Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Jumalanpilkkapäivien merkityksestä

Syyskuun 30. päivänä on pidetty ns. jumalanpilkkapäivää. Päivän ytimessä on se, että jumalanpilkka liittyy asioiden kritisoimiseen. Uskontoa ja uskonnollista retoriikkaa vaikka politiikassa ei saa pitää ei-kritisoitavissa olevana. Tabuja on rikottava. Tässä on helppoa nähdä kaikenlaista.

Ensinnäkin on helppoa katsoa ympärilleen ja huomata että tietyt tabuasiat todella kutsuvat pilkkaamaan. Tiukkakipaisuus tai tiukkahiippaisuus ovat siinä mielessä huonoa mainosta että ne voivat provosoida loukkaantumista kannattavaa uhriutumiskulttuuria. Ja luoda kaikille ihmisille, ei vain tämän uskonnon kannattajille vaan myös muille, erikoisia rajoitteita. Ja ne voivat kahlita niin samanuskoisia kuin eriuskoisiakin. Toki tabuaiheissa on usein syynä kohteliaisuuden hakeminen. Ja se, että yritetään säätää käytösetikettiä sellaiseen että ei pyritä tarkoituksellisesti häiritsemään ja loukkaamaan muita on hyvä. Mutta tabuksi säätäminen menee helposti yli. Sillä jumalanpilkkaan suhtaudutaan hyvinkin ehdottomasti. Toki tämä ehdoton anteeksiantamattomuus voi hillitä pelolla joitakuita. Mutta kääntöpuolena on se, että kerrankin rienauksen tielle haksahtaneella ei enää olekaan mitään menetettävää. Tällöin käy kuten "Monty Pythonin" "Brianin elämä" -elokuvassa jossa kivitettävä hekumoi Jumalan nimen väärin lausumisesta, viattomampi nimen kutsuminen kun oli vienyt toivon mutta toisaalta jäljellä ei enää ollut mitään menetettävää. Tämä onkin hyvä muistaa kun katsotaan vaikka monien kristtyjen parissa suosittua ajatusta jossa Pyhän Hengen pilkkaaminen on anteeksiantamaton synti. Jeesusta saa pilkata, Jumalaakin saa pilkata. Mutta jos Pyhää Henkeä pilkkaa niin ei ole armoa luvassa. Tämä toki vihjaa että missä kohden on tuon kristinsukon heikoin lenkki, se konsepti jonka penkomisessa ollaan kaikista heikoimmalla. Ja tuollaisen tiukkapipoisuuden pilkkaaminen on hyvin helposti hekumoivaa juuri tuollaisen "armottomuusklausuulin" vuoksi. (Uskokaa minua, olen kokeillut.) Tätä kautta voidaan nähdä että jumalanpilkan harrastaminen on eräänlainen suvaitsevaisuustesti. Uskontojen kannattajien reagointi jumalanpilkkaan on se mittari joka demonstroi onko "uskonto ja sen seurakunnat" ilmiönä hyvä ja lempeä vai julma ja pikkumainen.

On syytä huomata että ivaaminenkin on ilmaisua. "Charlie Hebdo" -lehden iskussa ja Muhammad -pilakuvien herättämässä raivossa on toki rikottu jonkinlaista hyvää makua tavalla jossa provosoituminen ja loukkaantuminen on enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta reagoinnin jyrkkyys ja paheksunnan ilmentäminen ovat jotain jotka ovat niin yliampuvia että on tavallaan perusteltua toistaa näitä loukkaavia aktioita. Ihan vain siksi että se näyttää että "väkivalta ei lopetakaan" .. sitä mitä väkivallan yleisessä iskulauseessa sanotaan lopettavan. Pitäisikö meidän muka jotenkin erikseen kunnioittaa ihmisiä jotka tekevät tuollaisia väkivaltaperformansseja ja kuunnella, mitä heillä on sanottavaa? Muuttaa käytöstämme heidän takiaan siksi että se loukkaa kun he itse ovat valmiita tekemään niinkin loukkaavia asioita kuin ihmisten tappamista? Eikö se ole vielä provosoivampaa ja törkeämpää? Jos reagoisimme kuin tuollaiset, niin iskisimme väkivaltaisesti jotta oppisivat koston kautta. Mutta koska ei ole hyvä alentua itseä alemmalle tasolle on ymmärrettävää provosoitua väkivallasta ja loukata. Tässä reaktio ei sentään ole yliampuva ja kovempi kuin se tehty provokaatio.

Lisäksi kun katsoo vaikka Kent Hovindin näkemystä, jossa kuolemanrangaistuksessa on eugeniikan mukainen oikeutus, syntyy helposti ajatus että tuonlainen ihminen yksinkertaisesti ansaitsee sen, että hänelle tärkeät arvot tallataan mutaan. Toisaalta joku voi nähdä koomisena sen että kreationistiguru joka selittää toisaalla siitä miten evolutionistit ovat natsien ja holokaustin takana, ja jonka mukaan kristinusko on pro-life ja abortti on murha ja siksi se on väärin on tässä yhteydessä selittämässä siitä miten kuolemanrangaistus ajaa tärkeää osaa koska "...it's something in their genetic code that deals with dispositions towards gentleness or meanness." Ja Jumala pitää huolta ihmiskunnasta. Lisäksi Hovindin tapaisten uskovaisten näkemyksen kohdalla on syytä huomata myös helppous. On yksinkertaisesti käsittämättömän helppoa ivata ihmisiä jotka eivät käsitä alkeellisimpiakaan perusasioita maailmasta, elämästä tai edes itsestään. Olisi tietysti ollut kiva paiskata vastapuolen kanssa kättä ja kiittää rakentavasta keskustelusta ja debatista, mutta tämänlaisissa tapauksissa sellainen olsii sekä valheellista että turhaa.

Onkin varmasti mahdollista naureskella Malissa suurta julkisuutta saaneelle, seinässä olevalle ihmeenomaiselle tahralle joka ei rehellisesti sanoen näytä miltään. Jos joitain Jeesuksen kuvia paahtoleivissä pitää lähestyä pareidolia mielessä, ei tälläisissä tapauksissa ole mitään riittävää "muistuttamista" jota oikeastaan edes voi tulkita miksikään. Tämä on harmitonta mutta absurdilla tavalla typerää. On helppoa ja monille miellyttävää ivata tämänlaisia asioita.

Lisäksi voidaan huomata, että jumalanpilkassa on uskonnollisiakin hyveitä. Dominikaaninen mystikko Eckart näki, että Jumalanpilkassa on hyveellisyyttä koska ihminen voi nauraa vain omille epätäydellisille jumalankuvilleen. Jumalanpilkka koskeekin enemmän näitä ihmisten luomia naurettavuuksia kuin Jumalaa. Buddhalainen taas voi olla tilanteessa jossa jos häntä vastaan tulee buddha, hänen tulee yrittää tappaa tämä. (Esimerkiksi siksi että eihän oikeaa buddhaa voi tuhota. Ja väärän tuhoaminen ei ole niin vakava asia, kenties jopa hyve.)

Kaikki nämä painavat varmasti jotain. Silti itse näkisin että jumalanpilkkapäivässä korostetaan kritisoimiskulmaa melko vahvasti. Mutta tosiasiassa kun puhutaan pilkasta kysymys on enemmänkin symbolien halveksumisesta. Kritiikissä on yleensä analyyttisempi ote. Pilkkaamisessa tunnistetaan kohde ja väheksytään sitä enemmänkin asenteen avulla. Toki on mahdollista tehdä älykästä ja kriittistä huumoria, mutta se on ilmiönä laajempi kuin pelkästään tämä rationaalisuuspohjainen. Ja pilkka -sana nimeä myöten korostaa tätä muuta kulmaa kenties tarpeettomankin paljon. On tietenkin miellyttävämpää oikeuttaa omaa pilkkakäytöstään kriittisyyden ja rationaalisuuden nimessä kuin epäkohteliaisuuden ja asennevammaisuuden nimissä. Se, mikä on rehellisempää on se jota kannattaa miettiä jos ja kun lähtee jumalanpilkkapäivien tyylisiin osallistumaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

Kirjoitin tästä jo toisessa jumalanpilkkapäivää koskevassa kommentissa.

"Jumalanpilkkapäivä" on tietenkin luonteeltaan itseironinen kannanotto uskonnollisesti tärkeinä pidettyjen hahmojen ja symbolien merkitykselle yhteiskunnassa. Nyt uskonnollisille tunteille on annettu jopa jonkinlainen lain suoma turva, mikä on tunteiden turvaamisessa varsin poikkeuksellista. Uskonnollisille tunteille on luovutettu suorastaan ihmisoikeudet, mitä ei ole haluttu antaa edes sellaisille perustunteille kuin vihalle, rakkaudelle, kateudelle ja niin edelleen.

Itseironialla siis viittaan siihen, että pilkka on sosiaalisen kritiikin kohteeksi joutuneiden moraalinen tulkinta.

Sosiaalinen kritiikki tässä tarkoittaa kritiikkiä sosiaalista asemaa kohtaan. Jumalille on uskovien taholta haluttu antaa kaikkein korkein sosiaalinen asema, jonka alaisuudessa ovat paavit, piispat, kuninkaat, uskovaiset ja näiden perässä muut kansalaiset alenevassa arvojärjestyksessä. Tai kuten toisessa kommentissa kirjoitin, paskan valumisjärjestyksessä.

Uskossa olevat siis haluavat korottaa arvostamansa auktoriteetit ja varsinkin jumalat sosiaalisen hierarkian huipulle, jolloin tämä auktoriteetti lankeisi heillekin.

Tämä on tietenkin se, miten uskontojen valta on toiminut Euroopassa ja muualla ajasta ikuisuuteen aiemmin. Tänä päivänä elämme valinnan aikakautta, haluammeko alistua muinaisille uskomuksille vai järjen käytölle.

Oli miten oli, nykyään valistuksen jälkeisellä aikakaudella eletään meritokraattisemmassa todellisuudessa, jossa auktoriteeteiltä vaaditaan näyttöä ansioista. Auktoriteettien ansiot siis lähtevät teoista, ja peräti olemassaolosta, missä tietenkin jumalilla alkaa olla kova näytön paikka. ...jota näyttöä siis tuskin tulee. Näin ollen, heihin uskovilla on kova tarve ylläpitää uskottavuuttaan. Juuri sellaiseen huomautukset realiteeteista epäilemättä osuvat sangen voimallisesti, samoin realiteettejä korostava satiiri ja sarkasmi.

Uudessa sosiaalisessa järjestyksessä uskovat kun lasketaan lähinnä avohoitopotilaiksi. Tuo asema ei sinällään ole huono – se vain korostaa henkisiä kasvumahdollisuuksia.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Olen kyllä huomannut että uskovaisten tunteille pyhästä on tosi kovat suojat. Juridiisiin tuomioihin asti. (Jopa puoli vuotta vankeutta mauttomuudesta ja torspoilusta. Kas kun emme teloita poikamaisista vesi-ilmapallojekuista tai siitä että joku kusee kaljapullosi ja sitten juot siitä hömpsyn ja kaikki nauravat.)

On jännittävää miten esimerkiksi minun uskonnottomia tunteita ei sitten tarvitse suojella yhtään mitenkään. Koska tätä oikeutusta haetaan Pyhästä. Jota ei sitten ilmeisesti voi olla ilman yliluonnollista. (Jonka reaalisuutta ei tosin ole Jumalankaan kohdalla demonstroitu.) Tässä mielessä asetelma on hassu.

Moni kristitty ymmärrettävästi pahastuu jumalanpilkkapäivästä. Toisaalta on syytä tiedostaa että uskonnottomanpilkkapäivä on joka päivä. Ja kun kristitty tekee vastaavaa mistä raivostutaan uskonnottomille, niin häntä ei pidetä militanttina ja kehutaan kuinka viisas on mies. (Ateismin pyyhkiytymisestä fantasioiva McGrath tulee mainostetusti Suomeen esitelmöimään ja häntä pidetään hurskauden suurmestarina. Hyvien kansanmurhien kannattaja, saarnamies William Lane Craig, sai kristityt intopiukeiksi ja hänen älyään ja hienouttaan ihastellaan jne.)

Käyttäjän Setarkos kuva
Sakari Vainikka

”Uudessa sosiaalisessa järjestyksessä uskovat kun lasketaan lähinnä avohoitopotilaiksi.” Tämähän on vallan suvaitsevaista. Entisessä Neuvostoliitossa kristittyjä laitettiin sankoin joukoin laitoshoitoon, ja nykyisessä ISIS-kalifaatissa, joka on meillekin soluttautumassa, kristillisyydestä seuraa kaulan katkaiseminen, aivan kuin keisari Neron Roomassa. Minusta on hyvä, että Grönroosin kaltaiset edistysmieliset humanistit pilkkaavat kristittyjä: sillä tavallahan uskovaiset pääsevät omakohtaisen kokemuksen kautta tuntemaan edes rahtusen siitä saatanallisesta hyökkäyksestä, jonka meidän Herramme sai kokea Pilatuksen palatsissa ja Golgatalla.

Toimituksen poiminnat