Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Uskontokeskustelu (ja oikeastaan kaikki muukin) vaatii vähemmän dialogia

  • Joskus voi olla takki tyhjänä
    Joskus voi olla takki tyhjänä

Otsikkoni on provokatiivinen. Elämme aikoja joissa puhutaan usein sananvapaudesta. Sekä ennen kaikkea keskustelusta. Onkin aivan hyvä asia että "liikkeellä on sitä", että omia näkemyksiä saa esitellä ja kertoa. Kuitenkin on huomattavissa, että usein dialogia esitetään ratkaisuna. Jopa silloin kun se on ydinosa ongelmaa.

Ja ongelma näyttääkin koskevan juuri niitä tilanteita joissa käytetään sanaa "dialogi". Tämä on hämmentävää. Sillä itse olen ajatellut että vakiintuneessa arkikäytössä "keskustelu" ja "dialogi" ovat synonyymejä. Ja että niissä on kenties pieniä eroja siten että dialogi olisi jotenkin laajempaa. Mutta käytännössä yllättävän usein vastaan tulee se, että "dialogi" koskee sellaista tilannetta joissa ns. ääripäät keskustelevat", tai sitten vastakkain on kaksi maltillisempaa näkemystä joiden suhde on skismaattinen.

Ja tämä pitäisi minusta purkaa. Kun usein puhutaan keskustelusta, ajatellaan kuin se olisi ratkaisu ongelmiin sen sijaan että usein keskustelu on nimenomaan osa ongelmaa. Eikä siksi että keskustelu tai mielipiteenvaihto olisi huono asia. Vaan sen vuoksi että keskustelua käydään asenteella joissa keskusteluksi kutsuttu on jotain jolla kohennetaan jengiastelmia "meihin ja muihin". Jossa keskustelu lujittaa mielipideasemia. Jossa on sellainen sävy että sanat ovat tosiasiassa väkivaltaa jota käydään jostain vähän sen tyylisestä syystä että vastapuolen tappamisesta tai hakkaamisesta saisi ikäviä tuomioita tai se olisi ainakin inhottavan sottaista.

Se, mitä usein tarvittaisiinkin olisi nimenomaan "vähemmän keskustelua".

Lähestyn asiaa "uskontokeskustelun" kautta. (Siksi että aihe on itselleni tuttu. Ja, no, koska on keskiviikko.) Olen itse, lähinnä omakohtaisesti kiinnittänyt huomiota erikoiseen "velvollistamiseen" jossa uskonnottoman pitäisi olla jotenkin erityisesti alisteinen uskonnolle. Tämä ilmenee monella tavalla. Sen kohteena ovat yleensä ateistit. (Herran kiitos en ole sellainen, jo nykytila on riittävän hankalaa!) Syynä ei toki ole uskottavasti jokin erityinen uskovaisten häijyys verrattuna uskonnottomiin. Syynä on yksinertaisesti se, että elämme kulttuurissa jossa uskonto yleisesti ja kristinusko erityisesti on suosittua. "Valtanäkemyksestä poikkeaminen" on enemmänkin asian ydin.

Monesti eri maailmankuvat rakentavat sisäisiä keskustelukanaviaan. Esimerkiksi miekkailijoiden ei tarvitse riidellä niitä vastaan jotka vastustavat itsepuolustuslajeja "voidakseen olla miekkailijoita". He voivat tehdä sitä mutta se ei ole essentiaalinen osa miekkailupiireissä olemista. Kristityilläkin on "kotimaan", "Seurakuntalaisten" ja "Areiopagin" kaltaisia kanavia joissa keskutellaan keskenään. Tätä ei pidetä umpimielisenä. Perustelu on että "ei ole vain yhdellä tavalla kristittyjä, variaatiota ja monimuotoisuutta". Joten voidaan keskustella sisäisesti ilman että lakkaa olemasta keskustelua. Perustelu onkin oikein järkevä, kunnes tiedostaa että ateistien pitäisi jotenkin ottaa kantaa vaikka jumaltodistuksiin jotta voisivat olla "järkeviä ateisteja".

Tilanne tässä kohden muistuttaa myös sitä että on totuttu että biologin ei tarvitse perustella miksi ei usko Loch Nessin hirviöön. Biologiaa voi tutkia ilman että joku näkee että olisi pakko välittää millään lailla kryptozoologiasta. Yleensä biologit lähestyvät asiaa siten että on tärkeämpää tutkia sitä mitä tietää ja mitä kannattaa kuin irtautuu siitä mitä ei ole. Ateismin kohdalla tässä on varmasti osittain kyse aatejärjesteömän nimestä a-teismi.

Tätä tilannetta korostaa se, että jos kannattaa jotain ismiä, niin juuri missään muussa asiassa ensimmäinen ja tavallisin reaktio olisi kyseenalaistaminen ja haastaminen. Jostain syystä jos kertoo että ei usko, on ensimmäinen kysymys jotain sellaista että terminä ei ole edes yllätys mielipiteestä vaan nimenomaan tarkoitus muuttaa tämä maailmankuva. ; Usein näissä ajaudutaan vielä surkuhupaisaan tilanteeseen jossa on ikään kuin ilmiselvää että "uskonnoton on väärässä" ja tätä puolustetaan jollain argumentilla. Sitten kun tämän argumentin käy läpi, sillä ei ole mitään merkitystä. Kritiikkiä ei yleensä edes ymmärretä ja se päinvastoin kohdataan kuin se olisi loukkaus ja hyökkäys uskonnonvapautta vastaan.

Kenties ärsyttävin henkilökohtainen kokemukseni oli siinä että törmäsin erääseen sielun olemassaolon todistukseen joka oli modaalilogiikkaan nojaava. Analysoin sen premissit läpi ja siitä löytyi itse asiassa monihaarainen vaihtoehdosto jonka eri haarat päätyivät hieman eri tavalla virheellisiin tuloksiin. Kulutin argumentin kanssa aikaa useita tunteja. Vastapuoli ei selvästi edes osannut modaalilogiikkaa ja hänen puolustuksensa koostui suunnilleen siitä että argumentin tekijä oli niin nerokas - ja tohtorismies - että perustelussa ei voi olla vikaa. Mikä oli tietenkin hämmentävää koska logiikan rakenne vihjasi että asia ei ollut noin yksinkertainen lainkaan. Ja tätä kautta minä olin se tyhmä ja tietämätön ignorantti. Tällä uskovaisen hyökkäävällä ja autoritaarisella asenteella ei voi puhua ainakaan sydämen sivistyksellä. Ja kun katsoo sitä että ihminen joka käyttää modaaliloogista argumenttia ei selvästi osaa modaalilogiikkaa, on tilanne sen suuntainen että sitä lukeneisuussuuntautunuttakaan sivistystä ei ole kovin vakuuttavia määriä.
1: Minusta tilanne on yksinkertaisesti se, että jos lähtöasetelma on että olen hoopo - tai "ei voi olla "rationally fulfilled"" tjsp. joka on se "sivistyssanaistettu versio samasta, jossa unohtuu se että synonyymeillä leikkiminen ei poista asennevammaa, eikä syytös lakkaa olemasta syytös vain sillä että syytöksen esittää kielellä jota kuulee YK:n ihmisoikeusrikosoikeudenkäynneissä - niin sitten täytyy pysyä minun perässäni. Se on toki muutenkin suositeltavaa.

Tässä asenneilmapiirissä on itse asiassa kenties selitys siihen miksi on kuiten on, eli ns. uusateisteja pidetään militantteina ja miksi samalla niin haikaillaan "vanhojen ateistejen" perään. "Vanhassa ateismissa"  kuvaavaa on se, että nämä ottivat kantaa teologiaan teologien ehdoilla. "Läskin leikkaaminen" viehätti koska uskonnollisilla argumenteilla oli erityinen asema. Uusateismin "militanttius" johtuukin siitä että he "ohittavat" eivätkä "ota kantaa" moniin sellaisiin klassisiin abstraktien premissien käsittelyihin tai eksistentiaalisiin kulmiin joita uskovaiset käyttävät teologiassa. Sen sijaan on otettu "evidentialismi tai ei mitään" -asenne jota vaaditaan uskonnoilta jotta se kelpaisi uusateisteille.

On toki selvää että teisti on "omilla kulmillaan" ja hän kenties hyötyy kun jumalatodistus on yhteisenä pohjana. Mutta sitten toisaalta eri näkökulma tarkoittaa nähdäkseni sitä että näiden näkökulmien pakottaminen ulkoakäsin on yritys määritellä ideologian sisältöä auktoriteetilla joka ei ole edes ideologian sisällä. Nämä näkökulmat näyttävät usein uskonnottoman puolella olevan vähemmän "osuvaa kritiikkiä" ja enemmän "lähinnä tiellä". Niihin painottaminen ei "kiinnosta oman maailmankuvan oikeuttamisen tai rakentamisen kannalta". Niihin ei tavallaan tarvitse ottaa kantaa "voidakseen olla rationaalinen uusateisti". Ja tämä kenties onkin se oleellisempi "vanhan" ja "uuden" ateismin ero.

Se, että vanha ateisti tekee helposti kuten Sartre joka filosofiassaan korosti että ihmisille opetetaan Jumalan idea ja sitten hän tulkitsee asioita sitä kautta tavalla josta ei päästä irti. Siksi hänelle kristilliseen kulttuuriin kristinuskon Jumalasta tulee standardi johon muita Jumalia verrataan. Jopa silloin kun kristitty muuttuu vaikka buddhalaiseksi. Buddha ymmärretään opittuun suhteuttamalla siten että se on samanlainen ja erilainen kristinuskon Jumalaan nähden. Ja nämä erot sitten nähdään parempina tai huonompina (jos käännytään buddhalaiseksi niin todennäköisesti parempina). Siksi ateistikin joutuu elämään eksistentiaalisesti siten että hän irtautuu Jumalakäsitteestä. Koska se on tullut opituksi. "Maailmaan heitettynä oleminen" on tässä kontekstissa ymmärrettävä. Uusateisteilta puuttuu tämä. He puuhaavat keskenään ja hakevat enemmänkin sitä Hitchen -tyylistä asennetta jossa "uskonto myrkyttää kaiken", irtiottoa halutaan enemmän oman tilan ja rauhan saamisen eikä "omassa päässä olevan idean" vuoksi..

Kenties tämä näkökulmaero on osanaan siinä että moni kysyy ällistyneenä että millä ateisti oikeuttaa puhumisensa. Taustalla on varmasti ajatus siitä että kristittyjä motivoi muiden pelastaminen. Ja tässä helposti katsotaan ateismia vain että "heillä ei ole pelastusoppia". Ja tätä kautta tuotetaan asenne jossa itse asiassa vaaditaan perusteita jotta saadaan käyttää sananvapautta. Ja vielä huomaamattomammaksi jää se, että jo se että tälläinen kysymys kysytään aidon hämmästyneesti kertoo aika paljon asenteista joita uskonnonvapauteen ja sananvapauteen - siihen aitoon eikä siihen sotimisen lievempään versioon - liittyy

Eikä tämä jää tähän.

Tosiasiassa uskonto oli tässä nyt enemmän esimerkkinä jostain yleisemmästä kuin asian ydinteesinä. (Mutta onhan keskiviikko ja kaikkea.) Mielestäni tilanne voisi olla rakentava toisesta kulmasta. Jos katsotaan skeptikoita heitä kuvaa usein se, että (a) he kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja (b) kuluttavat suuren osan ajasta siihen että keskittyvät siihen mitä he eivät usko. Sen vuoksi nykynaturalisti ei kaiva sammakoita ojasta lapiolla vaan kertoo miksi homeopatia ei toimi. Hän oppii prosessissa lähinnä kaksi taitoa (b) kritisoimaan pseudotiedettä (b) riitelemään.

Tämä on tietekin käytännöllistä jos haluaa kerätä vihollisia ja päteä internetissä. (Aika monien pseudotieteiden kritisoiminen empiirisyyskriteereillä on itse asiassa melko helppoa joten tämä tarjoaa varman keinon kokea ylemmyydentunteita.) Toisaalta tämä kiinnostaa myös "suurta yleisöä".  Tästä pienenä esimerkkinä olkoot se, että tein, häpeäkseni, kreationismia käsittelevän kirjoituksen. Itse kritiikin rakenne oli toki "ilmiselvä". Mutta kirjoitin sen lähinnä velvollisuudentunnosta. (Olin mennyt avautumaan, ja vastapuoli ansaitsi vastauksen johon annetaan ns. omaa aikaa. Panostaminen ajassa, vaivassa ja tarkkuudessa ovat niitä mittareita joilla minä arvotan keskusteluja.) Siitä tuli suosituimpia kirjoituksiani.

Itse suosisin sellaista ajatusta että skeptikot ottaisivat enemmänkin oppia uusateismista. Toki Skepsis RY:llä onkin olut sellaisia luentoja joilla olen ollut läsnäkin. Joissa on esimerkiksi käsitelty sitä miten havaitseminen syntyy (niin silmissä kuin aivoissa) ja tätä tarkasteli alan tutkija. Siinä ei tarvinnut ottaa kantaa pseudotieteiden teorioihin kolmansista silmistä. (Koska se nyt on niitä muita maailmantarkastelutapoja.) Mielestäni tämä on ihanteellisempaa ja kauniimpaa. (Toki tätä on osittain opittu virheiden kautta. Kulutin useita vuosia elämästäni kreationismin kanssa.) On yksinkertasesti hyvä että ei ole alisteinen sille että jokin muu maailmankatsomus tulee ulkopuolelta ja asettaa että "et voi olla peruteltu jos et ota kantaa siihen ja siihen". Toki tässä on joskus järkeä. Mutta olisi hyvin poikkeuksellista silti rakentaa esimerkiksi kristillisyyttä sen varaan että saisi olla järkevästi kristitty vasta sitten kun olisi falsifioinut Ganesha -jumalan.

Ongelma on "ajan hengessä".

Mieleni tekisi syyttää postmodernismia. Ihan siksi että en ole törmännyt juuri mihinkään niin postmodernisti ajattelevaan kuin vasemmistoliberaali. Paitsi tietysti kun puhtuaan oikeistokonservatiiveista. He puhuvat maailmankuvista ja mielipiteenvapaudesta hyvin samalla tavalla. Tämä ei ole minusta huono asia. Se itse asiassa osittain osoittaa että he ovat parempia kuin voisi luulla. He eivät ehkä tiedosta "maailmankuva" -sanan käyttämisen ja "liberaalibiasin" ja "ismeiksi" selittämisen asenteen filosofisia taustoja. Mutta he noudattavat sitä.

Termistö jolla esimerkiksi "punavihreäksi mediaksi" tai "liberaalibiakseksi" kutsutaan poliittisten kysymysten lisäksi tieteellisiä kysymyksiä onkin asenteeltaan postmoderni. Lähde edustaa intressiä ja valtaa, tai sen väitetään ilmaisevan sitä. Joten argumentin sisältö torjutaan viitaten sen lähettäjän luonteeseen. Mikä tietysti "kielletään" kaikissa argumenttivirhelistoissa. Mutta sitä on niin helppoa ja miellyttävää tehdä.

Tämä ei ole toki ilmiönä vanha. Richard Hofstadter kirjoitti jo 1960 -luvulla teoksen "Anti-Intellectualism in American Life". Hän käsitteli tässä tiedevastaisuutta. Sitä kautta voi tietysti huomata että vaikka "denialismi" on melko uusi käsite, niin se on "anti-intellektuellismin" osana ollut olemassa jo kauan aikaisemmin. (Internet korkeintaan levittää tätä tehokkaammin ympäriinsä.) Hänkin korosti sitä että tämän asenteen ytimessä ei ole tieteellisen metodin, tai edes logiikan tai vastaavan käyttäminen vaan antielitismi jossa tiede nähdään ikään kuin luokkayhteiskuntana, jossa tiedemiehet ovat huipulla. Tämä nähdään loukkauksena tavalliselle ihmiselle, jonka järkevyyttä korostamalla saadaan suosiota. Toisaalta tieteen vaikeus nähdään todisteena siitä että tiede on teoreettista ja anti-intellektuelli näkee tämän siten että tiedemies on "norsunluutornissa", ilman maailman realiteetteja. Tämän nähdään tarkoittavan samaa kuin etääntyminen tiedosta ja ymmärryksestä myös teoreettisissa aiheissa, joihin tavalliset ihmiset mielellään ottavat mielipiteitä.

Lisämausteita voidaan saada sillä mitä nykyään joku Kari Enqvist voisi kutsua "finnifilosofiaksi". Hofstadterilla tämä termi oli kuitenkin antirationalism, jossa ytimessä on se, että argumentointi, logiikka ja tiede eivät kykene ratkaisemaan oikein mitään asioita ja vastaamaan kysymyksiin. Näin siitä tehdään irrelevanttia.

Tämä on erittäin postmodernia. Valikoidaan lähde joka kertoo sitä mikä sopii omaan korvasyyhyyn. Ja vastapuolen näkemyksiä pidetään todellisuudesta etääntyneinä ja ne osoitetaan vääriksi viittaamalla kirjoittajan intresseihin sen sijaan että perusteltaisiin miksi he ovat väärässä.

Tieteen popularisoinnissa on olemassa myös toinen ongelma. Se tulee esiin jos lukee Richard Posnerin "Public Intellectuals : A study in Declinen", joka kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi. Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.

Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin. Tällöin tilanne käy sellaiseksi, että markkinatutkimustulokset ihmisten haluista ja odotuksista, eikä tieteen tulokset ja niiden esittämisen laatu, ovat yleensä olennaisempia. Näin tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa (1) Viihdyttävyys (entertainment) ja (2) ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity).

Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi. Näin popularisoinnista ei enää valistuta ja opita, vaan sen sijaan kertojasta tulee jonkinlainen viisas mies, joka oikeuttaa oman näkemyksen rationaaliseksi ja tieteenmukaiseksi koska hän on viisas ja samaa mieltä kuin popularisoinnin seuraaja.

Posner ei toki pidä tieteen popularisointia totaalisen surkeana. Hän korostaakin sitä, että laaduntarkkailu on olennaisempaa kuin ennen. On hyviä ja huonoja popularisoijia. Tässä kuitenkin noustaan siihen, minkä Noah Chomsky on esittänyt. Hän arvosti tieteen popularisointia paljon ja piti sitä sellaisenaan hyveellisenä. Tieteen popularisointi oikeuttaa itsensä valistuksen kannalta sillä että tiedemies hankkii taitoja ja on tätä kautta harjaantunut prosessoimaan jotain, jota yleisö ei muuten osaisi. (Tai jos osaisi niin se olisi yhtä työlästä kuin se, kun minä käyn pilkku kerrallaan jotain modaalilogiikkaa vain siksi että joku on kutsunut minua idiootiksi internetissä.)

Luokittelussa taas tarvittaisiin siinäkin näkemystä, jolloin tieteen popularisoinnissa tehty valikointi tarkoittaa sitä että yleisön oletetaan osaavan luokittelun ja tiedon pureksinnan ja valikoinnin niin hyvin että tässä onnistuessaan he osoittavat taidoillaan, että he eivät sitten enää tarvitse koko popularisoijaa! Tämä johtaa paradoksiin, jossa popularisointia on paljon, mutta se on monin paikoin menettänyt arvonsa ; Olitpa mitä mieltä tahansa, jostain löytyy joku joka väittää että näkemyksesi perustuu tieteeseen ja popularisoi tätä.

Tämä ongelmallisuus, maailman postmodernisoituminen, onkin huipentunut nykyisiin "maailmankuvasotiin" joihin liittyviä debatteja näytetään etenkin Amerikoissa. Näiden kanssa tulee tutuksi myös skeptikkopalstojen YouTube -viitteistä. Oma suhteeni niihin on että sama asiasisältö tulee nopeammin luettua - jopa silloin kun lukee näiden debattejen kirjoitettuja versioita. Ja luetussa vaikuttaa vähemmän esiintymistaito. (Älkää ymmärtäkö minua väärin. Pidän niitä opettavaisina. Samaan tapaan kuin Groucho Marxin kerrotaan kehuneen television opettavaisuutta ; Hänestä televisio oli opettavaista, koska silloin kun vieraat kokoontuvat television ääreen, hän itse voi mennä eri huoneeseen lukemaan kirjaa. Kirjoissa asiat ovat usein seikkaperäisemmin, vähemmän kielellisesti oikoen, tarkemmin ja muutenkin paremmin!)

Niissä on aina aiheena tieteellisyys ja ilmeisesti niihin suhtaudutaan juuri kuten museoihinkin. Niitä pidetään opettavaisina, mutta kuitenkin niistä haetaan etupäässä huvia. Itse asiassa niiden kohdalla pääongelma onkin juuri siinä, että kun ihmiset eivät yleensä halua miettiä asioita kovin vakavasti ja vielä harvemmin muuttaa omaa maailmankuvaansa, on näiden debattien yksi ilmenemismuoto itse asiassa antivalistuksellinen. Tässä ei haeta selvittelyä ja prosessointia, vaan tämä selvittely ja prosessointi delegoidaan jollekin symboliselle oman näkemyksen edustajalle, josta tulee ikään kuin koko ideologian oikeuttaja. Jo debatti itsessään antaa merkitysarvon; Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor", mutta tässä puku on tyhjä, eli symbolisen edustajuuden takaa ei nähdä sisältöä. (Siinäkään tapauksessa että keskustelijat sitä ihan oikeasti keskusteluun tuovat.)

Esimerkiksi (eittämättä taitavasta) Carl Saganista tuli aikanaan jopa tähti - ja hieman samaa roolia voidaan nähdä vaikkapa "Bullshit!" -sarjan skeptikoille, Pennille ja Tellerille. (Jotka toki ovat ihan fiksuja vaikka eivät akateemisia lappuja kannakaan.) Yleisölle "rooli" on kuitenkin tärkeämpi. (Osittain siksi että tiedemiehillä todella on taitoa. Ihmisille vaikeita asioita kuvataan helposti. Ja tästä on vain aika pieni askel asiallisesta omaan itseen kohdistuvasta nöyryydestä vääristyneeseen sankarinpalvontaan.)

Tämä ilmapiiri kuuluu moderniin aikaan

Nykyaikana maailma on tässä mielessä "läpipostmodernisoitunut". Tekisi mieli jopa sanoa että jossain määrin jopa "antipostmodernit" ovat ottaneet vallassa olevan asennetavan ja käyttävät sitä "postmodernin nimeä käyttäviä vastaan" tavalla jossa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta erottaa mikä asenteellinen ja metodinen tekee toisesta ryhmästä paremman ja järkevämmän kuin toisesta. ; Ja tässä ympäristössä on vain puhuvia päitä, symbolisia keskusteluja joissa tärkeintä ei ole sisältö vaan se "kenen vaakunaa" keskustelijat kantavat. Tyhjiä takkeja katsoessa saattaa itse kullekin tulla takki tyhjäksi.

Esimerkiksi itse en ole uskontokeskusteluissani yleensä oppinut mitään. Se mitä olen oppinut olen oppinut kirjoista. Kun joku viittaa johonkin argumenttiin siitä esitetään usein yksinkertainen versio jonka typeryyksien seulomisen jälkeen pitää sitten tehdä korjaukset siihen mitä tämä viitattu sankari sanoo (joka on yleensä jotain monta astetta järkevämpää, onneksi). Ja sitten katsoa jos tässä on kaikki kunnossa. (Jos omat taidot riittävät.) Prosessissa on lähinnä levitetty pahaa mieltä puolin ja toisin.

Ja sitten tähän helposti reagoidaan ajatuksella että jos keskusteluja vuosia vääntäneillä on antipatioita niin ne johtuvat keskutelun puutteesta. Että pitäisi kohdata enemmän. Tämä voi olla triviaalissa mielessä totta. Riitelyä on käyty paljon ja keskustelua vähän. Syynä on se, että suurimmalla osalla on vakavia puutteita joko sydämen sivistyksessä tai siinä lukeneisuussivistyksessä. (Esimerkiksi itselläni on esimerkiksi syviä aukkoja sydämen sivistyksessä, ja taju tunnistaa puutteita siinä toisessa ja mollata mokia alleviivaten kaikkia niitä jotka eivät taivu siihen toiseen.) Ja oikeastaan poikkeuksia tähän saisi etsiä työllä ja vaivalla.

Usein syyksi esitetään keskustelun ja avoimuuden puutetta. Mutta usein syynä on se, että on keskusteltu liikaakin ja tiedetään aivan liiankin hyvin sen vastapuolen kanta. Tämän tiedonhankintaprosessin aikana on vain sitten rakennettu ne paljonpuhutut poterot. Ja saatu kavereita jotka ovat samassa poterossa itsen kanssa "niitä muita vastaan". Etenkin jos kuulee sanan dialogi, tietää että joku kokee olevansa parempi ja että luvassa on jotain äärimmäistä tai skismaattista. (Pahimmillaan molempia.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Uskonnoton ihminen on henkilö joka aivojensa arkkitehtuurin ja sattuman ansiosta on immuuni uskontovirukselle, kertoo tiedeherra K.Éngvist http://bit.ly/1PNp8SS

Universumin tod.näk. ainoa älypäälaji hakee viellä pitkään sijoitustaan taistelussa itsensä kanssa. Olettaisi olevan mielenkiintoisempaakin tekemistä! Toisaalta aivoista on todettu että monimutkaisin atomikasa ikinä missään. Että siinä on se kaikki, ja siihen keskitytään, apinan raivolla ;D

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Joko sillä tai rapinan aivolla

Antti Jokela

Harvinaistahan se on, että kukaan valaistuu some-väittelyistä. Ehkä kuitenkaan ei ole kyse liiasta dialogista, vaan siitä, että keskustelu ei edes pääse alkuun, koska käsitteistä ja faktoista ei päästä yhteisymmärrykseen. Joka tapauksessa olet oikeassa epäillessäsi, ettei dialogin lisääminen voi auttaa asiassa.

Koska todennäköisyys tyydyttävälle keskustelulle lähenee asymptoottisesti nollaa, on kai osallistuminen näihin some-väittelyihin luokiteltava jonkinlaatuiseksi perversioksi. En sitten tiedä onko nykylääketieteellä tarjota vaivaan mitään apua. Jotain kemiallista yhdistettä kenties tai vaikkapa pikku operaatiota otsalohkon alueelle?

Antti Jokela

Heh, kommentistani saattoi tosiaan saada mielenkiintoisen vaikutelman... En viitannut tämän blogin keskusteluihin, vaan juuri noihin joista Tuomo kirjoittaa.

Toimituksen poiminnat