domeenispesifisyydellä tähän liittyvää asennetta. Argumentit sidotaan usein hyvin tiettyyn kontekstiin. Eikä mietitä miten ne käytetyt puolustusket toimivat muualla. Tehtävänä on ikään kuin selvitä kaikista yksittäisistä argumenteista millä tahansa keinoin. Aidon filosofin voikin tunnistaa siitä että hän näkee milloin käydään "voitetaan jokainen taistelu mutta hävitään sota" -tilanne. Eli se, että eri tilanteissa käytetään argumentteja jotka ovat keskenään ristiriidassa.

Mielenfilosofiassa tämä on erityisen vahvasti tarpeeseen. Sillä arkikielemme on jo valmiiksi mudannut aiheen peruskäsitteet ja internetkeskustelu tekee loput. On helppoa tehdä kömmähdyksiä tämänlaisessa tilanteessa. Tai siis tarkkuus olisi tarpeen jos oikeastaan ketään kiinnostaisi..

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Ihminen on kävelevä suolenpätkä, jolla on oma tahto, siis sillä suolella. Kaikki muu mitä tämä olio ehkä tekee mitä suoli ei tekisi, on pieni ihme. Joukossa suolikaasu tiivistyy galaksinvalloitukseen tai suureen pamaukseen.

Ihmistä ohjaa vapaan tahdon omaava suoli, aivokakkonen (eli bakteerit, joiden DNAaata on kehossamme tuplat vrt. omaan DNAaan määrään) ja jota vaivaa paha Ärtyvän suolen oireyhtymä. Joka se taas vaikuttaa suoraan yläpään laskukoneen päätöksiin ja tekoihin, niin hyvässä kuin pahassa.

Vain suolen kautta tulette tuntemaan totuuden! Uskokaa terveeseen suoleen niin pelastutte, BRuTrrSssh!

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Se on kyllä helppo uskoa. Kun minun juttuja kuuntelee saattaa syntyä vaikutelma mitä erikoislaatuisimmasta käsilläkävelystä. Puhumattakaan hajusta.

Toimituksen poiminnat