*

Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

(Suomen) Sisulla siitä (kännistä ja läpästä) selviää?

  • Tyypillinen esimerkki aihetta koskevasta kantaaottavasta katutaiteesta.
    Tyypillinen esimerkki aihetta koskevasta kantaaottavasta katutaiteesta.

Perussuomalaisista on viime päivinä puhuttu paljon natsivertauksin. Se on toki osittain osuvaa siinä mielessä että jos olet natsi, perussuomalaiset on sinulle hyvä puolue. Mutta tässä on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota "ironisiin piirteisiin" joita PerusSuomalaisissa on. "Kännissä&Läpällä" -puolustusten seasta voi kuitenkin nähdä jotain oleellista.

Viime päivinä on kohistu monenlaisista. On esimerkiksi keskusteltu sellaisista aiheista kuin onko kansallismielinen poseeraus hautausmaalla sopivaa tietynvärisille. Asiassa on toki pääsijalla ollut se, että onko ihonväri kriteeri vai ei. (Liian pienelle sijalle on sen sijaan nostettu se että onko ylipäätään asiallista politisoida hautausmaita. Hautausmaat on usein nähty sakraaleiksi paikoiksi ja tässä mielessä niin uusnatsien rituaalinomainen hautausmaallaposeeraus että poliittis-sarkastinen edellisten imitointi voivat taiteilla hyvän maun, joskaan eivät lähimainkaan laillisuuden, rajoilla. Jopa itse, äärimmäisen profaanina, jopa tylsistyttävyyteen asti makaaberina, ihmisenä, olisin hyvin varovainen performanssien kanssa hautausmaalla.) Jos nimittäin mietitään mitä eroa on "Prinssi Jusufilla", Jussi Halla-aholla ja Olli Immosella, voidaan huomata että ainut joka on suorittanut varusmiespalvelun Suomessa on "Prinssi Jusuf". Samoin on syytä huomata että Immosen vaimo on maahanmuuttaja. Tämä kertoo siitä että puolue on irtautunut tietyistä konventioista joiden kautta se kuitenkin ikään kuin väkisin tulkitaan.

Itse asiassa aika moni liberaali on korostanut näitä "ironisuuksia" internetissä sellaisessa sävyssä että ne osoittavat miten PS:äläisillä on "luurankoja". Näen että nämä enemmänkin kyseenalaistavat nämä konventiot. Halla-ahon siviilipalvelustausta ei esimerkiksi ole mikään salaisuus jota hän salaisi ja piilottelisi. Joten kyseessä ei ole samanlainen synkkä kaksinaismoralismia korostava salaisuus kuin vaikkapa kristillisiä arvoja rummuttaneen Ted Haggardin narahtaminen homoseksuaaleista prostituoiduista. Yleensä tämänlaisen "nolon salaisuuden" tunnistaakin siitä että tekijä yrittää piilotella, vältellä ja kiistellä asioita. Koska PS ei kiemurtele tällä tavalla monissakaan kohdin, se kertoo että nämä eivät ole "aitoja luurankoja" vaan päinvastoin jotain jotka vihjaavat että perinteiseen kansallismielisyyteen skeemautuminen on puolueen analyysissä lähtökohtaisesti virhe.
1: Tältä kulmalta Immosen facebook -kommenttinsa kanssa tekemä kiemurtelu on vihjeellisempää kuin hänen maahanmuuttajavaimonsa, koska hän ei mitenkään ole kiemurrellut että hänen vaimonsa olisi jotenkin erityisen (k)arjalainen.

Näen että tämän tiedostaminen on merkittävää

Jostain syystä keskustelua kuvaa vanhahtava jako oikeistoon ja vasemmistoon ja toisaalta konservativismiin ja liberalismiin. Minä olen hyvin ei-puoluepoliittinen ihminen joten minulle on ollut vastenmielistä ottaa vastaan "paketteja" joissa otetaan iso nippu mielipiteitä. Minusta eri puolueista voi löytyä hyviä pointteja, parempia toisiin asioihin kuin toisiin. Ja siksi minun on kenties ollut luontevaa nähdä että aika moni muukin harrastaa tämänlaista "ostoksillakäymistä".

Voidaan jopa nähdä että PS -puolueen suosio perustuu siihen että se käsittelee tiettyjä, lukumäärältään varsin rajallista, määrää peruskysymyksiä. Nämä ovat aiheita eivätkä niin suurisuuntaisia linjoka kuin perinteisissä puolueissa on harjoitettu. Sen vuoksi PS on ironinen ja outo puolue. Jos vaatimukseksi asettaa vaikkapa perinteisen kansallismielisyyden, Halla-ahon siviilipalveluus tai Immosen vaimo voi olla omituinen. Nämä outoudet rikkovat skeemoja ja luovat kognitiivista dissonanssia niille joilla on hyvin "klassinen tapa" lokeroida ihmisiä.

On hyvä tiedostaa vanhat lokerot. Ja on jossain määrin sivistynyttä tietää että klassinen konservativismi on esittänyt kulttuurirelativismin pahimmaksi vihollisekseen. Sen kun nähdään turmelevan arvopohjan ja yhteiskunnan. Huoli on johtunut siitä että relativismi tuhoaa hyvyyden ja arvottamisen välineet ja mittarit. Relativismissa totuus ja hyvyys muuttuvat alakulttuurisidonnaisiksi. Tätä on pidetty epäreiluna, koska alakulttuurit yleensä uudelleenkirjoittavat historian, ja tässä konservatiivinen keski-ikänen heteromies muuttuu lyömisen kohteeksi. Kulttuurirelativismissa nousee usein esiin oman alakulttuurin alistettu asema, ja historia keskittyy konflikteihin likimain pelkästään konfliktien vuoksi. Konservatiivit ovat klassiesti olleet huolissaan siitä, että perinteinen heikommista huolenpitäminen on muuttunut näkemykseksi jossa altavastaaja on automaattisesti oikeassa. Klassisen konservativismin näkemys näkyy esimerkiksi Tocquevillen asetelmasta. Hän näki huolena sen, että ihmiset käpertyisivät omaan itseensä liian tiukasti. Tällöin heitä ei kiinnosta poliittinen vaan vain yksityinen. Tämän seurauksena yhteiskunta jäisi etäiseksi, sen asioista ei oltaisi kiinnostuneita, asioiden parantamiseen ei keskityttäisi. Hyvinvointiyhteiskunnan riskiksi on tätä kautta nähty loiseus. Eli se, että ei tehdä mitään mutta lypsetään kuitenkin yhteisistä rahavaroista itselle asioita.

Tämä näkemys tiivistynee melko hyvin Charles Taylorin toteamaan siitä että relativistisessa kulttuurissa kulttuurinen toiminta menettää merkityksensä. Varpaiden liottamisesta voidaan saada alakulttuurille tärkeä uskonnollinen piirre, ja siitä saadaan näin kulttuurisesti arvokas toiminta ja sitä voidaan pitää elämäntapana ja taiteena. Sen sijaan asioista pitäisi neuvotella ja kultturisesti arvokas täytyy arvioida arvokkaaksi jollain mittarilla ; Tämä muistuttaa siitä että perinteinen konservativismi on ajanut avointa keskustelua ja debattia. Meno on ollut kovaa, mutta hyvää vastustajaa on kunnioitettu. Relativismin nähdään tuhoavan ennen kaikkea tämän. Tämä asenne ilmenee melkoisen hyvin Allan Bloomin teoksessa "The Closing of the American Mind" jonka mukaan akateeminen maailma on kulttuurirelativismin hapattamaa. Että siellä jokainen sanoo että "haluan vain herättää keskustelua", mutta että tässä kyseessä on oikeasti vain eri näkemysten huutaminen ja yksisuuntainen julistaminen. Tässä ytimessä on yleensä oma maailmankuva ja sen kautta asioiden lähestyminen. Ja tässä käy tyypillisesti se, että ihminen ei irtaudu erittelyssään maailmankuvastaan vaan on siinä yhä syvemmin kiinni. Sivistys muuttuukin Bloomin mukaan joksikin jonka turvissa ja nimissä esitetään vakavia syytöksiä. Kuten sitä, että valkoinen länsimaisen teknillis-kristillisen maailmankuvan heteromies harjoittaa hirmuvaltaansa. Puolustautumista näitä syytöksiä vastaan taas on vaikeaa esittää, koska erimielisyys on aina vain edellämainittua valtakoneistoa ja sortamista. Bloomista yliopistomaailma on hurahtanut, postmodernismi oli akateeminen paise, joka ajaa kohti omituisia historian ja yhteiskunnan uudelleenkirjoittamisia. Totuuden sijasta keskitytään siihen että kuka puhuu ja minkälaisia leimoja hän kantaa. Bloom näkee että totuus ja demokratia unohdetaan koska demokratiassa sananvapauteen on kuulunut erimielisyys moneen suuntaan, joka pitää sisällään kritiikin arvokkaana eikä pelkkänä fasistien vainona. Ongelman Bloom nimeää "vasemmistolaisuuden nietzscheläistymiseksi".

Tämä ei kuvaa nykyaikaa.

Retoriikassa "multukulturalismi" voidaan nähdä relativismin ja postmodernismin synonyymeiksi. Mutta jos katsotaan asenteita ja toimintaa ei ole vaikeaa huomata että edelläkuvaamani klassinen konservatiivisuus ei ole läsnä uuskonservatiiveilla. Tai PS -puolueen jäsenillä.

Sen taustalla olevat peruskäsitteet on muokattu hyvin omituisiksi uusioversioiksi joiden sisällöllä ei ole juurikaan yhteyttä vanhoihin termeihin. Esimerkiksi uskonnonvapaus -käsite on vahvasti uudelleenmääritelty. Se muistuttaa hyvin paljon "Jesus and Mo" -sarjakuvassa ollutta tilannetta. Jeesus ja Mo laulavat uskonnollisista vakaumuksista joita ei saa loukata. Sen henkenä on se, että uskovaiset voivat komentaa ketkä saavat mennä avioon ja kontrolloida ihmisten ruumista, mutta jos vihjaa että he ovat väärässä tai että asia ei koske kaikkia, ei näin saa sanoa koska se loukkaa heidän uskonnollista vakaumustaan. ; Ja aivan vastaavalla asenteella saadaan rakennettua se, että Jussi Halla-ahon tuomitseminen oli kauheaa, mutta samalla halutaan esimerkiksi tutkia journalistien kannat ja haastaa PS -kriitikoita oikeuteen. Vaikka tällä tuotetaankin vain Jussi Halla-ahon tapaisia omia mielipiteitään rohkeasti esilletuovia marttyyreita ja sankareita, joskin vain "vastapuolelle". Ja jos poliittista epäkorrektiutta kunnioittava ja yleistyksiä suosiva kulttuuri haastaa oikeiteen siitä että yleistyksissä tulkitaan samoissa valokuvissa olemisesta aika pitkälle, niin voidaan huomata että aika moni on toisaalta aivan huoletta osallistunut täysin tyhjästä temmattuihin huhuiluihin joissa ei ole edes sen valokuvan verran faktaa. Ja tämänlaisesta ei saa tuomita sananvapauden ja ilmaisun vuoksi.

Juuri tämä on vallitseva henki nykyajassa. Konservatiiveille uskonnonvapaudesta on kristillisyyden kohdalla tullut tabu, "suojattu ja loukkaamaton". Tämä on täsmälleen sitä Charles Taylorin mudan lutraamisvertauksen asennetta. Mielipiteenvapaus on niin tärkeä että se oikeuttaa kaikenlaisen. Maahanmuuttajien kritisoinnissa eräs toistuvin termi on juuri vapaus. Ja prosessi on mennyt siihen että jos klassinen konservativisti katsoi Bloomin kirjat, jotka vastustivat kulttuurirelativismia esimekriksi siinä olevan arvotyhjiön vuoksi, niin moititut keinot on lähinnä havaittu näppäriksi keinoiksi hankkia poliittista valtaa. Ja tämä moitittu proseduuri on vain valjastettu julistamaan siitä, että liberaali maailma intresseineen vainoaa kristillistä konservatiivimiestä. Ja tätä lähestytään sitten aina omasta maailmankuvasta, jota yleensä itse vielä edustetaan.

Kulttuurirelativistisessa maailmassa tilanne onkin juuri tämänlainen. Kaikki keskustelu ja arvotus on vain sitä että eri puolet kertovat oman kantansa. Mitään seurauksia tästä ei tule, koska oman maailmankuvan kriteerit ovat erilaiset. Näin millään kritiikillä tai keskustelulla ei luonnollisesti ole mitään merkitystä. Kaikki huutavat, mutta kukaan ei kuuntele ja vielä harvempi reagoi. Tämä on äärimmäisen postmodernia ja äärimmäisen kulttuurirelativistista. Tätä korostaa tietysti se, että asia nähdään intressien välisenä sotana jossa osapuolet ovat kristillinen arvomaailma ja islamilainen arvomaailma. (Jossa punavihreät, ateistit ja ties mitkä muut hipsterihipit ovat mädättämässä arvopohjan jossa väkivaltaisempi uskonto pärjää paremmin.)

Hauskaa tässä onkin oikeastaan vain se, että  uuskonservatiivit erottautuvatkin usein lujasti kulttuurirelativismista sanojensa tasolla. He kertovat avoimesti ajavansa perhearvoja. Heillä on siis arvomittarit käytössä. He vastustavat kulttuurirelativismia kultturirealtivismin nimellä mutta eivät sen sisällöllä. He vastustavat myös postmodernismia postmodernismin nimellä. Kuitenkin käytännössä juuri fundamentalistipiirit ovat rakentaneet voimakkaimman kulttuurirelativismin idean soveltamisen mitä on nähtävissä.
1: Tämä näkyy muuten hauskasti kreationismissa. Klassinen YEC -kreationisti oli oikeistokonservatiivi joka arvosti tiedettä laajasti - koska se nähtiin liitoksissa teknologiaan ja totuuteen. Sävynä oli "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota". Ja sen keskustelu haki kriittistä ajattelua, neuvottelua ja valheiden murskaamista, on uuskonservatiivi arvomaailma anti-intellektuellisia sävyjä sisälläänpitävää. ID -piireissä luonnontiede liitetään naturalismiin joka nähdään ateismina ja pahuutena. Phillip Johnson, ID -liikkeen perustaja on tunnustanut käyttävänsä dekonstruktion menetelmiä "darwinismiin". Ja tätä kautta "maailmankuva" -sanan ylikäyttö on alituisena vieraana. Muistuttamassa siitä että postmoderni filosofia siellä taustalla vilkkuu. (Itse asiassa "maailmankuva" -termi on kohtuullisen hyvä keino tunnistaa nämä postmodernit vaikutteet.) Nämä muutokset kertovat arvostusmuutoksista kristillisen konservatiivien sisällä. Ja nämä heijastelevat yleisempiä arvostuksien muutoksia.

Lopputulos on se, että keskustelu on pseudopoliittista ; Aiheet ovat toki julkisia, samoin kuin keskustelufoorumit. Aiheetkin ovat klassista politiikkaa, esimerkiksi koulutusta koskevaa. Mutta näkemyksistä ei jousteta "koska subjektiivinen vakaumus". Näin keskusteluissa on keulakuvia, jotka edustavat ja ovat ritareita. Vastapuolen sotureita paitsi kritisoidaan, myös halveksitaan syvästi, ja tunteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia ja alakulttuurisidonnaisia. ; Tätä maksimoidaan käyttämällä uusiokieltä.
1: Maahanmuuttokriittisten kieleen tulee omia tunnistettavia käsitteitä joiden kautta viestitään mihin jengiin kuulutaan. Ja monesti ihmisen puoluekanta selviää pelkästään sitä kautta puhuuko hän vaikka "tasa-arvoisesta avioliittolaista" vai "sukupuolineutraalista avioliittolaista"... Tämä vahvistaa sitä että ei puhuta asiasta vaan maailmankuvien ja jengien kautta. Jopa se kenen termi otetaan käyttöön on osa tätä keskustelua.

Eikä tämä suinkaan ole jäänyt Amerikan mantereelle. Esimerkiksi Suomessa on konservatiiveista aivan johdonmukaista ja oikein vedota maailmankuviin ja vastustaa postmodernismia samassa lauseessa. Myös konservativismi joka ei keskity uskonnollisuuteen harjoittaa tätä täsmälleen samaa asennetta ; Hännikäisen ja Melanderin "Liberalismin petos" näyttää tämän konservatiivien asenteen. Kirjan mainoskin kuvaa että "Keskustelun sijasta Hännikäinen ja Melender toivovat herättävänsä ajatuksia." Syynä asenteeseen on se, että "haluan vain herättää keskustelua" nähdään relativistisen asenteen pääheitoksi. Hännikäinen ja Melander ovat klassisen konservatiivin kannalta varsin omituisilla linjoilla. Tosin on kuvaavaa, leimallista ja tarpeellista nähdä myös se, että he eivät ole tekniseltä alalta vaan jotain joita voitaisiin kuvailla "kynäniskataiteilijoiksi" jotka rinnastuvat oleellisesti enemmän runoilijanplanttuihin kuin teknisten kovien luonnontieteiden tekijöihin.

Syyksi konservatiivien muutokseen näen pakon. Yhteiskunnassa oleva keskustelu on läpeensä postmodernisoitunut. Jos meillä oli maailmankuvasota aiheesta, niin se on käytännössä konservatiivien kohdalla jo hävitty. Siksi konservatiiveilla on ollut ikään kuin pakko alistua ja kirjoittaa "omaa maailmanhistoriaa uusiksi". (Hieman kuten evankelisluterilainen kirkkokin.) Ja tässä ei enää olekaan kysymys muusta kuin siitä että tiedemaailma on liberaalien voimien valloittama ja kunnon konservatiiveja vainotaan. Selitykseksi riittää liberaalejen intresseihin vetoaminen. ; Tavallaan kysymys on siitä että kun väärä kulttuuri on vallassa, kielipeli noudattaa vallassaolevien sääntöjä. Ja siksi tätä väärää maailmankuvaa vastaan on taisteltava tämän väärän maailmankuvan kielellä.

Onkin kiinnostavaa huomata että nykykonservatiivit elävät helposti lähinnä menneisyyden ja nostalgian kautta. Esimerkiksi Hännikäisen "natsismi" koostuu natsismikitchin keräämisestä mutta ilman siihen liittyviä asenteita. Sisällöstä on luovuttu ja jäljelle jää kitch -estetiikan fanittaminen. (Joka on tosi hipster-retro-chick. Siis jos kyseessä olisi jokin muu kuin natsismi jonka symboleita ei ilmeisesti oikein voida tyhjentää siihen ladatuista merkityksistä.) Uuskonservatiiviuden omituisuus onkin oikeastaan se, että se on nostalgiaa aikaa kohtaan jota ei ole eletty.
1: Ja jossa Eugen Schaumanin kaltainen rassukka voi olla ideologisoitu sankari, vaikka hän on hieman kuin Abraham Lincolnin ampunut John Wilkes Booth. Tosin Schauman oli tätä huomattavasti huonompi ampuja, jonka "saavutukset" lähietäisyydeltä tehdyssä tarkka-ammunnassa ovat lähemmin tarkasteltuna perin hupaisia.

Menneisyys on sepitetty ja nostalgiaa koetaan aikaa kohtaan jota ei ole koskaan ollutkaan. Syntyy omituisen pinnallista psykohöpinää siitä miten hyvinvointiyhteiskunta turmelee ihmiset toisin kuin ilman apua jäävä kulttuuri jossa ihmiset pakotettaisiin auttamaan toisiaan ja miten tämä yhteisöllisyys estäisi kouluampumisia. (Tai jotain vastaavaa. Reflektoin saamaani käsittämättömyyttä.) Koska psykologisointi ja intressien etsiminen ovat postmodernismin ytimessä, niitä käyttävät myös konservatiivit. Ja tämä luo narraatioita. Valtaosa konservatiiveista jopa jossain määrin tunnustaa ja hyväksyy tämän. Heillä on ideaali jolle on aina ollut esteitä. Ja kuten jokainen postmoderni vähemistö,  nykykonservatiivi uhriuttaa itsensä, rakentaa marttyyrikertomuksen. Ja tämä on oleellisin osa sen olemassaolon oikeuttamisen kertomusta.  Whinetyksestä tuleekin jotenkin ihmeellisesti aktiivista kansalaisuutta.
1: Itse pidän valittamista terapeuttisena ja nautinnollisena mutta en kuvittele valittamiseni oikaesti muuttavan yhtään mitään. Esimerkiksi itse toki valitan mielelläni ja paljon jopa tässä blogissa. Mutta en pidä itseäni tämän vuoksi poliittisesti valveutuneena. Vielä vähemmän henkilönä joka "käärii hihansa, ei katso vääryyttä vierestä vaan toimii".

Mutta miten sitten pitäisi suhtautua whinettäjäsakkiin joka ei osaa kuin valittaa, joka ei halua kääriä hihojaan vaikka leikkivät käytännöllisiä koska valittaminen on jotain kansalaisaktivismia? Miten suhtautua ihmisiin jotka pitävät poliittista korrektiutta mörkönä ja ovat rohkeasti sanomassa räväkkäästi muotoiltuja räväköitä mielipiteitä, mutta jotka ovat sitten haastamassa oikeuteen niitä jotka heistä itsestään sanovat jotain asiatonta? Miten voisi suhtautua kunnon konservatiivi niihin joille sananvapaus on sitä että heidän omia tunteitaan ei saa loukata ja vakaumuksiaan kritisoida, kun he itse kuitenkin saavat pakottaa ja pilkata muita? Miten suhtautua ihmisiin joille muiden haukkuminen on sananvapaudenmukaista toimintaa mutta oman toiminnan eteen moittivat ja buuaavat mielenosoittajat ovat sananvapauden vihollisia? Miten voisi suhtautua niihin joille yhteiskunnallinen vaikuttaminen on sitä että tuhlataan tulevien sukupolvien luonnonvarat samalla kun hoetaan arvokeskustelussa "ajatelkaa herrantähden lapsia" jopa silloin kun keskustelunaiheena ovat työtätekevät ahkerat aikuiset miehet ja heidän keskenään avioitumisensa?

Oikea tapa ei ole tulkita heitä ei-postmodernin maailman tilanteeseen sopimattomin termein. Ei ole syytä leimata. Itse asiassa itse sanoisin että näiden ihmisten kohdalla on vain yksi asia joka pitäisi tehdä. Ja se ei ole jotain jota "punaviherliberaali" tai vastaava voisi tehdä. Sillä ohjeeni näille uuskonservatiiveille on yksinkertainen ; Herrantähden, alkakaa jo pikkuhiljaa ajattelemaan. Ihan mitä tahansa. (Tämä tarvitaan koska kokemus näyttäisi olevan suurimmalle osalle heistä aivan uusi.) Minulla riittää ihailua klassiselle konservatiiville, joka ajattelee että tämänkaltaisia asioita kannattaa valistushenkisesti kokeilla. Uuskonservatiivi pitäytyy tietysti siihen mielipideklimppiin mihin on tottunut, koska muutos rikkoo arvokkaat nostalgiantunteet ja identiteetin jota on rakennettu huolella iskulauseita luoden ja historiaa ja sen konflikteja uudelleenkirjoittaen.
1: Tätä miettimisprosessia voisi alustaa vaikkapa "Raamatullisin" teemoin. Jos katsotaan oikeudenmukaisuutta kultaisessa säännössä ja kristillisessä etiikassa, vastaan tulee juutalainen "sedek"-termi. Joka on käännetty joko oikeudenmukaisuudeksi tai vanhurskaudeksi. Hepreassa tuo termi tarkoittaa sellaista ratkaisua, joka ottaa kaikkien tarpeet huomioon ja kiinteyttää yhteisöä tavalla jossa on erityisesti korostettu heikoimmassa asemassa olevien erityishuolenpidon tarvetta. Tämä ajattelu voidaan laittaa antiteesiksi kreikkalaisen "areté" -termin kanssa. Siinä kun korostetaan miehuullisuutta ja kamppailua. Siinä oikeudenmukaista on vahvemman oikeus.

Siihen asti, UGH, olen;

"Yksilötasolla luulisi olevan selvää, että toiseuden kohtaamisen haaste aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta."
(Puppulausegeneraattori)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Pertti Väänänen

Postmodernismi on jo itsessään eräänlaista fasismia. Joten keskustelu fasismista on ajankohtaista. Olli Immonenkin on jo itsekin postmoderni- ilmiö.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Sähän tiivistit mun blogauksen hyvin. Tekstarimuotoon. Toki ilman argumentteja, mutta kuitenkin. Jukopliut!

Pertti Väänänen

No hyvä, että ollaan kerrankin samaa mieltä!

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #3

Kyllähän minä voisin muuttaa mieltäni, ihan periaatteen vuoksi, mutta sitten minä olisin väärässä!

Pertti Väänänen Vastaus kommenttiin #4

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset