Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Pelasta Cheerleader, pelasta itsesi

Ilkka -lehti tiesi kertoa uutisesta. Yksittäisestä rikoksesta josta ei tehty kriisikokousta. "Kaksi 12-vuotiasta koulutyttöä jäi suojatiellä auton alle tänään tiistaina Seinäjoella Törnävällä, S-marketin kohdalla. Törmääjä poistui paikalta, eikä kukaan pysähtynyt auttamaan tyttöjä." Tämä tilanne on itselleni kovin tuttu. Vartija-aikanani tulin tutuksi kuvatunlaisen tilanteen kanssa. Toki olen törmännyt ensiaputilanteisiin sen jälkeenkin. Ja niitäkin kuvaa sama kaava. Ihmiset eivät kovin helposti puutu ensiaputilanteisiin. Ja vielä vähemmän pahoinpitelytilanteisiin. (Mikä on ymmärrettävää, koska pahoinpitelytilanteissa voi saada päihinsä väliintulijakin. Joskus jopa kummaltakin puututtavan tappelun osapuolelta! Ensiavuntarvitsijoiden "en tiedä missä hän on ollut" -mallisten sairastumisriskien lisäksi.)

Tämänlainen onkin oikeastaan "vanhanen". Siinä mielessä että tämänlainen tapahtuma ei ole sitä että mies puree koiraa. Toki asiasta saa iltapäivälehdistöä kiinnostavaa materiaalia siinä vaiheessa kun vaikkapa näkövammainen pappi Hannu Kiuru hakattiin bussissa yleisön toljottaessa tyhjänä. Vasta tämänlainen uhrin identiteetti tekee siitä jotain josta viitsitään puhua.

Tämänlaisen taustasyitä on taatusti useita. Perusihmiskuvani on kuten perusminäkuvani. Perimmiltään negatiivinen. Mutta ei sellaisella tavalla joka korostaa näissä tilanteissa olevien ihmisten sydämettömyyttä. Negatiivinen ihmiskuvani on sitä että ihminen on hyväntahtoinen mutta laiska. Eli he eivät yksinään helposti ryhdy teurastajiksi, teloittajiksi tai vihaiseksi väkivallantekijäksi. Sen sijaan he ovat helposti passiivisia sivustakatsojia, jotka katsojavaikutuksen alaisina olettavat että joku muu tekee jotain.

Tästä olisi helppo vetää ideologiaperustaiseen pilkkaamiseen.

Olen ollut hieman ärtynyt - koska sen puolen tunneskaalasta osaan hyvin harjaantuneisuuttani - siitä miten auttamishaluttomuudesta tehdään usein jonkinlainen ideologinen ase. Jossa korostetaan että tämä asenne johtuu maallistumisesta. Ja sitten sitä huomataan että minunkaltaiseni introvertti murisija, periaatteessa epäystävällinen ja epämiellyttävä tyyppi, olen se joka tuntuu olevan aina se joka on se yksi joka tarvitaan auttamaan. Ja ohi kävelee jonossa ihmisiä joista perustilastomatematiikka opettaa sen että heistä monet ovat erään suuden hengellis-ideologisen 4.1 miljoonan jäsenen määrällään mahtiaan paukuttavan instituution jäsenenä.

Kysymys ei siis ole siitä että normaalisti sivistyneenoloiset ja - ainakin minuun verrattuna - kohtuu ystävällisiltä vaikuttavat ihmiset voivat olla helpommin usutettavissa laajamittaiseen pahuuteen. Ohikävelijä ei ole konformisti siinä mielessä että hän haluaisi seurata massaa. He ovat enemmänkin mukavuudenhaluisia. He ajattelevat että joku muu hoitaa asian niin että heidän itsensä ei tarvitse. Ohikävelijä ei jätä auttamatta siksi että kokee temppunsa eettisesti oikeutetuksi. Hyvin harvalla ihmisellä on esimerkiksi sellaista listaa ihmisistä joita he auttavat ensiavulla ja ihmisiä jotka he jättävät auttamatta. (Toki kaunaisimmilla voi olla sellaisia listoja joissa erityisvihollisilla on tilaa jossa katsotaan että makaako ensiapua tarvitseva lammikossa ja jos ei makaa niin raahataan tämä erikseen sellaiseen. Mutta ei ole tarvallista, saati tervettä, tämä.)

Ei ole niin, että yhteiskunnalla on ideaalitila (sollzustand) jota tavoitellaan jättämällä auttamatta. Ja jos ihminen pysähtyisi auttamaan hän saisi tästä itselleen hyvän mielen. Tai vähintään hyvän mielen siitä että voi iloisen vaivihkaisesti antaa tekojensa puhua puoleastaan. Ja antaa näiden tekojen kehua itseään sankariksi kavereilleen ja kenties lehdistöllekin. Miksi ihmiset eivät tee kuten uskovat hyväksi? Etenkin kun tietävät että tästä olisi iloa ja mainetta heille itselleen? Tähän on parikin mekanismia. Ne ovat vahvoja, ja ne on hyvä tiedostaa.

Ihmismassat ja niihin liittyvä tietotulva.

Ensimmäinen asia jota haluan tässä korostaa, on se, että jopa niissä tarinoissa jotka korostavat hyvien kristillisten aikojen hyvyyttä on tietty piirre. Kyläidylli. Esimerkiksi Martti Muukkonen kertoi minulle että ollessaan pienen koillissavolaisen Säyneisen kirkkoherrana tilanne oli se, että "jos jostain talosta ei aamupäivän aikana noussut savu, niin naapurit tekivät tikusta asiaa ja menivät katsomaan oliko joku hätänä." Tämänlainen on täysin vierasta kaupunkilaisuuteen tottuneelle "minulle". Jos naapurini kuolee aivoverenvuotoon, asia menee poliisille siinä vaiheessa kun "eräs tietty tarkkaavainen naapuri" valittaa hajusta. Siihen asti hän on tyytyväinen hiljaisuudesta ja luottanee kiukkulappustensa tehoon. (Tiettävästi tälläisiä ihmisiä löytyy moneen talonyhtiöön.)

Mutta luultavasti kyseessä on ihmismäärä. Se on tärkeä muuttuja. Tähän kohden viittaan Robin Dunbarin mukaan nimettyyn Dunbarin lukuun. Hän on tutkinut sitä, miten monta ystävyyssuhdetta ihmisellä voi olla. Tässä määrät ovat hyvinkin maltillisia. Stabiili ja kestävä ystävyyssuhde jossa toinen ihminen tunnetaan vaatii melko paljon dataa. Ja ihmiset pystyvät sitomaan vain hyvin rajallisen määrän merkityksellisiä ihmissuhteita (ylipäätään). Lukumäärät ovat tietenkin "keskiarvoja ja arvioita". Mutta kun tiedostetaan että anteliaat arviot luvulle ovat siinä 150 ihmisen kieppeillä, voidaan huomata että kyläyhteisössä kaikki tuntevat toisensa. Mutta minun asuinalueellani yksistään parissa rapussa asuu enemmän ihmisiä kuin Dunbarin luku antaa myöten.

Tästä seuraakin se, että kohdattuihin ihmisiin on ikään kuin pakkokin harjoittaa erilaista strategiaa. Jos kyläyhteisössä kivintä on se kun pääsee mukaan kaikkeen yhteistoimintaan ja saa morjenstaa kavereita on kaupunkilaisen suurin tarve siihen että päähän ei ylitungeta dataa ja kanssaihmsiet pysyvät pois tieltä ja mahdollisimman simppeleissä rooleissaan. (Rooleissaan kuten "ne jotka istuvat haarat levällään edessäni junassa".) ; Tätä kautta ei olekaan ihme jos "Raamatussa" Jeesus laittoi tarinaansa Laupiaasta Samarialaisesta ihmisiä jotka olivat sekä uskonnollisia että kaupunkilaisia jotka kohtasivat itselleen tuntemattoman väkivallan uhrin. Kysymys on väenvilinän ja sen synnyttämän informaatioähkyn synnyttämä tilanne (eikä esimerkiksi hienojen ja arvostettujen uskonmiesten ateismi).
1: Oman lisänsä tähän "Jeesusteluuni" antaa myös kiire. Daniel Batsonin melko kuuluisa "The Good Samaritan" -koe (1973) on tässä kohden merkittävää luettavaa. Tässä kokeessa teologian opiskelijoille annettiin tehtäväksi mietiskellä Laupiaan Samarialaisen tarinaa. Heidät laitettiin kulkemaan läheiseen kappeliin. Heille annettiin erilaisia määriä aikaa. Matkalle laitettiin mies joka pyysi apua. Tuloksena oli se, että vaikka teologit tiedostivat lähimmäisen auttamisen tärkeyden tarinan kautta erityisen vahvasti,  kiire oli kuitenkin ratkaiseva elementti. Mitä vähemmän teologikokelaille annettiin aikaa, sitä vähemmän halukkaita he olivat auttamaan. Tämä varmasti täydentää Dunbarilla alustamaani informaatioähkyn teemaa.

Jonkun muun onglemakenttä.

Toisaalta syynä on se, että usein paikalla on yleisöä. Itse asiassa hyvin tyypillistä onkin, että onnettomuudet kiehtovat ihmisiä. (Tähän voi hakea syitä ties mistä.) Mutta yleisönä yhtenä monten joukossa oleminen itse asiassa vähentää intoa auttaa. Tätä kautta voi olla turvallisempaa saada hengenvaarallinen sairaskohtaus tilassa jossa on vain yksi tai kaksi muuta ihmistä. Syynä on ns. katsojavaikutus.

Ilmiötä on tutkittu melko kauan. Ja sen tutkimuksen voidaan nähdä alkaneen vuonna 1964. Saamme tavallaan kiittää tästä Catherine Genovesea. Hän nimittäin kuoli. Hänen kuolemaansa johtanut väkivaltainen tapahtumasarja kesti puolisen tuntia ja tapahtumalla oli ainakin 38 seuraajaa. Kukaan ei hälyyttänyt poliisia. John Darley ja Binn Latané lähtivät tämän tapauksen pohjalta miettimään sitä, milloin ihmiset eivät auta. Ja tätä lähestyttiin tieteellisellä otteella. Ratkaiseva tekijä oli se, että jos ihminen tietää että paikalla on muita, hän jotenkin olettaa että hänen ei tarvitse tehdä mitään.

Richard Nisbett ja Eugene Borgida tekivät "helping experiment" -kokeessaan varsin hyvän demonstraation mistä tässä on kyse. Heillä kokeessa oli joukko ihmisiä, ja mikrofonin oli erityiset vuorot. Tehtävänä oli kertoa henkilökohtaisista asioista ja ongelmista ja miettiä niiden ratkaisemista. Eräs vuorossa oli kuitenkin valekoehenkilö, joka mutisi epäkoherentisti ja päätyi pyytämään apua koska hän oli saamassa vakava kohtausta. Hän pyysi apua muun muassa "Could somebody-er-r-r-help" ... "I'm gonna die" ... "I seizure-I-er" -tyylisillä varsin dramaattisilla avunpyynnöillä. Yllättäen viidestäkymmenestä osallistujasta vain neljä lähti auttamaan.

Pitkän hiljaisuuden kuluessa 5 ihmistä lisää osoitti aktivoitumista, mikä olisi ollut oikean sairaskohtauksen tullessa ollut liian vähäistä. Tämä osoittaa että ihmisillä oli harkinta -aikaa. Ihmiset tietävät miten tämänlaisissa tilanteissa tulee toimia. Ja itse asiassa ihmiset usein kuvittelevatkin olevansa sankarillisempia kuin ovat. Kysymys oli katsojavaikutuksesta : Se, että paikalla oli muita saa lähes kaikki ihmiset ajattelemaan että auttaminen olisi "jonkun muun tehtävä".
1: Ilmiö on toki oleellisesti oiekin kuvattuna Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirjassa liftareille". Joissa näkymättömyysteknologia olisi ollut vaikeaa ellei olisi tarjolla kenttää joka teki tietyistä asjoista "Jonkun muun ongelmia". En ymmärrä miksi tähän kirjaan viittaaminen ei ole riittävän vakuuttavaa vaan moni kaipaa psykologista evidenssiä satiiris-kaunokirjallisen evidenssin päälle.

Asia ei jäänyt tähän. Nisbet ja Borgida jatkoivat tältä pohjalta. Kun he kertoivat asiasta psykologian opiskelijoille, nämä kokivat yllättymisen hetkiä. Toisin sanoen he muistivat tämän kokeen hyvin. Se oli yllättävä ja mieleenpainuva. He saattoivat jopa vaikuttua niin paljon että kertoivat kokeen tuloksista ystävilleen. Merkittävää oli kuitenkin se, että tämä tiedostaminen ei vaikuttanut oppilaiden käytökseen vastaavissa tilanteissa jotka eivät olleet tämän kokeen 1:1 toisintoja. Ilmiön tietäminen ja se, että tämä tiedostus vaikuttaisi toimintaan ovat eri asioita. Tämä muistuttaa siitä että vaikka asia on muistissa, mutta jos sitä ei osata yhdistää tilanteeseen on asian ratkaisun ja toimimisen hetkellä tavallaan "aivan yksi ja sama" onko sitä opiskeltu tai muisteltu ollenkaan. Katsojavaikutus on tässä mielessä vahva.

Mutta.

Ylläoleva on tilanteen kuvaus. Tästä olisi helppoa heittäytyä kyynisyyteen. (Kyynisyys on itsellenikin tuttu, suorastaan rakas, strategia. Siitä tulee sellainen pörröinen tunne itselle. Paitsi että ei tule.) Mutta tosiasiassa tämä lähinnä kuvastaa ongelmaa. Ja minulla on sellainen sanonta että "jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu - jos ongelmaan ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja". (Eräät tosin ovat vihjanneet että olen nörtti jolle ongelma on olotila. Kiitos heille rehellisyydestään.) Tässä tapauksessa kyseessä onkin se, että kun olosuhde on tämä, voi ihminen tarvita kikkoja joilla saa tämän tilanteen murrettua. Pelkkä tiedostaminen ei riitä. Sen sijaan pitää lähestyä asiaa jonain joka on murrettava jos vaikka sattuu tukehtumaan spontaanisti kieleensä yrittäessään viattomasti solmia kirsikan karaa solmuun suussaan. (Joka on pirunmoisen vaikeaa.)

Katsojavaikutusta voidaan vähentää. Esimerkiksi tiedetään että jos uhrien on ennen "kohtaustaan" annettu kertoa jotain henkilökohtaista esimerkiksi harrastuksistaan, ihmiset auttavat heitä paljon mieluummin. (Koska he ovat lyhytaikaisesti Dunbarin käsittelemässä merkityksellisen ihmisen tilassa eivätkä pelkästään rooleja.)

Siksi jos naama sinertyy kirsikankaraonnettomuuden koittaessa kun tukahdutat itseäsi nolosti omalla kielelläsi, on tärkeintä pyrkiä joutumasta tälläiseen pulaan muualla kuin kiireisissä ruuhkapaikoissa. Mene maaseudulle, mielellään paikkaan jossa kuitenkin on joku auttaja lähimmän 20 kilometrin päässä ja ambulanssi. Siellä se ainut läsnäolija auttaa sinua. (Voi toki säikähtää kun näkee ainoan ihmisen 20 vuoteen.) Kannattaa myös ystävystyä hänen kanssaan ennalta. (Tämä voi vaatia kovaa karismaa ja hyvää ensivaikutelmaa jos kaikki pitää saada yhden tukahtumisen aikana. Minun äitini sanoi että kengät ovat tärkeä osa ensivaikutelmaa.)

Ja muista kouristellessasi pyytää apua jotta pääset kotiin ruokkimaan koirasi. (Toimii paremmin jos ongelmasi on muu kuin omaan kieleen tukehtuminen. Puhuminen tässä tilassa on yhtä haasteellista kuin se solmun rakentelu joka alun perin tähän ongelmaan sinut ajoi.) Voit myös tässä vaiheessa kertoa etunimesi jotta et ole vain ihminen vaan persoona. Psykologian outouksia tutkiessa löytää tämänlaisia yksityiskohtia joiden avulla voit teoriassa joskus pelastaa elämäsi. Ja kenties chearleaderinkin. (Ja me kaikki tiedämme mitä kaikkea hyvää se tarkoittaa. Cheerleaderit ovat ketteriä tyyppejä joiden akrobatia ilahduttaa monia urheilukisojen väliajoilla. Tietysti.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Jenkeissä on aina varoitettu, jotta varsinkaan lääkäri ei saa koskaan antaa ensiapua kenellekään, koska siitä aina joutuu raastupaan.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Joo, siellä on eri lainsäädäntö. Suomessa heitteellejätöstä voi tulla tuomio, etenkin jos on vartijakortti.

Antti Jokela

Kiinassa eivät muutkaan uskalla antaa apua. Eräässä tapauksessa 65-vuotias nainen, jonka lonkka oli murtunut, syytti auttamaan tullutta miestä kaatumisestaan ja oikeus määräsikin miehen maksamaan melkein 46 000 juania (n. $6000) korvauksia. Tuomari totesi, ettei suoria todisteita hänen syyllisyydestään ollut, mutta arkijärjen mukaan kukaan ei olisi ollut noin avulias ellei hän olisi syyllinen.

http://www.danwei.org/law/common_sense_decency_and...

Antti Jokela

Peliteoriassa tätä voi tarkastella vapaaehtoisen dilemman variaationa. Siinä päätellään, että auttaja ei saa itselleen hyötyä, mutta sivustaseuraajat ja ohikulkijat hyötyvät marginaalisesti, kun ei tarvitse tehdä mitään. Jos kukaan ei tee mitään, niin kaikki kokevat syyllisyyttä, mikä on yleensä pelin huonoin tulos. Paras tulos taas on se, että joku muu auttaa.

Osallistujien lukumäärän mukaan havaitaan kuitenkin jotain mielenkiintoista. Jos osallistujia on vain kaksi, niin kyse ns. chicken game -pelistä, jossa siis häviäjä joutuu auttamaan. Jos osallistujia on erittäin paljon, niin Nashin tasapaino saavutetaan, kun kukaan ei tee mitään. Tämä johtuu siitä, että marginaalisten hyötyjen summa tietenkin kasvaa osallistujamäärän suhteessa, mutta kollektiivinen syyllisyydentunto liudentuu, koska todennäköisyys sille, että olisi itse paras auttaja, pienenee populaation kasvaessa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Volunteer%27s_dilemma

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tämä on hirmu kiinnostava näkökulma. Kuvatun efektin takana todennäköisesti onkin aina "jotain matematiikkaa". Mutta aika iso osa niiden selittämisestä vaatisi jonkinlaista evoluutiopsykologista tms. käsittelyä. Ja pyrin välttämään tätä.

Antti Jokela

Tuli vielä mieleen kohde tutkimukselle. Mitäpä, jos onnettomuuspaikalle saapuukin ryhmä, joka on järjestäytynyt muodollisesti? Se voisi olla vaikkapa työporukka tai urheilujoukkue. He saattaisivat käyttäytyä eri tavalla, koska heillä on jo entuudestaan roolit ryhmän jäseninä. Työporukalla on ehkä esimies tai tunnustettu mielipidejohtaja, jonka odotetaan ottavan ohjat käsiinsä ja hän itsekin kokee painetta tehdä päätöksiä. Samoin urheilujoukkueella on valmentaja tai joukkueen kapteeni, joka aina uudessa tilanteessa on tottunut kertomaan mitä tehdään.

Olisiko siis kyse roolituksesta - tai täsmällisemmin sen puutteesta?

Toimituksen poiminnat