Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Tiellä olijat ja tieltä tulijat

  • Tiellä olijat ja tieltä tulijat

Katsellessani uutisia ja niihin liittyviä keskusteluja, sattui mieleeni sellainen että eräällä tiellä Damaskokseen eräs Saul Tarsolainen kaatui kovasti päänsä satuttaen hevosen selästä. Tai jotain ylevämpää heille jotka ovat minua vähemmän pinnallisia. Pian tämä samainen herra, nyt uuden supersankari-identiteetin tapaisen kehittäneenä, karkasi kaupungista nimeltä Damaskos. Pakeni ja ryhtyi maankiertäjäksi, pois kotimaastaan. Meni vesiteitse Kreikkaan ja vastaavaa. Näissä maissa häntä pidettiin maahan ja sen vallitsevaan kulttuuriin integroitumattomana, eräänlaisena ideologisena häirikkönä. Vankilaa pidettiin niin sopivana paikkana hänelle että sellaiseen joutuikin.

Nykyään tämä mainittu Damaskoksen kaupunki sijaitsee Syyriassa. Sieltä on tulossa ties minkälaisia ihmisiä maankiertäjiksi. Heistä ollaan kovasti samaa mieltä. Kun puhuvat siitä miten ideologiat ja niiden kulkeminen ovat vaarallisia niin uskallan sanoa että sen verran on tullut kristinuskoa moitituksi että ymmärrän pelot jossain määrin.

Tämänlaisiin "pieniin tarinoihin" saa helposti "palautetta".

Ylläoleva kertomus on siitä erikoinen että siitä ei pidä kovin moni. Sain tuonlaisesta kertoilusta ja varioinnista hyvin mielenkiintoista palautetta. Joka mielestäni ansaitsee tämän hieman normaalista tyylistäni poikkeavan vastauksen. Ja jos teksti ei ole se mitä ihmiset ansaitsevat, niin se on ainakin sellainen mitä he tarvitsevat.
* Fundamentalistisempi - tai perussuomalaisempi - ei pidä ensinnäkään tarinan muotoilusta. Ja toisaalta heistä kristinuskolla ja islamilla on oleellinen ydin. Kristinuskossa ei saa siksi ryhtyä liian liberaaliksi, vaan sitä kannattaa esimerkiksi suositella että maahamme otettaisiin ensi sijassa kristittyjä.
* Se liberaalimpien kristittyjen poppoo taas muistuttaa siitä että vaikka tarinan eetos on periaatteessa oikea, siinä on kuitenkin loukkaava sävy ; Että kristinuskon kohdalla ei pitäisi korostaa sitä että ihmisten kutsuminen samanarvoisiksi olisi vaarallista.

Tämä onkin vaikea kysymys. Molemmissa on hieman sitä sävyä mikä on tavallista ; On ikään kuin näkemys oikeasta opista josta poikkeaminen on jonkinlaista vääristymistä. Usein tämä näkökulma osataan, minusta ymmärrettävästi, liittää vanhoillisempaan uskonnollisuuteen. Kuitenkin myös liberaalien kristittyjen puolella on yllättävän yleinen asenne jonka ytimessä on se, että ihminen on muita parempi siksi että osaa asettaa niin fundamentalistit kuin uusateistitkin moraalisesti itsensä alapuolelle. Heihin tätä ei helposti liitetä. (En sano että tämä on huono asia. Näin se vain menee.)

Erilleen lokerointia?

Olen tuossa tullut kuvanneeni jonkin verran sen tyylistä erilleen lokeroimista joka on melkoisen leimallista meidän ajallemme - joskin kenties se on leimallista ihan kaikille historian ajoille. Kristittyjen kohdalla tämä tapahtuu siten että toisaalta on miellyttävää limittää kaikki kristityt yhteen jotta saadaan vaikutusvaltaa. Mutta sitten etenkin kritiikin tullen on hyvä pilkkoa oppia jotta moite ei sitten käsittelekään kristillisyyttä.

Tästä saattaa seurata esimerkiksi sellaista että liberaali kirkkoherra voi selittää ensin että kaikki mahtuvat kirkkoon. Ja että kirkkoon mahtuu moniarvoisuutta. Ja sitten hän voi pahastua siitä että maahanmuuttokriittisyys liitetään kristinuskon teemaan tavalla joka vihjaa että siinä ei ajatellakaan kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia. Samanaikaisesti kristinuskon piirissä on sitten havaittavissa kahdenlaisia "ääripäitä". Niitä joita voi kuvata Päivi Räsäsen aikanaa kohua herättänyt lausunto siitä että meidän tulisi suosia ennen kaikkea kristittyjä maahanmuuttajia koska he sopeutuvat erityisen hyvin kulttuuriimme. Ja toista ääripäätä sitten voi edustaa Kari Mäkinen, joka toteaa faktan, ironian ja ironianvälttelyn teemoilla samanaikaisesti että muuan Jeesus Nasaretilainen ei todellakaan ollut suomalainen.

Itse näen että molemmat ovat kristillisyyttä. Kysymys ei ole dogmastiikasta. Vaan siitä että ihmisillä on identiteetti jonka he sitovat esimerkiksi uskontoon. Ja kun näiden sisälle syntyy kuppikuntia, syntyy sosiaalisia ryhmiä. Joilla sitten keräytyy näkemyksiä. Joita sitten voidaan pitää "Durkheimilaisina faktoina". Voi kun olisikin kristinusko sitä että puhuttaisiin siitä että ihmiset ovat samanarvoisia. ; Liberaali pastori voi tiedostaa että Suomessa on tällä hetkellä melkoinen määrä sellaisia kristittyjä joilla on tärkeää esimerkiksi se että tänne tulevien maahanmuuttajien olisi oltava kristittyjä ensisijassa. Ja koska löytyy kulttuuri jossa nämä ovat ideaaleja ei törmäytetä ideaaleja raakaan todellisuuteen. Kyseessä ovat Durkheimilaiset kristittyysidentiteettiin liittyvät faktat. Joita myös toteutetaan innokkaasti niin että kyseessä on paitsi kuvat yhteiskunnasta niin myös kuva yhteiskunnalle. Punaviheriää ateistia syytetään hyysäriksi heti juuri siksi että rikkovat tuota kaavaa vastaan.

Ja tästä seuraa sen tyylinen hieman huvittava tilanne että kirkosta eroaminen on usein hieman koomista. Jos Päivi Räsänen joka ei edusta kirkon virallista kantaa esittää kirkon tunnustuskirjojen sisällön mukaisia kantoja, niin liberaalit ateistit (ja kristityt) eroamaan kirkosta ja tätä pidetään asiattomana viitaten valtastatukseen. Sitten toisaalta kirkon virallista valtahierarkiaa edustava arkkipiispa Mäkinen saa lausunnoillaan monet innokkaasti katolista Timo Soinia kannattavat kristityt eroamaan luterilaisesta kirkosta. Tämä on ehkä hitusen huvittavaa.

Tärkeintä onkin tiedostaa, että tämänlainen ratkaisu johtaa siihen että jotakuta suojellaan ja jostakusta ei oteta vastuuta. On toki ymmärrettävää että haetaan valtastatusta korostamalla vaikka sitä, että että "Suomi on kristillinen maa". Tai viittaamalla miten monta miljoonaa jäsentä Kansankirkossamme onkaan. Ja toisaalta on ymmärrettävää että on luontevaa korostaa leirieroja silloin kun omasta mielestä tärkeät seikat (vaikka oppikysymykset homoseksuaaleista) toimivat jakolinjana.

Tästä yhdistelmästä syntyy kuitenkin helposti sellainen tilanne jossa esimerkiksi joku vastustaa fundamentalismia, hänen pahin ongelmansa voi olla liberaali. Uusateistien parissa onkin ollut hyvin suosittuna ajatus jossa maltillinen kirkko toimisi nimenomaan fundamentalistien suojana. Sillä he puolustavat kirkon moniarvoisuutta sellaisella tavalla jossa fundamentalisteihin ei puututa, vaan sen sijaan keskiöön nousee uskontokriitikoihin puuttuminen. - Nimenomaan liberaalin uusateismikritiikin yleissävynä onkin kieltämättä ollut se, että uusateistit ovat väärässä koska heidän kritiikkinsä osuu vain marginaaliseen fundamentalismiin eikä siis oikeaan kristillisyyteen. Ja siksi on tärkeämpää vastustaa uskontokritiikkiä kuin sitä suuntausta joka ei olekaan oikeaa kristillisyyttä. (Tätä ei sitten vain haluta tehdä koska he sitten kuitenkin ovat kristittyjä aatetovereita joita vastaan ei haluta käydä.)

Damaskoksen maankiertäjän tarina avaakin vasta tätä kautta vertailupisteen; Kun katsotaan maahanmuuttokriitikkoa niin ei hän tosiasiassa pelkää sellaista islamia jota Jaakko Hämeen-Anttila kuvaa. Sellaista sivistynyttä ja kultturellia kulttuuria voi varmasti kunnioittaa ja pitää hyvänä. Pelkona ei välttämättä, tai ainakaan aina, ole edes se että jokainen islaminsukonen edustaisi tätä väkivaltaista suuntausta. Harva on kuitenkaan torpannut ISIS -kritiikkiä. Vaikka samalla on syytä miettiä onko pelko liioiteltua. (Samoin on taatusti syytä miettiä myös "valtion lompakkoa" mutta sen jätän mielelläni heille jotka osaavat. Olen pinnallinen mutta en ahne.)

Aivan samoin on syytä tiedostaa, että kristinuskonkin kohdalla on syytä huomata että ihannoitu tarina voi olla relevantti. Ja jopa monien kohdalla tosi. Jopa akatemian tohtoristutkijoiden laatustandardien tasolla älykäs tosi. Mutta se ei silti ole koko tarina. Ja se ei ole koko tarina koska kaikenlaisia asioita on matkan varrella haluttu ottaa mukaan. Jo lapsuudessani tunnettiin sanonta "ottaja, antaja, kananp*n kantaja". Siksi ei voi olla niin että vaikkapa fundamentalistit ensin eivät edusta kristillisyyttä ja sitten he edustavatkin.

Mielestäni tästä voitaisiin irtautua.

Toistuvana teemanani on ollut se, että olen puuttunut ylläkuvatun tyyliseen asenteeseen. Tulevaisuuden muuttaminen ei ole monelle yhtä tärkeää kuin menneisyyden muuttaminen. Kuinka meidänkin aikanamme on kiusaamiskulttuuria - tai ainakin ärsytyksiä - joissa uskonto legitimoi asioita jotka ovat mielenterveydellisiä häiriöitä tai sitten eivät. Ja jossa ongelma-asiat tiedostetaan vasta liian myöhään, ja siinä vaiheessa ollaan jo vaatimassa unohtamista. Ja että uskontokritiikin edessä ollaankin aina jossain paranoijan ja käsienpesemisen välimaastossa. Ja miten niin liberaalien islam- kuin kristinuskon näkemykset tuppaavat olemaan sekavia ; Toisaalta puhutaan moniarvoisuudesta jossa ei käsitetä monoliittina, mutta sitten ääri-ilmiöt nähdään automaattisesti "ei-islamina" tai "ei-kristillisyytenä".

Durkheimilaisten faktojen uudelleenmäärittely johtaa siihen että kristinusko ja kirkko toimii usein kun "aika on kypsä" ja aika on kypsä kun muut ovat muuttaneet yhteiskunnan. Ja sitten kirkolla alkaa "luonteva läsnäolo" jossa tärkeää on kertoa miten tämän "kypsän ajan" mukaiset asiat ovat aina olleet sen arvoja. (Mikä ei ole täysvale koska usein tilanne on sama kuin nytkin. Ei ole mitään yhtä monoliittista kristinuskoa, paitsi silloin kun se ajaa kristinuskovaisten valtapyrintöjä.)

Mutta minua ei kuuntele kukaan. Etenkään koska olen vääräoppinen. On kuitenkin olemassa henkilö joka on sekä kristillinen että arvostettu. Jonka ajamat asiat ovat kovasti mieleeni. Moni kristitty - niin liberaali kuin fundamentalistinenkin - arvostaa Dietrich Bonhoefferia. Usein tosin tuntuu että häntä fanitetaan koska hän oli luterilainen joka vastusti natseja. Sillä häneen viitataan usein arvostavasti. Mutta pienellä kaivelulla esiin tulee se, että kannattamisen syyt eivät ole ainakaan sidoksissa Bonhoefferin teologiaan.

Enkä puhu tässä vain siitä että natsiajan luterilaisissa Bonhoeffer oli poikkeus - toki monet selittävät että tämä ei mittaa kristittyjen hyvyyttä koska on helppoa vaatia mahdottomia. Toisaalta jos Bonhoeffer kykeni johonkin, se olisi varmasti mahdollista. Tässä puhun kuitenkin hieman toisesta asiasta.

Minulla on ollut sellainen nyrkkisääntö että "hyvä ateisti on henkilö joka toimii kuin Jumala olisi ja hyvä kristitty toimii kuin toimisi samoin vaikka Jumalaa ei olisi." Tämä viittaa jonkinlaiseen tasapainotusvaatimukseen. (Kohtuu on toki itselleni noin muutoin vieras käytänne. Muita arvioivia, koskevia ja komentavia nyrkkisääntöjä on kuitenkin helpompi tehdä.) Ja Bonhoefferilla on ollut hieman samantapaista henkeä. Hänestä ihmisellä tulee olla kypsä suhde uskontoon ja Jumalaan. Ja tässä lapsellinen suhde Jumalaan keskittyy erityisesti transsendenttiin. Jumala ei oikeuta - ainakaan siinä mielessä että ihminen voisi lukea "Raamattua" ja tehdä siitä tulkintoja ja sitten toimia oikean opin mukaan tavalla jossa vastuu sysätään Jumalalle. Jumala ei ole ihmeparannuskone. Kristityn on oltava enemmän Jumalan työtoveri kuin tämän sanaksi uskomalleen kuuliainen tottelija. Tuonpuoleisasiat, niistä tietäminen, niihin kantaa ottaminen ja tuonpuoleiskohtalon hallinta eivät kuulu ihmiselle. Joka tarkoittaa suuressa määrin sitä että kristityn olisi tultava toimeen ilman Isä Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä että Bonhoeffer vastusti natseja. Hän vastusti juutalaisten huonoa kohtelua vaikka juutalaiset eivät olleet kristittyjä. Hänen "Etiikka" -teoksensa käsittelee tyranninmurhan tematiikkaa. Tämän asian kanssa painiminen olikin vaikeaa sillä Bonhoeffer kannatti aluksi väkivallatonta pasifismia mutta sodan edetessä hän havaitsi että kenties väkivallaton pasifismi ei toimi silloin kun Adolf Hitlerin tapainen veikko on vallassa. Tyranninmurhasta ei Bonhoefferista koskaan saatu puhdasta tekoa. Se oli aina synnillinen aktio. Mutta siinä voitiin nähdä myös arvostettavia piirteitä.

Tämä ajattelu on itse asiassa vähän kuin kirosanoista siistittyä Friedrich Nietzscheä. Tätä kantaa on korostanut esimerkiksi kotimainen kristillinen eksistentialismiin keskittynyt Torsti Lehtinen. Ja yhteys onkin aika helppo nähdä. Etenkin Nietzschen varhaisemmassa tuotannossa. ; "Antikristuksessa" isketään erityisesti tietynlaista Jumalakuvaa kohtaan. Tämä on lohdun Jumala joka kuuntelee rukouksia ja kenties toteuttaakin niitä. Ihmiset käsketään orjamoraaliin, tottelevaisuuteen. Ja tässä maailmassa uljaus ja sankaruus muuttuvat vioiksi ja synneiksi.

Nietzschelle Jumalalla ja Saatanalla olikin paljon yhteistä. Ei vain siksi että monesti uskonnon kisassa hävinneen uskonnon jumalista tehtiin voittajauskonnon demoneita, niin jumalasta voi tulla suuruus ja voima poistamalla lempeä kainalosauva, eräänlainen kuoleman valtakunta. Tai ainakin sairashuone. Kun Jumalasta ja hänen seuraamisestaan karsitaan uljaus, suuruus, jalous ja muu vastaava, Jumala alenee ensin elämänvastaiseksi olennoksi. Kenties Jumala alenee jopa jonkinlaiseksi toiveentoteutusautomaatiksi, joka ikään kuin olisi alempi ihmiselle. Lopulta Nietzsche näkee mahdollisuuden sille että Jumala muuttuu jonkinlaiseksi deistiseksi ideaaliksi, abstraktiksi Kantilaiseksi "olioksi sinänsä". Onkin tärkeää huomata että kun Nietzsche puhuu siitä että Jumala on kuollut niin se ei jää tähän. Yhtä tärkeä on se jatko. Se, jossa olemme hänet surmanneet. "Minne Jumala on joutunut? Minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä!" (Kysymys eksistentialistille koskeekin melko triviaalisti olemassaoloa ja enemmän muuta. Tämä on helppo unohtaa "jumalan kuolema" -kohtaa typistellessä.)

Onkin jossain määrin valaisevaa huomata, että moni arvostaa Bonhoefferia aivan yhtä ilmiselvällä asenteella kuin dissaavat Nietzscheä. Luultavasti se johtuu siitä että he ovat konformisteja, seuraavat perinteitä ja kokevat yhteisöllisyyskokemuksia. Hakevat turvallisuutta ja lohtua uskonnoista. Kenties he käyvät kaksi kertaa vuodessa kirkossa ja muistavat silloin tällöin rukoilla lottovoittoa. Sellaiselta onkin hauskaa ja miellyttävää kuulla miten oppimattomat uskonnottomat ovat lapsellisia ja kuinka maailma latistuu jos ei usko että ihmisellä on sielua ja tuonpuoleista elämää.

Tätä kautta Bonhoefferia voidaan arvostaa jopa ironisella tavalla. Sillä Bonhoeffer on hyvä sankari, hän on se luterilainen joka vastusti natseja. Hän on tältä osin kätevä kun pitää muuttaa oman ideologian aatehistoria hyväksi jotta ei tarvitsisi tehdä mitään tänään. Vaikka hän itse pitäisi tätä hyvin lapsellisena uskomisen tapana. Bonhoeffer muistetaan koska hän toimi toisin kuin se kristittyjen enemmistö joka Saksassa oli ja joka ei toiminut kuin hän. Siksi hän oli silmiinpistävä, kun taas muiden passiivisuus ns. "mahdollisti kaikenlaiset tapahtumat". Mutta hän on myös kätevä keino tämän saman asian unohtamisessa, sillä hänestä saadaan kiiltokuva kuvaamaan koko kristillisyyden ideaalia. Ja kristittyjen kritiikki nähdään helposti tämän ideaalin tahrimisena. Tätä kautta on helppoa  pitää miehestä mutta olla hyvin kaukana hänen ihanteistaan, arvoistaan ja maailmankuvistaan.

Kenties tästäkin päästään tien päälle.

Ehkä ei pitäisikään katsoa Damaskoksen tielle, jossa puhutaan jyrkästä identiteetinmuutoksesta. Kenties sitä pitäisikin katsoa enemmän sinne Emmauksen tielle jossa Jeesus Kristus näyttäytyy ventovieraana.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän MarttiHaverinen kuva
Martti Haverinen

Ja minä kun luulin jo, että olisit tullu uskoon :D

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Olen minä tosiaan hevostallilla työskennellyt joten kenties minäkin putoan hevosen selästä, lyön pääni niin että koen että suomut putoavat silmistä. (Oikeasti piilolinssit.) Sitten vaan mullilstavan hetken jälkeen painaisin menemään kuin aivan uutena miehenä. Että örf örf örf öööörf! Löin pääni todella pahasti. Kutsun sitä Pyhäksi Hengeksi.

Mutta olen kuitenkin päättänyt jättää välistä. Ainakin toistaiseksi. Kiitos kuitenkin huomioonotosta.

Minun hauska puolihan on siinä että minua luullaan todella usein ateistiksi. Vaikka en edes ole. Kun moitin ateisteja he luulevat että luulen heitä kristityksi. Kun haukun kristittyä hän luulee että vihaan Jumalaa. Vaikka kun viimeksi katsoin tuo katsottu kristitty harvoin on kovin vakuuttava Jumala, joten teoriassaan on aukko.

Livenä sitten käy toisin. Minua luullaan aika useinkin kristityksi. Kerran minulta kysyttiin neuvoa kun "näytin siltä että ymmärtäisin paljon". Yhdessä miitissä minun kanssa verevästi netissä riidellyt kristitty sanoi että tosielämässä hän ymmärtää miten ihmiset voivat luulla ensivaikutelmalta että olisin ystävällinen ihminen. (He luulevatkin. Joudun jatkuvasti kuuntelemaan ties mitä ihmeen asioita tuntemattomilta. En edes pidä ihmisistä. Jos olisivat koiria, olisi ihan eri juttu.)

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset