Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Ilman sarkasmia ja hampaita?

  • Kun olin tuon ikäinen niin paikasta toiseen ei löydetty älypuhelimella vaan näillä...
    Kun olin tuon ikäinen niin paikasta toiseen ei löydetty älypuhelimella vaan näillä...

Olen käynyt lukiota juuri siinä vaiheessa kun internet alkoi tekemään tuloaan. Siinä vaiheessa äidinkieli tuntui kenties turhimmalta aineelta. Siinä kun helposti viestittiin tavalla joka oli merkittävää lähinnä muutamalle valtaapitävälle. Tai kirjailijalle tai muulle taiteilijalle. Se oli aine josta ajattelin olevan lähinnä iloa mutta vain hyvin vähän hyötyä. Nykyisin viestintää tarvitaan yhä enemmän. Ja ajatukseni ovat tältä osin muuttuneet radikaalisti.

Osittain olin väärässä mutta osittain äidinkielen merkitys on kasvanut. Kenties jopa häiritsevällä tavalla. Jossain määrin tämä voidaan jopa liittää siihen että humanisteilla tuntuu joskus olevan jonkinlaisia "arvohierarkioita" vaikka virallisesti he olisivatkin tasa-arvoisia. Tämä näkyy siinä miten opettajien ainealueita tulkitaan tärkeämmiksi. Historia on tärkeää koska se on avain identiteettiin. Uskonnonopetus taas on ottanut omistukseensa ihmisen ja hyvyyden. Kielenopettajat taas tarjoavat pääsyn valtaan. Luonnontieteilijöitä arvostaa yhtä suuresti vain harva. (Vaikka skientisteistä usein puhtaankin, niin yleensä negatiivisesti. Koska harva on.)

Joku voisi jopa sanoa että arvostetuimpia ihmisiä kouluissa ovat äidinkielen opettajat, sillä heillä on monopoli kieleen, ja siksi avaimet ihmismieleen ja kaikkeen tietoon. Seuraavana tulevat kieltenopettajat. Sitten matematiikan opettajat, jotka eivät ole sosiaalisia, mutta sen verran älykkään oloisia, ettei heitä uskalla haastaa. Seuraavana jonossa kuikoilevat humanististen reaaliaineiden opettajat. He ovat luonnontieteiden opettajien yläpuolella, koska heillä on yksinoikeus ihmiseen. Heidän nähdään ymmärtävän. Sitten tulevat luonnontieteellisten reaaliaineiden opettajat, joissa voi käydä niin että imagollisesti "matemaatikon kylmyys yhdistyy ei-matemaatikon tyhmyyteen". Toiseksi viimeinen ryhmä on kuvaamataiteiden ja musiikin opettajat, jotka ovat etenkin lukiossa pohjan tuntumassa vain siksi ettei heidän aineensa osallistu Ylioppilaskokeeseen. Joka taas on ilmeisesti opetuksen tärkein kulmakivi. Liikunnanopettajan kohdalla ihmisten asenne ei muuttuisi vaikka opettaja olisi vahtimestarin sijainen.

Ylläoleva oli tietenkin liioitteleva. Se on sarkasmia.

Äidinkielen merkitys näkyy siinä että esimerkiksi kirjoituksen tyylin tunnistaminen on nykyään hyvin merkittävää. On osattava tulkita onko annettu teksti asiallinen, ironinen vai sarkastinen. (Tai jotain muuta mutta tässä blogauksessa keskityn nyt tähän.) Ja tämä on muuttunut hyvin oleellisella tavalla sitten sen ajan kuin valmistuin lukiosta. Nykyään lajityyppien tunnistaminen on toisaalta yhä tärkeämpää mutta toisaalta sillä tekee yhä vähemmän.

Maailmaa kuvaavat ilmiöt joita kuvataan yhtäällä "postmodernisoitumiseksi", toisaalla "parodiahorisontin ylittämiseksi" ja kolmantena kuvataan sellaisia sääntöjä kuin "Poen laki". Niiden sisältö on sama. On yhä vaikeampaa tunnistaa milloin ihminen on tosissaan. "Pahkasika" -lehden kerrotaan urbaanissa legendassa loppuneen siksi että maailman parodiointi muuttui mahdotomaksi. Ja on tavallaan kuvaavaa että tokaisu on urbaani legenda. Joka pitää vakavammasta sävystä voi tietyti Markku Paretskoin sijaan Paavo Haavikkoa joka todella sanoi että "Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse."

Mielestäni selviten tämä näkyy siinä miten näkyvyyttä on haettu eri aikoina. "Kohu" avaa jossain määrin sitä miten asioista saa nopeasti muodikkaita. Ja tämä on kiinnotavaa. Etenkin kun tässä on mielestäni tapahtunut erikoisia muutoksia.

Vuosituhannen vaihteen alkupuolella Intelligent Design oli nousemassa. Sen mestaruusaluetta oli kaksoisviestintä jossa kohdennettiin. Nimenomaan liikkeen johtohahmot näyttivät antavan erilaisia viestejä eri konteksteissa. Toisaalla oli tärkeää saada kreationistit mukaan tukemaan "suurta telttaa". Mutta toisaalta piti korostaa että ID ei ole kreationismia. Nämä tavoitteet vaativat keskenään ristikkäisiä strategioita. Ja tämä näkyi viestinnässä. Eri yleisöä käsiteltiin klassisen retoriikan mukaan kohdeyleisö huomioiden. Näin kristittyjen pariin kohdennetuissa tilaisuuksissa vinkattiin Jumalaan huomattavasti selvemmin ja suorasanaisemmin kuin vaikka yleiseen mediaan tulevissa haastatteluissa. Ero oli voimakas ja helppo huomata ja siitä saa tietenkin "jotain ylemmyydentunnetta", jos on sellainen ihminen että saa ylemmyydentunnetta muiden kaksinaismoralismista tai kaksoisviestinnästä.

Tässä kontekstissa eri tyylilajien ja retoristen keinojen tunteminen on tärkeää. Tärkeää sekä silloin kun halutaan pelata ja ajaa omaa agendaa. Silloin tietää mitä pitää sanoa kellekin että he tekevät ja uskovat kuten haluat. Toisaalta asian tunnistaminen vaatii näitä samojen keinojen tiedostamista. Kun tämä tapahtui internetin yleistymisen myötä, näistä tarpeista tuli globaaleja ja jotain jota kaikkien piti osata. Aiemmin asioiden tunnistamista ei ole vaadittu samassa suuruusluokassa. ; Tiedonvälitys mahdollisti tekstin julkaiseinen ties mille marginaalisille hörhöille joilla ei aikaisemmin ollut mahdollisuutta luoda ja saada vastaavaa näkyvyyttä. He kuitenkin pelasivat vakiintuneella kielellä. Koska arvostus saatiin ennen kaikkea imitaatiolla. (Pseudotieteen ydin on siinä että varastetaan tieteelliseltä viestinnältä muoto ilman asiasisällön laatua. Ja näin saadaan uskottavuutta ja valtaa ilman ansioita.)

Mutta tämä muuttui.

Jos otetaan vuosi 2011 voidaan nähdä että Jussi Halla-aho ja monet muut perussuomalaiset kohtasivat jotain omituista. Halla-aho sai tuona vuonna jäähyä ns. sotilasjuntta -lausuntonsa vuoksi. (Hänet harjattiin, joskin termi käsittääkseni syntyi vasta paljon myöhemmin.) Halla-ahon kohdalla on selvää että hänen heitoissaan on kuitenkin jonkinlainen klassisen tyylitajun jälki. Hän tiesi milloin on ironinen ja milloin ei. Jossain määrin voidaan sanoa että hänen terävä kielensä ja kohtuu terävä mielensä ovat johtaneet siihen että hän sekoitti konsensusta ja vakiintuneita käsityksiä. (Joka on ihan positiivinen asia.) Hänen lajityyppinsä tässä tapauksessa oli kohtuu selvästi ironia. Toki sen kohde oli hyvin epäselvä ja lausunto oli mauton. Mutta osittain kohua pahensi se, että hänen lausumansa tulkittiin sarkasmiksi eikä ironiaksi. Tämä oli toki sinänsä vaikeaa että Halla-aho käyttää molempia keinoja usein. Ja jossain määrin hänen tyylinsä täytyy tuntea jotta voi olla aivan varma kumpaa konventiota hän käyttää. Mutta selkeästi kohua pahensi tämä väärinkontekstointi.

Kuitenkin Halla-aho oli tavallaan myös oman viiteryhmänsä uhri. Sillä kaksoisviestintä muuttui samoihin aikoihin. Ei enää valittu yleisöä vaan tehtiin jotain joka tulkitaan eri tavoin. Kaksoisviestinnässä keksittiin että voidaan hylätä poliittinen korrektius ja sotkea konsepteja. ; Satiiri, sarkasmi ja ironia tulivat tässä prosessissa uudelleenmääritellyiksi. Syntyi "vitsi-vitsi" -puolustus. Tempun takana on se, että kun (1) ironia on sitä että sanoo päinvastoin mitä mieltä on, voi esittää liioittelevia kuvia jotka korostavat sitä miten itse on juuri päinvastaista mieltä. (2) Sarkasmissa taas kuvataan usein mielipide jota itse ollaan ja liioitetellaan tätä niin että siitä tulee viestinnällisesti vahvempi ja kenties hauskempi. Tyylitaju tunnistaa vain liioittelun mutta ei välttämättä sitä mikä osio on sanottu tosissaan ja mikä ei.

Tämä sarkasmin ja ironian kanssa pelaamisen strategia näkyi vahvasti erityisesti ns. hihamerkkikohun aikana. (Teuvo Hakkaraisen lausuntokohujen kohdalla en enää edes yritä ottaa selvää mistä on kysymys ; Tavallaan itse asiassa pidän siitä miten hän on ZEN, käsitteistä vapaa. Tässä tilanteessa tämä käsitteistä vapautuminen tarkoittaa toki sen asteista pihallaoloa että hän tuskin miettii sanomisiensa ilmaisumuotoja. Kunhan vaan painaa menemään. Raapii kun kutittaa, pahentaa tämä vaivaa tai ei. Tässä mielessä sympatiani ovat Hakkaraisen puolella. En tosin arvosta hänen älyllisiä kykyjään hirveästi.)

Tämä tekee kaksi asiaa;
1: Kaksoisviestinnästä tulee helppoa. Tiettyjä ääriryhmiä voi kosiskella kertomalla että kyseessä on poliittisesti epäkorrekti mutta rehellinen sarkasmi. Silloin sanoja sanoo mitä ajattelee ja on hauskakin. Liioittelulla korostetaan viestiä ja siitä tehdään helpommin ymmärrettävää. Liioittelemalla pikkuasiat jäävät syrjään ja suuri ideaali kiteytyy. Toisaalta ironisuus voi vedota hyvinkin erilaiseen porukkaan. Tai ei ainakaan suututa maltillista enemmistöä.
2: Viestijältä katoaa käytännössä kaikki sananvastuu. Jäljelle jää vain sananvalta. Kritiikki-immunisointi tapahtuu siten että ymmärretään että ironia onkin viestinnän sijaan puolustuskeino, joka otetaan käyttöön, kun sanomisesta tulee vaikeuksia. Mahdollistuu se, että sanotaan jotain provokatiivista vain koska voidaan. Sitten katsotaan pidetäänkö siitä vai ei. Jos pidetään, oltiin rohkeita tabuja murskaavia tyyppejä jotka kannattavat vapaata ajatuksenvaihtoa. Ja jotka ovat rohkeita keskustelunherättäjiä. Jos taas lausunto on kauhea kriitikot ovat ikäviä koska tosikot eivät ymmärtäneet. Ja viestijä halusikin humoristisin keinoin kannustaa hauskuutta ja sananvapautta.

Eikä se tähän jäänyt!

Ylläoleva tilanne on siitä kiinnostava että lajityypien tunnistamisella ei tavallaan enää ole arvoa. Koska jokainen teksti on aina lopputuloksen mukaan lajityyppiä, onkin tärkeää lähinnä joko sitoutua poliittiseen identiteettiin tai sitä vastustavaan identiteettiin. Tätä kautta viestintä siirtääkin asiasisällön syrjään ja keskittyy aiheeseen.

Kun katsoin Sanna Ukkolan kirjoitusta nykyajan somekohuista, olin monesta asiasta samaa mieltä. (Tosin kirjoituksessa mainittu Lauri Järvilehto on minulle jokin joka ei nyt yleisesti lisää uskottavuutta. Hänen kohdallaan on irrelevanttia onko hän fiksu vai ei. Irrelevanttia on myös se onko hän oikeassa vai ei ; Oleellista on että hän ajaa hyvin määriteltyä asiaa. Hän on enemmän tämä mielipide kuin sen puolustusargumentaation tuottaja.) Ukkola kirjoitti "Somekohun anatomia on hyvin yksinkertainen: Tulkitaan toisen sanoma pahantahtoisimmalla mahdollisella tavalla, lisätään keitokseen tunne-elementti, kiihdytetään toinen toisemme pyhään raivoon – ja sännätään joukolla lynkkaamaan. Viestinnän professori Osmo A Wiio tiivisti somekohun anatomian jo ennen kuin sosiaalista mediaa oli edes syntynyt: "Jos sanoma voidaan tulkita kahdella tavalla, se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa." Ja: "On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.""

Samoin kuvaavaa oli että tämä ominaisuus ei ole mikään PS -piirre. Vaan esimerkiksi poliisin lausunto herätti kohun nimenomaan PS:ien vastustajissa. "...kohu syntyi, kun poliisi opasti lehdessä ihmisiä poistumaan paikalta ja soittamaan hätänumeroon, jos ulkomaalainen pyrkii lähikontaktiin. Luonnollisesti poliisi tarkoitti uhkaavia ja epätyypillisiä tilanteita, mutta somekohu oli valmis. Kansa halusi ymmärtää rikoskomisario Markku Tuomisen kommentin pahantahtoisimmalla mahdollisella tavalla - poliisi vaatii ihmisiä soittamaan hätänumeroon, jos ulkomaalainen kysyy kelloa. Lynkkausjoukot valtasivat jälleen some-kanavat ihanassa tunnemyrskyssään."

Ja näin asiat todella näyttävät olevan. Ihmiset eivät enää tavallaan tunnista lajityyppejä ja aiheita ja näkökulmia. On enemmänkin identiteetti joka aktivoituu tietyistä taikasanoista. (Tai sitten olen vaan lukkiutunut pahastumisvaiheeseen kun petyin miten harva ymmärsi oman tekstini kuten sen tarkoitin. Se viilsi syvältä.) Kun ihminen kuulee tietyn sanan, hän nostaa tietyt puheenaiheet tietystä näkökulmasta esiin. Koska muulla ei tavallaan ole väliä. Kun tekstin kontekstin ja konvention tunteminen on joka tapauksessa tarpeetonta "kun ironiasuojaus iskee" päälle, on oleellisempaa luoda viholliskuvia ja liittoumia. Tässä sosiaalinen konteksti hyvin helposti määrittelee myös oikean tulkinnan. Joka on tietenkin "ilmiselvä" ja siitä poikkeaminen on virhe ja osoitus vastapuolen typeryydestä. (Vaikka tosiasiassa kenties "Toinen Puoli Ei Olekaan Välttämättä Tyhmä".)

Valta äidinkielestä historiaan?

Olen hieman huvittunut siitä että tähän on sitten vastattu. Vastausta tunnutaan hakevan historian tuntemisesta. (Jos ei muuten niin ns. natsikortin kautta.) Historian tunteminen merkitsee monille sitä, että osaa sijoittaa itsensä kansakunnan isoon tarinaan. Vasta kun ihminen kykenee arvostamaan omaa kulttuuriaan, hän kykenee antamaan arvon toiselle ja erilaisuudelle. (Minä tosin luulin että se on ns. "jotain kuivempaa". Että tälläiset suuret kertomukset ovat enemmän jotain kaunokirjallisuutta.)

En itse usko että historia on ratkaisu. Ei esimerkiksi rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen ja tätä kautta tekisi meistä parempia ihmisiä ja hyödyttäisi tätä kautta yksilöä, hänen läheisiään ja yhteiskuntaa. Itse uskon että nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä.

Ja viestinnässä auttaa se, että opetetaan entistä enemmän äidinkieltä. Sellaiselle tasolle että jos jonkun tekstistä on vaikeaa huomata onko se ironiaa vai sarkasmia, niin häntä moititaan huonoksi kirjoittajaksi. Korostetaan että kaksoisviestinnän mahdollistava teksti osoittaa miten osaamaton ja kieltä hallitsematon kirjoittaja on. Ihmiset oppivat tietääkseni lähinnä siitä että joutuvat jotenkin nolosti tunnustamaan julkisesti tyhmyytensä. Tai jos eivät tunnustakaan niin muut kyllä huomaavat tämän ja maine menee joka tapauksessa. Ilman tätä elementtiä ihminen helposti lähinnä vahvistaa omia ennakkoluulojaan ja viestii tavoilla joissa saa maksimaalisen vallan minimaalisella riskillä.

Nykytila kannustaa ajamaan sananvapautta ja sananvastuuttomuutta (esim.) sellaisella yllättävän yleisellä strategialla jossa kovasti puolustetaan sananvapautta voimakkaiden kommenttiestojen takaa. Itse huomaan tässä jotain ironisia sävyjä. Mutta eihän tällä taidolla ole tarvetta nykymaailmassa. Se kun lähinnä tarjoaa iloa niille ihmisille jotka saavat kovasti nautintoa siitä että huomaavat jonkun tyypin puheissa kaksinaamaisuutta ja kaksoisviestintää. Eli pahoja ilkeitä ihmisiä ja muita hikipedian ylläpitäjiä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Käyttäjän Taukovihko kuva
Timo Kilpiäinen

Koen itse, että viestinnän yhdeksi ongelmaksi on muodostunut päättäjien ja johtavassa asemassa toimivien ihmisten viestiminen sarkastisesti tai pyrkimällä sellaiseen.

Tätä kautta meille on syntynyt sellainen virallisten tahojen hyväksymä viestinnän tapa, jossa voidaan "kokeilla kepillä jäätä" ja vasta viestin tulkinnan jälkeen antaa selkeä ja ristiriidaton kanta itse asiaan.

Tämä koskee kaikkia päätöksenteon tasoja kunnallisvirkamiehistä kansanedustajiin ja ministereihin.

En uskaltaisi koskaan itse kansanedustajana kirjoittaa sellaisia tekstejä, joita nyt yksityishenkilönä bloggaan juuri niiden monitulkintaisuuden vuoksi, vaikka seisonkin kaikkien kirjoitusteni takana juuri niin kuin olen ne kirjoittanut ja sen tekisin tällaisessakin tilanteessa. Pyrkisin kuitenkin päätöksentekijänä viestimään vain hyvin yksiselitteisesti ja tavoilla, joita ei voida käsittää mitenkään muuten kuin olen itse tarkoittanut.

Sarkasmi ja erityisesti satiiri ovat kuitenkin sellaisia kirjoittamisen lajeja, jotka vaativat paljon enemmän kuin asiallinen ja asiapohjainen teksti. Ne vaativat kykyä tuottaa oikeansävyistä viestiä, mutta sen lisäksi niiden tulee olla myös sidottu hyvin tarkasti tiettyyn kontekstiin ja jopa yleiseen ajankuvaan.

Tämä toki vain oma mielipiteeni ja varmasti on niitäkin, jotka kannattavat päättäjiltä myös muunlaisia ulostuloja. Minä suosisin asiaa.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Minusta tyylilajinvalinta ei itse ole ongelma. Vaan se miten sitä käytetään. Itse "keskustelu"kulttuurista olen kyllä niin samaa mieltä kuin voi. En myöskään erota "asiaa" ja "huumoria" irrallisiksi. Argumentaatiorakenne kun voi taipua monenlaiseen retoriseen muottiin. Kuivuus "voi olla" tarpeettoman ikävääkin.

Käyttäjän Taukovihko kuva
Timo Kilpiäinen

Arvostan kovasti "osuvia huomioitasi" ja ehkä pienen pientä "piikkiä" kommentissasi.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #3

Kommenttisi ei ollut "ei-ei-vastenmielinen".

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Suomen kielessä on ehkä mahdollista poikkeuksellisesti sekoittaa tyylejä. Esim. Waltari vaikka Angeloksessa sekoittaa lahjakkaasti draamaa, satiiria, allegoriaa ja vielä sarkastista huumoriakin.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Internetistä kadonnut klassikko, "Niksun kootut kirjavaliot" kuvasi Waltarin tuotantoa hienosti. Sinuhe oli "Suomalaista miestä ahdistaa, mutta muinaisessa Egyptissä" ja muut kirjat olivat sama, mutta muissa paikoissa.

Mutta tästä monomaniasta huolimatta ; Voi kun esimerkiksi Hakkaraisen lausunnoissa paistaisi tyylien sekoittumisen lisäksi tyylien käyttätapojen rikas ymmärrys.

Antti Jokela

Tämähän oli tietenkin ironiaa? Paitsi tuo alku, joka oli sarkasmia.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tämä on sellaista tyyliä että "ironisuus" (nimenomaan heittomerkeissä) tulee vastaan korkeintaan siinä kun asian sisältö ja sen kritiikin ydin kohtaa kirjoittajansa oman suhteen tekstin tuottamiseen.....

Antti Jokela

Aivan, mutta haluaisitko asiain tilan olevan jotenkin toisin? Jos et, niin sitten kyse oli ironiasta (ilman heittomerkkejä).

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren Vastaus kommenttiin #9

En epäonnistu tai erehdy koskaan. Vika on aina tulkitsijassa.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen Vastaus kommenttiin #10

Hakkarainen on ihan omassa sarjassaan.

Toimituksen poiminnat