Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Tasavallan kansankirkko (ja tunnustuksettomat vihreät kristityt)

  • Tasavallan kansankirkko (ja tunnustuksettomat vihreät kristityt)

"Aurinkopihan päiväkodin lapset pääsivät kuitenkin näkemään piispansauvan koko pituudessaan. Piispa esitteli sitä heille sen jälkeen kun lapset olivat laulaneet vaarin sauvasta."
(Hämeen sanomat, "Piispa esitteli sauvaansa päiväkotilapsille Rengossa")


Haluaisin että kaikki uskontoa ja koulua koskevat uutiset voisivat olla alkuun laittamani sitaatin kaltaisia. Mutta valitettavasti maailmaa ei rakenneta puolihullujen kaksimielisten amatööriparodiankyhäilijöiden oikkujen tyydyttämiseksi. (Moni voisi sanoa "onneksi".) Mutta valitettavasti se maailmassa toteutuva vaihtoehto voi olla vielä omaa kuvaamaani kaksimielisyysuniversumia kannattamattomampi.

Koulujen uskonnonopetus on minulle periaatteessa myönteinen asia.

Olen tietoinen esimerkiksi siitä että USA:ssa uskonto ja valtio on erotettu toisistaan. Ja siellä on tämän vuoksi kreationistisia oikeistofundamentalistisia liikkeitä, instituutteja ja muita think tankeja joiden tehtävänä on perustella miksi uskonnonopetus ei ole uskontoa. Voidaan nähdä että jos kouluissa voidaan opettaa vain tiedettä, niin sitten on kasvanut motiivi tehdä vaikka kreationistisia kehitelmiä.
1: Tosin uskonnon kouluopetus maassamme ei ole suinkaan estänyt kreationismin leviämistä. Tiedostan ajan jolloin Kari Tikkanen yritti saada kirkon tutkimuskeskuksen kartoittamaan kreationismia maassamme. Ja tämä ei herättänyt kiinnostusta koska ei uskottu että maassamme olisi välttämättä yhtään nuoren maan kreationistia. Nykyään politiikasta asti voi löytää vaikkapa James Hirvisaaren taikka Mika Niikon. He saavat toki olla olemassa. Mutta on hyvä huomata että uskonnonopetus liitetään usein esimerkiksi kreationismin rajoittamiseen. Jossa on argumenttina puolensa ja puolensa. Ja sitten on vielä se pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana.

Itse asiassa voidaan ajatella myös niinpäin että jos uskonnolliset asiat kielletään niin sitten uskonnosta puhuminen maksimoituu. Monet kreationistit varmasti kokevat että vaikkapa heidän hieno ID -tieteensä yritetään väkisin muuttaa uskonnoksi. (Mikä on heistä tietysti uskonnonvapauden vastustamista koska kerran ID:llä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.) Ja tässä on kieltämättä sellainen pointti että jos maassa estetään uskonnon näkymistä, on tuloksena se että vastustajan näkemykset voidaan lakaista maan alle etsimällä niistä uskontoa. Joka lisää metauskonnosta puhumisen sen strategisen hyödyn takia tarpeettoman kovaksi. En siis ole periaatteessa uskonnonopetusta vastaan. Itse asiassa päin vastoin.

... ja sitten se pakollinen "mutta"...

Olen kuitenkin melko huvittunut siitä että sitä esitetään "lapsen omana uskona" vaikka kyseessä on vanhempien uskonto. Toinen yhtä ironinen piirre on se, että ev.lut. opetusta pidetään hyvin neutraalina. Itse asiassa sitä kuvataan nimellä "tunnustukseton". Sitä kehutaan niin neutraalina että ateistienkin lapset ovat tervetulleita. ; Itse asiassa se maireus jolla eriuskoisten lapset halutaan - ja joissain pikkupaikoissa jopa puoliväksin tuupataan - yhteiseen ev.lut -uskonnonopetukseen, esimerkiksi ihan ymmärrettävin säästösyin, on niin suurta että on selvää että moni iloitsisi jos ev.lut -opetus olisi kaikille. (Uskontovähemmistöt ymmärrettävästi pitävät sirpaloimisesta eikä kirkkokaan sitä vastaan ole.) Siksi on hämmästyttävää huomata miten vastahankaisia yhteistä uskontotietoa kohtaan ollaan. Se kun olisi tunnustuksetonta ja uskontotietoa jossa kristinuskosta opitaan. (Syy lienee usein se että jos Venäjällä on tunnuksettomia vihreitä miehiä on uskovaisissa aktivisteissa tunnustuksettomia vinkeitä kristittyjä. Joiden roolit olisivat suunnilleen samat.)
1: Evankelisluterilaisen kirkon jäsenten lapset eivät saa valita ET:tä mutta muut saavat valita evankelisluterilaisen kirkon opetuksen. Tässä mielessä uskonnonvapaus on jopa parempi ateisteilla kuin luterilaisilla. Tosin kirkkoinstituutio hyötyy tästä epäsymmetriasta kaikista eniten. Mikä tavallaan tukee tätä pääteesiäni tarpeettomankin kovaa.

Tämä "tunnustuksettomuus" näkyy vahvasti esimerkiksi tuoreessa Oulun opetussuunnitelmassa. Opetukselle on annettu tavoitteita. Seasta löytyvät suoraan "Oppilas oppii luottamaan Jumalan huolenpitoon" ja muita tunnustuksettoman uskonnonopetuksen tavoitteita. Teemaa tukemassa esimerkiksi "enkelit turvana". Normaali ihminen voisi kokea tämän kovasti vakaumuksellisena, mutta päättäjät määrittelevät nämä asiat heidän puolestaan.

Tämä tuo sitä ilmapiiriä mikä on tuttu "Suvivirsikeskustelusta". Joka on toki aiheena enemmän kuin pöhkö, sitä käydään lähinnä koska siitä on muodostunut symboli sille kenellä on valta, mutta senkin ytimessä on oleellinen ymmärrys. Kun Uskonnonvapauslain §11 sanoo suoraan että; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." voi silti olla niin että joku instituutio tulee sinulle kertomaan mikä on uskonnonharjoittamista ja mikä ei. Ja tämän käsketään värittämään se miten asiat koetaan.

Tässä merkittävin asia on se, että usein uskontokeskustelussa asiat fraktioidaan "ihan eri asioiksi". Kuitenkin kun ihminen elää elämäänsä, kokemus kumuloituu. Moni selittää että uskonnonopetus, armeijan uskontoteemat ja niin edespäin ovat aivan eri asioita kuin Kansankirkko. Kuitenkin ne osoittavat uskonnon rituaalivaltaan. Ja herättävät kysymyksiä siitä että jos tämän yhden ja tietyn uskontosuuntauksen sanomaa ja asioita ajetaan, niin onko tämä tehtävä veronmaksajien varoista vai pitäisikö tämän hyötyvän kirkon itse osallistua viulujen maksamiseenkin.

Paheksuntaa

Asiaa ei auta se, että usein eri tavalla toimivaa paheksutaan. Esimerkiksi kun tuttuni lapsi vietiin päiväkodin mukana kirkkoon kysymättä vanhemmilta, vanhemman väliintuloa vastaan puolustauduttiin melko väkevästi. Ensimmäinen sävy oli se, että onko se mikään iso asia. Samaa tuskin sanottaisiin Jehovan Todistajille joiden lapsille on syötetty verilettuja. Sillä vaikka usein korostetaan että ateismi on uskonto, niin tässä asiassa ateismi nähdään jotenkin määritelmällisesti ei-uskonnoksi. Suoraan sanoen nämä näkemykset kumpuavat homo religiosus -ihmiskuvasta ; Sen mukaan uskonto tekee ihmisestä ihmisen, ja ateismi, uskonnottomuus (joka ei vaadi ateismia) tai sekularismi (jonka kannattaminen ei edellytä uskonnottomuutta) ovat lähtökohtaisesti muita vajavaisempien ihmisten pahan olon purkamista. Tästä olettamuksesta seuraava retoriikka ja argumentaatio ei pysty kohtaamaan mallista poikkeavaa ihmistä kokonaisena persoonana.
1: Tai takana on jotain vastaavaa. Kuten ajatus siitä että jos ateisti nostaa ääntään, niin on hassua että hän reagoi vahvasti johonkin johon hän ei usko. Tosiasiassa tässä reaktion kohteena on usein uskova itse, kirkkoinstituutio tai se että se oppi on hyvinkin vahvasti läsnä elämässä vaikka siitä yrittäisi irtautua. Tämä vahva argumentaatiotapa on toki tuttu muuallakin.. Esimerkiksi moni uskoo että julkisesti homofobisilla kristillisellä yksilöillä saattaa olla Markku Koiviston ja Ted Haggardin tyyliin tapana kokea fyysistä kiihotusta joutuessaan altistetuksi homoeroottiselle audiovisuaaliselle aineistolle. Joka on yhtä luonteva teoria kuin se, että uusnatsien rotuylpeys olisi jotakin oman tummaihoisuuden torjuntaa.

Toki kirkossa on tiedostettu monta asiaa. Esimerkiksi "Kotimaa" otsikoi juuri tekstin "Viisi syytä olla luterilainen – vain yksi syy on hurskas". (En valitettavasti saa kuin maksuseinäilmoituksen joten en voi kertoa näistä syistä.) Kirkosta eroamisen kohdalla korostetaan esimerkiksi kirkon nuorisotyötä ja muuta arvokasta hyväntekeväisyyspuolta. (Jota vastaan minulla ei itse asiassa ole oikein mitään mainittavaa.)

Mutta ilmapiirikin on kiinnostava. Uskonnottoman silmään paljonpuhuttu "Kirkon moniäänisyys" näyttäytyy - itse asiassa jopa kasvassa määrin - siten, että minunlaiseni ihmiset ovat kirkolle suuri ongelma. Sellainen kyllä taatusti kyllästyttää. On aika helppoa kokea loukkaavana ja halventavana se, että uskonnottoman jäsenen identiteetti näyttäytyy kirkolle vain problematisoinnin kautta.
1: Erosin kirkosta itse asiassa varsin myöhään, jotain 2005 jolloin olin äärimmäisen masentunut ja prosessi tuotti elämääni edes rippusen sitä kallisarvoista johonkin muuhun kohdistuvaa raivoa jota tarvitsin seuraavaan päivään. Kun katsotaan se mitä aktiiviseurakuntanuorelle kävi, voidaan huomata että kaverin itsemurhan jälkeen - jolloin katkaisin aiemmin aktiivisen yhteyteni seurakuntaan kuin seinään - oman itsemurhayrityksen jälkeen, ateistiksi kääntymisen jälkeen, shamanismia kokeilemisen jälkeen ja oman agnostismilahkon (1 jäsen) perustamisen jälkeen Kirkosta soitettiin ensimmäisen kerran vasta sitten kun erosin siitä. Kerroin lähinnä että tuo soitto olisi voinut tulla aiemmin. Jopa useita vuosia aiemmin.

Onkin aika vaikeaa olla mukana edes kannatusjäsenenä instituutioksi jonka diskurssi luo vaikutelman jossa ateistit - ja "ateismin kirjon" aspergerimmat versiot - kelpaavat kirkkoon istumaan, kuuntelemaan ja jäsenmaksuosuutta suorittamaan. Ja itkemään piispa Jolkkoselle klassisen vanhan ateistin tyyliin Sartrelaisesta angstista. Ja tähän he ovat erittäin tervetulleita. Mutta muuten he tuottavat vain pahaa verta sisälle ja ovat riesa ja ongelma jota voidaan kuvata "militanttiutena". Ja homo religosus -ihmiskuvan sävyttämisen kautta eräänlaisina puoli-ihmisinä joita tulee tietenkin suvaitsevaisesti ja hyveellisesti hymistellen sääliä. Sellaisella tietynlaisella säälin tavalla jota harrastavat hyvintoimeentulevat keskiluokkaiset ihmiset halutessaan samanaikaisesti esittää hyveellistä että osoittaa olevansa kuitenkin jotenkin parempia kuin toiset. (Itse tyydyn sietämään näitä. Sietämään oikein kovasti. Se on kyllä hermoillekäyvää.)

Itse asiassa tämä on minusta ihan OK. Uskonnollinen yhteisö on myös teologinen oppiyhteisö. Ja missä on moraalille ehdot, siellä on pahoiksi luokittuvia. Ja missä on logiikalle ja järjelle ehdot, siellä on mahdollisuus snobbailla älyllisellä paremmuudella hölmöläisten yli. Ongelma on vain siinä että kirkko kategorisesti kiistää tämän. Ja suhtautumista kirkkoon pidetään, rehellisesti sanoen ymmärrettävästi, melko onttona. Niin onttona että jos eroaa kirkosta ei ole syytä ottaa kantaa vakaumukseen vaan siihen että kirkko tekee hyväntekeväisyyttä jota sekulaari ihminenkin osaa arvostaa. (Esimerkiksi Heikki Ruokonen on ollut minulle aina ihan paras, enkä keksi hänestä pahaa sanottavaa.)

Tilanne on tavallaan kiehtova.

Kuvasin yllä koulua ja elämää. Joka ei ole kirkkoinstituutio. Silti voidaan huomata että elämässä tietty uskonto näkyy rituaalivallassa esimerkiksi eduskunnan juhlissa, joulurauhan julistuksessa, koulussa aamunavauksissa ja yhteisissä juhlissa. Tämä on sitä traditiota jota ilmeiseti opetetaan kunnioittamaan sillä tavalla että ne jotka eivät siitä pidä saavat harrastaa sitä ad nauseam kunnes aivan vapaasti päättävät pitää siitä.
1: Ja sitten ihmetellään ankaria reaktioita ja jyrkkää ja kompromissitonta mihinkään suostumattomuutta enää aikuisena, sitten kun jälki-istunto ei enää pakota. Se on sitä samaa kompromissittomuutta johon on kakarana tottunut, tosin vain kohteena eikä tekijänä. Nykyhetken kirkon eromäärät ovatkin jonkinlaista lähes instant-karmaa. Joka muuten näyttää että uskonnonopetus voi olla tarpeen ironisoinnissa. Ja että osaaminen ei johda kunnioittamiseen. Ehkä siksi että ihmiset ovat vastavuoroisia olentoja jotka kohtelevat ihmisiä kuin nämä kohtelevat heitä. Minulle teologiaa koskeva tieto on tarpeen jotta voin murskata kaikki minulle nokkeloivat nenäkkäät argumentoijat. Koska tiedän että kun uskonto nousee esiin, joudun ensimmäisenä vastaamaan haasteisiin joiden sisältö on se että olen joko moraaliton, ilman moraalista perustaa, tai muuten vain väärässä tai itsepetoksessa. Ja tyhmä. Muunlaisia kohtaamisia kristittyjen kanssa ei juuri itse asiassa ole. Kunnolliset eivät sano mitään.

On helppoa sanoa että koulu on erillään kirkosta. Instituutiotasolla se onkin. Valtio päättää koulutuksesta. Silti evankelis-luterilaisen aatteen eetos leijailee lähes kaikkialla. Ja tämä johtaa siihen tärkeimpään teesiini. Joka ei ole eettinen teesi joka sanoo että miten maan pitää maata. (Minulla toki on kanta aiheeseen eikä se tässä vaiheessa blogausta ole enää lukutaitoiselle mikään mysteerikään.) Sen sijaan teesini on että kun puhutaan "valtionkirkosta" ja siitä onko maassamme valtionkirkko vai ei, eri tahot käyttävät oleellisesti erilaista määritelmää.

Mitä valtionkirkolla tarkoitetaan?

Kansankirkkoajatuksen taustalla on aivan yksinkertaisesti se, että termi "valtionkirkko" on yksinkertaisesti virheellinen koska kirkko ja valtio erotettiin jo 1869 jolloin ns. Schaumannin kirkkolaissa hallitsija ei enää ollut kirkon pää. Tässä voidaan korostaa että valtiokirkko on löydettävissä vielä vähän aikaa vaikkapa Norjassa. Jossa kirkon budjetti on osa valtion budjettia ja kuningas on kirkon pää. Evankelis-luterilainen kirkko on sen sijaan autonominen. Tässä on helppoa sirpaloida kaikki uskonnottomien elämän varrella kohtaama uskonnollisuus erillisiksi sirpaleiksi. Ja kun tämä sirpaloiminen on tehty, on varsin näppärää käsitellä ne kaikki irrallisina mihinkään muuhun liittymättöminä asioina. Joista sitten maalataan triviaaleja, pikkuasioita ja muita vastaavia. Asioita joihin puuttuminen on absurdia.

Osa taas ei suostu puhumaan muusta kuin valtionkirkosta. Varmasti sen vuoksi että se luo byrokraattisen ja valtaakäyttävän sävyn. (Jopa synonyymin teokratialle vaikka näiden kahden välillä on oleellisia eroja.) Tässä määritelmät ovat suurilinjaisempia ja korostavat sitä että kirkko on muutakin kuin budjettinsa. Rituaalivalta, näkyvyys - eli "luonteva läsnäolo" - ja kaikki muodostavat kokonaisuuden. Ja tämä on sitten niin kaikenkattava, että ei ihme että ateistit mielellään harrastavat negatiivista uskonnonvapautta (vapautta jostain). Toisaalta negatiivisen vapauden vaihtoehto olisi positiivinen vapaus. Ja ei niistä julistavistakaan ateisteista pidetä. (Heitä kutsutaan mielellään "militanteiksi". Uskovaiset eivät tältä osin osaa päättää. Mikä kertoo että suurissa linjoissa he eivät voi sietää ateisteja. Koska muutenhan kaikki mitä he voisivat tehdä ei olisi väärin ja moitittavaa.)

Tällöin määritelmänä valtionkirkolle onkin vaikka Tilastokeskuksen määritelmä "Valtionkirkko
Evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko, siten kuin ne on määritelty kirkkolain (1993/1054) 1 §:ssä ja ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain (1969/521) 1 §:ssä. Tähän kuuluvat myös evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja tuomiokapitulit sekä ortodoksisen kirkon seurakunnat ja luostarit."
Perusteluna voi olla sekin, että valtion ja kirkon yhteys on jännittävä ; Ihmiset ovat tainneet unohtaa - tai he eivät ole koskaan kuulleet, kiitos kansankirkon korostamisen - että Suomen eduskunta on hyväksynyt kirkkolain ja hyväksyy sen muutokset. Kirkkolaki puolestaan kertoo, että kirkon tunnustus löytyy luterilaisista Tunnustuskirjoista. (Jotka ovat ilmeisesti monille melko apofaattisena ilmenevän mutta sitä enemmän puhutun kirkon virallisen kannan lähde.) Sama eduskunta osallistuu valtiopäiväjumalanpalveluksiin. Jos kerran eduskunta on hyväksynyt kirkon tunnustuksen ja myös sen sisällön ja jos kerran valtiopäivät avataan tuon tunnustuksen nimissä tapahtuvalla jumalanpalveluksella, valtiolla on melkoisen syvä sidos tuohon uskoon ja kenties sen tunnustukseenkin.
1: Tämä itse asiassa muistuttaa hyvin paljon muinaisen Rooman virallisia uskonmenoja. Ihmiset saivat uskoa mihin halusivat kunhan osallistuivat silloin tällöin rituaaliseen rituaaliin imperaattorin suojelushengelle. Tämä keisarinpalvonta on jotain jota kristityt yleisesti paheksuvat. Rooman oma valtiollinen religio oli virkamiestoimintaa, jossa byrokraattipapit suorittivat tietyt riitit tarkasti määrätyssä järjestyksessä suotuisten ennusmerkkien informoimina. Hyvin samaan tapaan kuin nykysuomessa jossa evankelisluterilaisen kirkon liturginen väri on harmaa ja virallinen kanta mitä tahansa sellaista mitä ei olla suureen ääneen paheksumassa kansalaisten keskuudessa.

Näen että tämä käsite-ero on vaikeuttamassa keskustelua. Kun näiden määritelmien välisen eron näkee on kenties helpompi huomata mitä itse kukin tarkoittaa sanomisillaan. Tämä ero on oleellinen myös poliittisten kysymysten tiimoilta. Kun vuonna 2007 keskusteltiin EU -tason uskonnonvapaudesta, kirkkohallitus otti harvinaisen voimakkaasti kantaa asioihin. Helsingin Sanomissa asti uutisointiinkin aiheeseen liittyen että "Suomi sai tahtonsa läpi kirkon ja valtion suhteesta Euroopan neuvoston raporttiin. Suomen EN-valtuuskunnan näkemys siitä, että valtiot saavat itse päättää kirkkojen asemasta, päätyi EN:n parlamentaarisen yleiskokouksen loppuasiakirjaan. Alun perin raportissa suositeltiin valtion ja kirkon erottamista toisistaan kaikissa jäsenvaltioissa. Suomen aloitteesta päätöslauselmaan lisättiin kuitenkin kappale, jonka mukaan kukin jäsenmaa voi järjestää kirkon ja valtion suhteet parhaaksi katsomallaan tavalla, kunhan lainsäädäntö on sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa." Syynä oli juuri se että EU -tasolla valtionkirkkous oli määritelty tavalla jossa Suomi olisi valtionkirkko. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että kirkon autonominen asema antaa sille sisäistä päätäntävaltaa. Kun se saa tämän luopumatta rituaalivallasta, on selvää että sillä on jopa enemmän vaikutusmahdollisuuksia kuin perinteisillä valtionkirkoilla. Se ei tosin käytä juurikaan tätä potentiaaliaan joten asialla ei ole välttämättä niin suurta merkitystä.

Suurin osa tästä vallankäytöstä on ulkoistettu ja sirpaloitu "ihan eri asioiksi", joten ei sen kai tarvitsekaan. (Jos suomessa olisi valtionkirkko joka tekisi opetuksen, ja olisi armeijassa ja yhteiskunnassa läsnä, kaikki näyttäisi suunnilleen samalta. Mutta kaikki tulisi kirkon budjetista. Nyt uskonnon määrärahan sijaan raha tulee veronmaksajilta jotka voivat olla ties mitä pakanauskontoa.) Onkin jännittävää elää homo religiosus -ihmiskuvan kaikkialle sirpaloituneen asenteiston kanssa. (Uskallan jopa vihjata että mikäli tutut merkit paikkaansapitävät, niin niitä ei kenties tarvitse etsiä tämän blogauksen kommenttiosiota kauempaa.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat