Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Angsnostismini ; Eli agnostismin viheliäisyydestä

  • Minä Huxleyn patsaan vieressä Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. (Kivipää oikealla, puupää vasemmalla.)
    Minä Huxleyn patsaan vieressä Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. (Kivipää oikealla, puupää vasemmalla.)

Elämme hyvin erikoisia aikoja. Kirkko ja monet kristityt ovat nousseet puolustamaan islamilaisia uhittelulta. Samanaikaisesti on syytä huomata että samat oikeisto-konservatiiviset tahot jotka pelkäävät maahanmuuton tuovan maahamme barbariauskonnon pelkäävät kotomaassa toista ilmiötä. Heistä se on arvotyhjiötä mädättävää ja kulttuuriamme vaarantavaa. Ja se pitää sisällään monenkirjoisia ilmiöitä. Pääasiassa nämä uhatuiksi koetut ilmiöt tiivistetään sateenvarjotermien "postmodernismi", "feminismi", "kommunismi" ja "ateismi" ... alle. (Ja melko usein on melko selvää että sanojen käyttäjillä ei ole tullut käytyä kursseja kyseisistä aiheista.)

Tässä mielessä onkin huvittavaa että ateismia koetaan tärkeäksi vastustaa. Tätä vastustusta on kutsuttu "militantiksi ateismiksi" tai "uusateismiksi". Joista molemmat ovat termejä joita enimmäkseen käyttävät liikkeen vastustajat. Ja tätä on - ihan omien kokemusten kautta - harrastettu samalla uhittelevalla asenteella kuin mitä nyt kohdistetaan maahanmuuttajiin. Tästä kontekstista voidaan huomata esimerkiksi se, että kun ateistit tekivät kuuluisan vaihto-operaationsa jossa vaihdettiin Raamattuja pornolehtiin, asiaa paheksuttiin kovasti. Mielenkiintoista oli että kampanja poiki vaihtokampanjan pitäjille tappouhkauksia. (Mitkä btw. tuntuvat jostin syystä kuuluvan kuvioon. Itsekin olen saanut sellaisen. Syy : Väärä mielipide evoluutioteoriasta.) Ja tätä ei muisteta. Ilmeisesti sen vuoksi että uhrit olivat vääränlaisia tarkoittaa sitä että kirkonkin parissa toimivat nykyään usein viittaavat pornonvaihtotilanteeseen paheksuen. Mutta paheksunnan kohde on enemmän se, että vaihto tehtiin eikä se että tehtiin tappouhkauksia.

Tässä on todennäköisesti takana jotain hieman muutakin. Esimerkiksi moni tuntemani ihminen on aiemmin vähätellyt feminismin tarvetta. Heistä asenteena on ollut se, että patriarkaatti ei sorra naisia. Ja että maassamme ei ole "raiskauskulttuuria". Päin vastoin. Henkenä on ollut se, että naiset voivat olla opettelematta taistelulajeja ja ostamatta suojakseen aseita koska miehet noin yleisesti kunnioittavat naisia. Mutta kun on saanut kuulla sitä mitä suvakeille nyt sitten halutaankaan tapahtuvaksi, on nähty että kenties onkin olemassa sellainen ihmisryhmä jolla todellakin on sellainen suhde raiskauksiin, että se pitää nähdä ongelmaksi. (Ja vihje ; Tämä ihmisryhmä ei koostu pelkästään maahanmuuttaneista isisterroristeista.) Kenties ateistien kohtelun kohdalla ei vain ole tullut vastaavaa ilmituloa. Ja sen takia uusateismi koetaan jonain jota piti ensi sijassa vastustaa. Esimerkiksi Piispa Jolkkonen on useissa tilanteissa koonnut sanaiset aseensa ja olkiukkonsa uusateisteiksi kutsumaansa ihmisryhmää vastaan. Tätä tukevat niin hänen omien sivujensa tekstit kuin hänen antamansa lehtihaastattelut aiheesta;

Sen sijaan en ole koskaan törmännyt siihen että ateistien uskonnonvapauteen ja uskonoikeuteen tartuttaisiin kirkon puolella tai sitten sen "poliittisen korrektiuden vihaajien" ja "sananvapauden airuiden" parista. Paitsi vastustavassa kulmassa, that is. Suhtautuminen siihen että samat öykkärit öykkäröivät samalla asenteella muuttuu heti kun öykkäröijän identiteettinä on teisti. Mikä tahansa teismi näyttää tässä kelpaavan. Ja tämä on se millä minä mittaan. Toki erikseen tentattaessa saa kuulla hiljaisia noloja mutinoita jotka ovat kuin kilisevä kulkunen. Teoissa ei näy mitään.

Itse asiassa tämä on hyvin kiinnostavaa. Sillä kun katsotaan miten asiaa lähestytään, näyttää tärkeimpänä keinona olevan kikkailu ja venkoilu. Tampereen hiippakunta on esimerkiksi kirjoittanut tekstin jonka muotoilu koostuu periaatteessa tosiasioista joita lukemalla saa hyvin helposti väärän käsityksen ; "Suomessa on yli miljoona uskontokuntiin kuulumatonta. Keitä he ovat? Ryhmä on katsomuksellisesti monimuotoinen. Uskonnottomuus ei suoraan kuvaa tiettyä vakaumusta, vaikka moni saattaa niin mieltää." ... "Ateistien ja agnostikkojen lisäksi samaan joukkoon lasketaan kuitenkin esimerkiksi helluntailaisia, muslimeja, karismaattisia kristittyjä, buddhalaisia, henkisen kasvun ja new age -näkemyksen kannattajia; ylipäätään ihmisiä, joille usko ei ole mikään hälläväliä-juttu." ... "Evankelis-luterilaisessa kirkossa on yli neljä miljoonaa jäsentä. Järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita on parituhatta, julkisuudessa järjestö on kokoluokkaansa näkyvämmin ja kuuluvammin esillä. Vapaa-ajattelijat ja eroakirkosta-palvelun aktiivit vetoavat mielellään siihen, kuinka jo viidennes kansasta on uskonnotonta." Tällä luodaan hyvin vahva mielikuva siitä että ateismi on marginaalista. Tässä kuitenkin sotketaan asioita hyvin vakavasti ja hyvin mielenkiintoisella urakoinnilla. Itse asiassa tempun voi nähdä jo noita lainauksista. Ensin korostetaan että uskonnottomuus on eri asia kuin ateismi. Ja sitten sotketaan jäsenyys ja ateismi yhteen.

Kuitenkin Evankelisluterilainen kirkko itse kertoo samanaikaisesti mielenkiintoista dataa joka koskee suoraan vakaumusta. "Vaikka kirkkoon suhtaudutaan myönteisesti, kristillisiin opetuksiin uskominen on entistä heikompaa. Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi." 21% Suomalaisista ei ole kuusituhatta. Ei vaikka niin voisi luulla jos maallikkona lukee huolimattomasti Tampereen hiippakunnan sinänsä rehelliset kuvaukset. Temppuna on juuri se, että Suomessa on noin miljoona ateistia. Ja noin pyöreästä sama lukumäärä uskonnottomia. Toisin sanoen kun korostetaan miten moni uskonnoton ei kuulu kirkkoon uskonnollisen vakaumuksen vuoksi unohdetaan että moni de facto ateisti maksaa iloisesti kirkollisveroa. Esimerkiksi siksi että suhtautuu kirkon nuorisotyöhön positiivisesti. (Ja miksi ei suhtautuisi? Esimerkiksi Järvenpään seurakunnassa vaikuttava Heikki Ruokonen on aivan mainio mies.)

Tämä on kuitenkin vasta tausta. Se on tärkeää koska joudun tavallaan elämään siinä.

Minä olen agnostikko. Ja tämä tarkoittaa sitä että en saa elämääni kovin värikästä kiusaamista. Ateistejen sanomisia luetaan asenteellisesti, olkiukotetaan, muotoillaan häijysti ja sitä vastaan käydään jotta "se ei nousisi riskiksi ja pahantekoon arvotyhjiössään". (Tai kuten kirkkoherra Martti Muukkonen asian sanoi minulle ; Yhteiskunnassa ateisti on vapaamatkustaja.) Sen sijaan agnostikkona eläminen on lähinnä viheliäistä. Ja tähän syynä on se, että agnostikot ovat eräänlaisessa pakkoraossa. Heidän näkemyksistään ei olla kiinnostuneita. Sen sijaan heitä käytetään oleellisesti osana käytävää maailmankuvasotimista. Joka taas on uskonto vs. ateismi -teemaista. Agnostikkoja lasketaan ja luetaan eri konteksteihin aina sen mukaan missä siitä on eniten hyötyä. Toisaalta heidät voidaan myös dumpata pois silloin kun esimerkiksi pitää korostaa omaa identiteettiä erilaisena ja hienompana kuin muut.

Toisaalta tähän liittyy hyvin vahvasti argumentaatiota siitä että tosiasiassa agnostikko ei olisikaan oikeasti agnostikko. Agnostikko ja ammattifilosofi John Wilkins kuvaakin tätä tilannetta blogissaan melko kuvaavasti. "I have religious friends, and atheist friends, and they both disagree with me on one point: my claim that I am not an atheist." Hän näkee että kyseessä on määritelmillä kikkailu. Asioita määritellään eri suuntaan. Ja toisaalta kun mielellään määritellään että ateismi on vain teismin puutetta, niin kuitenkin usein ateismia käsitellään kuin se olisi jotenkin aivan toisella tavalla määriteltyä "The other interesting thing about this definition is that it makes atheism an assertion rather than a lack of belief. It makes atheism a positive belief about a particular state of affairs, not a lack of knowledge or interest." Tämä vihjaa siihen että kenties käsitteet ovat käytössä jotain ihan muun vuoksi. Esimerkiksi sen vuoksi että demokratiassa pääluvut ovat voimaa ja siksi on syytä laskea uskonnottomia uskovaisiki, kirkkoon kuuluviksi tai ateistejen pariin aina sen mukaan mikä nyt sattuu viehättämään ateistien tai teistien poliittisia ambitioita. (Itse asiassa agnostismi ei ole viheliäistä siksi että agnostikot olisivat vainottuja ja kiusattuja. Angostismi on viheliäistä koska agnostikko on käytännössä aina vain väline joka sovitetaan ties mihin poliittisiin diskursseihin.)

Tästä on siitä ikävää, että jo ateismi nähdään melko usein jonain joka olisi alisteista uskonnolle siinä mielessä että ateistien tulisi jotenkin ottaa kantaa vaikka kristinuskoon. Vaikka ateistit itse näkevätkin että tosiasiassa teistien pitäisi ensin kumota ateismi todistamalla Jumala. Kysymys on siitä että molemmat yrittävät sysätä todistuksen taakan vastapuolen ylle ja välttyä siltä tyystin itse. "Argumentti" -sivuston pitäjä, jonkinasteinen ystäväni, entinen fundamentalisti, entinen agnostikko nykyinen kristitty Timo Tiainen onkin kirjoittanut tästä mielestäni oleellisen kirjoituksen. (Itse ihmettelen myös sitä, miten lause "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" on niin suosittu niin teistien kuin ateistienkin parissa. Teistit kuin se takaisi heille luvan uskoa ja olla järkeviä ihmisiä. Ja ateistit siinä mielessä että Jumalan falsifiointi olisi mahdotonta. Se, mitä olen itse oppinut on kuitenkin se, että emme voi saada varmaa todistusta induktiosta, pelkästään evidenssiä. Ja siksi niiden kohdalla kysymys on aina evidenssistä. Ne sen sijaan voidaan falsifioida jopa yhdellä tai muutamalla relevantilla havainnolla.) Käytännössä agnostismi koostuu siitä että ateistit ja teistit määrittelevät ulkoakäsin itselleen sopivat määritelmät ja jopa kiistävät heidän olemassaolonsa. Aina sen mukaan mikä heidän omalle pikkupikku vakaumukselleen sattuu olemaan kätsyä.

Hyvän esimerkin tästä saa siten, miten esimerkiksi
* Michael Scriven mittaa agnostismia siten että ihmisellä on yksi ja vain yksi asia. Usko Jumalan olemassaoloon. Ja tässä uskossa rationaalisuus ja tunne painottavat asioita niin että ne ovat jossain 0 ja 100 välillä. Agnostikot ovat tässä puolivälissä. Ja hän pitää agnostismia turhana valintakyvyttömyytenä. Hänestä agnostismilla on vain yksi sen oikeuttava funktio. Se, että yhteiskunnassa ollaan vihamielisiä ateisteja kohtaan ja tätä vihaa halutaan välttää.
* Tässä mielessä mieleeni tulee se että moni ateisti korostaa että agnostikko on pelkurimainen ateisti joka uskoo ateistien argumentteja mutta ei ole rohkea hypätäkseen epäuskoon tai tunnustaakseen tämän. Tai kristitty Pauli Ojala jonka mukaan agnostikot ovat "kohteliaita ateisteja" koska heiltä puuttuu usko.
* Toisaalta muutoin kunnioittamani filosofi Julian Bagginikin näkee, että agnostismi on heikoilla jäljillä koska hänestä kaikki tieto on epävarmaa. Olen hyvin samaa mieltä sen kanssa että on turhaa vaatia tai odottaa asioiden täydellistä todistamista. Hän kuitenkin tekee sen virheen, että esimerkiksi auringon nousemiseen liittyy induktioita joita voidaan korroboroida. Kun taas jumalatodistukset ja niiden kumoamiset nojaavat suurelta osin mielivaltaisiin a priori -oletusten varaan nojaaviin kyhäelmiin joiden vähintään joistain taustaoletuksista ja peruslähtökohdista voi olla varsin helposti erimielinen. Eli Baggini väittää samanlaisiksi asioita joiden välillä on oleellinen epäanalogia. Jumalan olemassaolo ei ole aurinko. Eikä Pyhää henkeä ja sen vaikuttavaa voimaa (ainakaan toistaiseksi) tutkita kuten auringonpilkkuja tai mustia aukkoja (eli empiirisesti suoraan tai epäsuoraan).
* Myös Eero Salmenkiven luentokalvot korostavat, että agnostismin yksi merkittävimmistä rooleista on "Agnostikko termin käyttöä hämärtää, sen käyttö ateismin eufemisminä; tätä vastaan tunnettu ateisti B. Russell, Am I an Atheist or an Agnostic? 1947, on verkossa) kirjoitti sanovansa muille filosofeille olevansa agnostikko, mutta kadunmiehelle olevansa ateisti." Toki Salmenkivi ei tässä itse asiassa väitä mitään sellaista kuin että kaikki agnostikot olisivat pelkureita tai epärehellisiä ateisteja. (Siis jonkinlaisia ID -kreationisteja jotka eivät omasta mielestään muka ole mitenkään kreationisteja. Ja cdesign proponentists.) Tämä vaan ei ole välittynyt kaikille hänen luentokalvojaan lukeneille. Edes papin tutkinto ei suojaa monia tulkintavirheiltä.

Agnostismi onkin maailman ainut ideologia jonka jäsenet eivät määrittele omaa oppiaan vaan alan korkeimmat mestaroijat tulevat aina ja vain sen ulkopuolelta. Jos moni toki pitää hupsuina esimerkiksi monen vieraan kulttuurin piirteitä eivätkä anna niiden tapakulttuurilel lupaa. Tai väärinkäyttävät vaikka niihin liittyviä pukuja ja symboleita. Niin ei niiden kohdalla yleistä kuitenkaan ole se, että esimerkiksi Helsinkiläinen määrittelisi aivan omalähtöisesti että mikä asia on sitä tiettyä vierasta kulttuuria ja mikä ei. (He voivat lähestyä asiaa vaikka tämän vieraan kulttuurin Pyhän kirjan kautta. Mikä viittaa siihen että asenteen lähde on sittenkin se kohteena oleva kulttuuri.)

Osittain tämä johtuu siitä että agnostikkoja on hyvin vähän. Ja he eivät ole kovin järjestäytyneitä. (Oma kokemukseni on karkeasti ottaen se, että kun kaksi agnostikkoa kohtaa, he pian alkavat riitelemään keskenään. Tämä johtunee osittain siitä että agnostismia on monenlaista.) Kun katsoo vaikka PEW:n tilastoa, voi huomata että agnostismi on hyvin marginaalista. Tämä ei toki yllätä jos tuntee psykologiaa. Ihmiset eivät pidä epävarmuudesta ja suoraan sanoen he mieluummin arvaavat kuin tunnustavat tietämättömyytensä.

Pahin paradoksi tässä tietenkin on se, että usein ihmiset suhtautuvat agnostikkoihin asenteiltaan kohtuullisen myötätuntoisesti. Kristityt helposti näkevät agnostikon "etsijänä". Ja ateistit jonain joka on tosiasiassa jo a-teisti eli joku jolla ei ole jumaluskoa. Ja joka pitäisi jotenkin ajaa sen viimeisen mutkan yli jotta hänestä todella tulisi "yksi heistä". Valitettavasti tämä hyväntahtoisuus ilmenee lähinnä sellaisilla tavoilla, että minulla on luettelo uskontokunnista ja uskonryhmistä joihin liityn vähemmän mielelläni kuin menen hirteen. (Ulkopuolinen määrittely tuntuu päsmäröinniltä jossa ei kuunnella. Ja intressipeliin ujuttaiminen tuntuvat holhoavalta ja välineellistävältä. Ei sellaisten puolelle tee mieli mennä.) Samalla minulla on päässäni henkilörekisteri ihmisistä joiden kanssa en halua jakaa yhteistä identiteettiä. Eli jos jokin uskonto haluaa minut, sen pitää pitää huoli siitä että se potkii jokaisen näistä ihmisistä porukoistaan pois ensin. Jos vain mahdollista. (Verovirasto on ollut "jostain syystä" kielteinen näille pyrkimyksilleni.)

Agnostikko tottuukin varmasti moniin huvittaviin asioihin.

Olen itse asiassa huomannut miten agnostismi usein tiivistetään Thomas Huxleyn agnostismiin. Joka on yksi tapa olla agnostikko. Sen määritelmissä agnostismi tarkoittaa sitä, että Jumala määritellään joksikin josta ei voi olla varmaa tietoa. Kuitenkin tieto siitä että Jumalasta ei voi olla varmaa tietoa on sekin varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Tai sitten tämä oletus on täysin mielivaltainen ja ontto. Tyhjä a priori tehty oletus.)

Tämä on tosi paradoksi. ; Sen vain tekee huvittavaksi se, että olen ihminen jota usein luullaan ateistiksi. (Mikä on epätotta.) Ja skientistiksi. (Mikä on totta. Olen quinelaisen "tiedeverkkoajatuksen" kannattaja.) Ja tässä lausutaan että Jumalaa ei voi todistaa tai tutkia, että se on täysin uskon asia. Tämä taas on väite jonka mukaan Jumalasta ei voida saada todistettavaa tietoa ja tämä on tietoa siitä Jumalasta. Paradoksi tunnetaan mutta ei huomata että siihen astutaan itse.

Onkin viehättävää huomata että ihmiset jotka korostavat uskon nöyryyttä ja uskon hyppyä suhtautuvat agnostikkoihin hyvin erikoisesti. Heidänhän pitäisi periaatteessa olla samaa mieltä. Mysteerisestä Jumalasta joka on uskonasia ei voida tietää. Ja siksi ne ihmiset jotka skientismin edessä pukittavat ja viittaavat Sokrateen ajatukseen jossa viisas on se joka tietää että ei tiedä muuttuu. Lisäksi tässä unohdetaan että epätietoakin on monenlaista. Ei vaikka sitä olisi juuri aikaisemmin osattu sivistyneesti viitata antiikin kreikkalaisiin filosofeihin jotka osasivat eritellä epätietoisuuden lajeja esimerkiksi käsitteisiin jotka ovat eriytymättömiä tai erottamattomia (adiafora), epävakaita tai mittaamattomia (astathmeta) tai määräytymättömiä tai määrittämättömiä (anepikrita). Agnostikolle tarjotaan vain yksi väli. Jossa on uskon ja epäuskon välillä yksi akseli. Ja tämäkin on "joku usko on tai ei ole". Ja jota perustellaan olemassaolon sinänsä uskottavalla binaarisella luonteella "joko Jumala on tai ei ole". Ja siksi kaikki epätieto johtaa tähän yhteen ja samaan paradoksiin joka lakaisee agnostismin pois tieltä niin että voidaan puhua siitä Jumalasta joka oli uskon vaan ei tiedon asia ilman mahdollisuuttakaan mihinkään paradoksiin.

Itse olen tosin agnostikko jonka mukaan mikään ei estä että Jumalasta voitaisiin tietää. Itse asiassa näen että Jumalasta tai sen olemassaolemattomuudesta voisi teoriassa tehdä aivan täysin pätevän tutkimusohjelman. Ongelmana on vain se, että yritykset rakentaa näitä - kuten Intelligent Design -kyhäelmä - eivät ole onnistuneet tässä. Voisimme tietää mutta ainakin toistaiseksi emme tiedä. Näin ollen näkemyksessä ei tietenkään sorruta tuohon paradoksiin. Eli agnostikkona selviän haasteesta josta syyttäjä itse ei selviä.

Tärkeintä onkin tajuta että agnostismia onkin monenlaista. Ja esimerkiksi itse olen Huxleyn perillinen siinä mielessä että olen agnostikko. Mutta suhteemme siihen miten on järkevää olla agnostikko on niin erilainen että luultavasti tästä syntyisi agnostikkojen sisäinen tappelu. (Molempien temperamenttityyppi huomioiden sangen raju sellainen.) Agnostikko voi esimerkiksi myöntää ateistien perustelujen olevan parempia, mutta silti uskoa ”tunteellisin perustein”. Agnostismiin saakin paljon paremman otteen kun tiedostaa miten "a-teismi" ateismi uskon puutteena tekee agnostikkojen itsensä kannalta relevanteissa kohdissa ns. kategoriavirheitä. On yksinkertaisesti väärä dikotomia vetää ateismi-teismi -linja yhden kohdan linjaksi. Sen sijaan agnostismia kannattaa lähestyä useamman eri muuttujan kautta. (Ei siis vain yhtenä jatkumona jossa on yksi teismi ja toisessa päässä yksi ateismi.) Voidaan nähdä että usko on yksi elementti ja tieto on toinen. Agnostismi voi siksi koskea Jumalatodistuksia tai vakaumusta. Ja molempia kautta syntyy agnostikkoja jotka ovat keskenään hyvin erilaisia - ja todennäköisesti keskenään riiteleviä - agnostikkoja. Kenties voidaan tämän lisäksi huomioida että ontologisena kysymyksenä olemassaolo on (joko-tai tasoinen) asia joka näyttää epistemologisena tietoa koskevana asiana hyvin erilaiselta ja kenties huomattavasti vähemmän "kolmatta vaihtoehtoa ei ole" -tyylisenä.

Itselleni agnostismi on miltei pakkorako.

Hyvin moni uskovainen korostaa Homo religiosus -ihmiskuvaa. Mikä ei rehellisesti sanoen ole kovin uskottava. Tässä jokainen ihminen uskoo. Eli tietää perimmiltään ja alitajuisesti että Jumala on olemassa. Tästä syntyy helposti nihilaatiorakenteita. Eli epäpäteviä huonoa arugmentaatiota edustavia rakenteita joissa kritiikin olemassaolo ennakoidaan ja sitten kritiikin argumenttisisällöt ja niihin liittyvät rakenteet voidaan ohittaa viittaamalla tähän kritiikin ennustamiseen. Tästä hyvänä esimerkkinä on kenties yliarvostetuimman yksittäisen teologin, C. S. Lewisin ajatus jossa ateisti joka kritisoi ääneen Jumalaa tosiasiassa vihaa Jumalaa. Eikä vihata voi jos ei usko olemassaoloon. Hänenlaisiaan ihmisiä on paljon ja rehellisesti sanoen he ovat niin oman nihilaationsa pauloissa että heille on aivan turhaa kertoa että harvoin kritiikin aiheena on se, että vihataan Jumalaa. Vaan usein viitataan uskontoon jonka olemassaolo on valitettavankin todellinen. Ja että vihan kohde on esimerkiksi se että uskovaisilla on asennevammoja jotka suoltavat C. S. Lewis -sitaatteja.

Olen itse antanut mahdollisuuksia sille että Jumalista voisi tapahtua. Ei ole tapahtunut. Itse asiassa jos mietitään sellaisia konsepteja kuin "iltarukous", niin ne tuntuvat todella tyhmiltä. Kokemus on aina sama kuin siinä kuin puhuisi puhelinpylväille. Tosin sillä erotuksella että puhelinpylväiden tiedetään olevan olemassa. Joten se tuntuu vielä tyhmemmältä.

Tämä olisi tietenkin oikotie ateismiin. Elleivät ihmisaivot olisi plastinen elin. Mikä tarkoittaa sitä, että aivot oppivat ja muokkautuvat. Josta voi seurata, paradoksaalisesti, sellaisia tilanteita joissa opitut tuottavat tietynlaisia ja hallittuja assosiaatioita. Olen käyttänyt tästä vertausta jossa olen sanonut että "mieleni on ympärileikattu". Tarkoitan sillä yksinkertaisesti sitä, että minut on kasvatettu toimimaan kristillisellä arvomaailmalla kristillisessä kulttuurissa. Ja minut on opetettu tulemaan toimeen kristittyjen kanssa kristittyjen ehdoilla. Kristittyjen rituaalit. Kristittyjen asiayhteydet. Aikanaan tämä ei ollut ahdistavaa, sillä maailmankuvani oli jäsentynyt ja kristillinen. Mutta kun olen muuten "oikotiellä ateismiin" tästä seuraa hyvin vahva päänsisäinen ongelmaus.

Olen havainnut että niillä ateisteilla jotka ovat sekulaareista perheistä eivät melko selvästi ole saman kokemusmaailman sisällä. He eivät edes pidä ongelmina tai asioina näitä joiden pyörittelystä on tullut minulle miltei elämäntapa. Ne asiat jotka ovat minulle haasteita eivät ole heille oikeastaan edes relevantteja kysymyksiä. ; Minulla ei varmasti lapsena ollut tarkalleen ottaen ollut mielessäni "Jumalan kokoista aukkoa", vaan tämä lähinnä asetettiin maailmankuvan ytimeksi ja muut rakennettiin sitten tämän ympärille. Kun tämä perusta sitten romahti, ei kristillisyys tietysti enää ollut "oma kulttuuri". Mutta ajatustapani rimpuilevat kohti vierasta ja epäuskottavaa. Ja jossain määrin en kykene hallitsemaan tätä. Toisin sanoen toiset ihmiset ovat kouluttaneet minut niin hyvin että en tarvitse vankilaa enkä vanginvartijaa. Omat aivoni sotkevat asiani. Ja tätä kautta agnostismini on oire. Oire joka itse asiassa kertoo tuosta kontekstista tuossa yllä. Olen todellakin alisteinen kritityillej a ateisteille käytännössä elämäni jokainen päivä. Eikä heidän tavallaan edes tarvitse enää tehdä mitään asian eteen. Jos haluaa minulle pahaa, jatkaa vaan samalla tavalla kuin ennenkin. Mikään oikeusistuin ei edes voi rangaista tälläisen viheliäisyyden rakentamisesta.

Taustalla on ajatus jota on ajanut esimerkiksi psykologi Daniel Gilbert. Hänen mukaansa kun kuulemme jonkun uuden väitteen, pohdimme mielessämme automaattisesti, mitä väite tarkoittaisi jos se olisi tosi. Vasta tämän jälkeen voimme päättää, voimmeko olla uskomatta väitteeseen vai emme. Moni tulkitsee tämän siten että teismi edeltäisi ateismia. Joka voisi tarkoittaa myös sitä että ateismi olisi aina pohdinnan tulos. Mikä toki unohtuu niiltä jotka käyttävät tätä jonain teismin yleisinhimillistämisen keinona. Usein tässä uskovaiset korostavat että tämä osoittaa että teismi ja usko on jotenkin syvemmässä ihmisissä kuin epäusko ja epäily. Mutta he unohtavat että se ei väitä että asiaan uskotaan ennen kuin siitä kuullaan. Kognitiivinen uskontotiede onkin ainakin minulle opettanut lähinnä sen, minkä jokainen tietää arkielämässäänkin. Lapset oppivat uskontoa helpommin kuin matematiikkaa. Ja tässä mielessä Jeesuksen vertaukset sopivat ihmisen muistirakenteisiin paremmin kuin vaikka propositiologiikan säännöt. Mutta toisaalta jos heitä ei laita pyhäkouluun he eivät spontaanisti keksi kristinuskoa. Tai välttämättä koko Jumalakonseptia. Toisin sanoen "ignorantti ateismi" on luultavasti kaikista perimmäisin ihmisen tila. (Vauva ei usko Jumalaan koska ei ole kuullut koko konseptista tai ei ainakaan ymmärrä tätä.) Ja vasta myöhemmin voi tulla teismi. Tai jopa "harkittu ateismi" jossa epäillään ja irtaudutaan teismistä.

Itse näen että osa jumalanäkemyksistä on sellaisia että ne on määritelty eiproposiotionalistisiksi. Niitä pidän "enemmän kuin väärinä". Ne ovat turhia. Olen niihin lähtökohtaisen agnostinen tavalla jossa "jos asiasi on määritelty noin niin otetaan niin" -asenteella. Joka jatkuu iskulauseella "Jos sinulla ei ole mitään propositionaalista kerrottavaa niin älä sano sitä täälläkään". (Mikä raivostuttaa mystikoita jotka kirjoittavat hyllymetrejä siitä Jumalasta joka ei heidän itsensä mukaan mahdu sanoihin.)

Muut Jumalat taas ovat mahdollisia, en suinkaan rajaa niiden olemassaoloa mahdottomaksi a priori. Sen sijaan ne tulee todistaa ei-apriorisin eimaailmankuvallisin todistein. Tässä sanon että empirismi tai ei mitään. Koska tässä ei ole mitään ristiriitaa vaatia tälläistä. Koska Jumalasta tietäminen tässä määrittein ei ole mahdollista. Olen siis agnostikko sen vuoksi että todistamisasioissa ei ole onnistuttu tekemään tutkimusohjelmaa. Olen odottavan kiinnostunut jos joku sellaisen keksii. (Mutta en pidättele hengitystäni kun sellaisia kyhätään.)

Olen siis yksinäni kolmella tavalla agnostikko. Ei ihme että oloni on aina niin itseni kanssa riitelevä. Fiiliseni ovat tässä mielessä hieman sellaisia että ne voi tiivistää tärkeimpään muotoon. Aforismeiksi. Teepussiaforismeiksi. Auktoriteetikseni tulkoot Arttu (4v) ; "Pelkään, että maailmankaikkeuden on muovannut kaikkirakastavan Jumalan sijasta vain kaaos ja kipu." Mutta ehkä se on vain uskovaiset ja ateistit, joiden elämän tärkein sisältö näyttää olevan maailmankuvasotiminen keskenään. Ja se, että minut siinä sivussa on kätevää ja näppärää pistää nappulaksi tähän peliin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän mikkommm kuva
Mikko Merikivi

En todellakaan ajattele omaa uskonnottomuuttani yhtä syvällisesti kuin sinä. Ehkä siksi, että pidän jumalien olemassaoloa epätodennäköisenä, jolloin syvällisempi ajattelu on epäolennaisuuksiin juuttumista, kun maailmassa on monia "varmasti" olevia epäkohtia. Toki aina välillä sitä tulee sorruttua.

Tuo, että olisin "filosofeille agnostikko ja kaduntallaajille ateisti" on varmaan ihan hyvä kuvaus itsestäni.

Juuri kirjoitin toisaalle: "Ei alkuräjähdysteoria varsinaisesti kerro mitään maailmankaikkeuden mahdollisesta alkuperästä. Wikipediasta: "siitä, kuinka lähelle singulariteettia ajallisesti voidaan ekstrapoloida, kiistellään mutta Planckin epookkia pidetään ehdottomana rajana." Enkä tässä tarkoita ainoastaan jumalia tai multiversumia mahdolliseksi alkuperäksi, vaan, että emme vaan tiedä."

Toisaalta jumalan olemassaolon olettaminen olettaa enemmän kuin, että sanoo vaan, että ei vaan tiedä. Lisäksi jos se oletus perustuu argumenttiin, että olemassaolevalle tarvitaan luoja, niin kuka loi jumalan? Johonkin tuollaiseen perustuu se, että katson jumalan olemassaolon vähemmän todennäköiseksi kuin olemassaolon. Kuitenkaan kun ei voi olla täysin varma, olen tarkasti ottaen agnostikko. Ja mistä sitä tietäisi, mikä sitten on se oikea uskonto tai uskomattomuus? Sivuhuomatuksena, että joka tapauksessa suurimman osan maapallon väestöstä täytyy olla väärässä, koska millään uskontokunnalla tai uskomattomuudella ei ole enemmistöä.

> Itse olen tosin agnostikko jonka mukaan mikään ei estä että Jumalasta voitaisiin tietää. Itse asiassa näen että Jumalasta tai sen olemassaolemattomuudesta voisi teoriassa tehdä aivan täysin pätevän tutkimusohjelman. Ongelmana on vain se, että yritykset rakentaa näitä - kuten Intelligent Design -kyhäelmä - eivät ole onnistuneet tässä. Voisimme tietää mutta ainakin toistaiseksi emme tiedä. Näin ollen näkemyksessä ei tietenkään sorruta tuohon paradoksiin. Eli agnostikkona selviän haasteesta josta syyttäjä itse ei selviä.

Tämä voikin olla hyvä itselleni ottaa myös ajattelutavaksi.

Käyttäjän buimonen kuva
Börje Uimonen

Taas niin pitkä blogi, ettei jaksanut lukea kuin silmäillen.

Itse olen agnostikko periaatteella "Väite jumalan olemassaolosta on yhdentekevä, eikä vaikuta mitenkään minun elämääni."

Dissaan toki uskonnollisperusteisia väittämiä arjen ongelmiin, mutta annan ihmisen uskoa mihin huvittaa. Mitä hullumpi uskomus sitä vähemmän luottoa yleisesti kyseiseen henkilöön.

Tästä elämänasenteesta ei ole ollut minulle koskaan mitään riesaa. Käväisin vastikään kirkossa joulukonsertissakin. Annan uskonnollisen humpuukin mennä vain suoraan ohi. Nautin vain musiikista ja tunnelmasta.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Käyn myös kristillisissä konserteissa jne. Ja kirkossa etenkin pyhien ulkopuolella "enemmän kuin keskiverto krititty". (Joka on eksakti ja tilastollinen konsepti.) En jaksa laventaa ihmisen absurdeimmasta uskomuksesta yhteyttä hänen kaikkiin uskomuksiinsa. Osittain siksi että itselläni on varmasti monia aika hoopoja näkemyksiä. Ja saatan hankkia sellaisia lisääkin.

Mutta pakottamiseen en suostu. Jos ihmisen pitää maanitella minua ein jälkeen hänen täytyy tiedostaa se, että saadakseen minut tekemään tahtonsa hänen on oltava valmis harjoittamaan niin törkeää ja pitkällevietyä väkivaltaa että minulla on tässä kontekstissa lupa itsepuolustaa itseäni parhaani mukaan. Se, että teen jotain joskus vapaaehtoisesti ei tarkoita että sen pitäisi olla maan tapa.

Jyrki Paldán

"Käyn myös kristillisissä konserteissa jne. Ja kirkossa etenkin pyhien ulkopuolella "enemmän kuin keskiverto krititty"."

Ihan irrelevanttina, mutta mielestäni hauskana, sivuhuomautuksena Jeesushan itse taisi käydä kirkossa(temppelissä) vain kerran tai pari ja silloinkin pöydät lentelivät ympäri.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #4

Kakarana tosin katosi temppeliin pitkäksi aikaan kun piti pikkulapsen innolla saarnata fariseuksille oppikysymyksistä eikä sosiaalisesta pahuudestaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset