Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Kristinuskon varjo

  • Kristinuskon varjo

Hemant Mehta blogasi siitä miten Tanskassa on tällä hetkellä ateisteja enemmän kuin teistejä. Yli 50% lukusuhteen ateistit eivät nousseet sillä myös agnostismi oli sen verran suosittua. (Vaikka agnostikkoja onkin vähiten.) Usein agnostismi liitetään "uskonnottomuuden kirjoon" ja tässä mielessä tämä klikki on valtavan kokoinen. Tämä on rehellisesti sanoen melko ällistyttävää. Kun minä olin nuorempi eli maailmassa vielä sellaisia homo religiosus -tematiikan läpitunkemia teorioita että ateismi vaatisi jotenkin poikkeavan ihmisen.

Tämä tausta tavataan toki nykyäänkin teorioissa joiden mukaan "uskonto on neurobiologinen juttu - ja niin on myös ateismin ja autismin kytkös." ... "sitä parhaimmin demonstroi se tosiasia, että varsinaisten ateistien määrä pysyy yhteiskunnassa vuodesta toiseen suunnilleen samana, noin 2% pinnassa. Kirkosta erotaan siksi, että liitytään muihin uskontokuntiin - tai halutaan säästää kirkollisveroissa." Tanska demonstroi sitä miten tämä ajatus on melko yksiselitteisesti väärä ; Ateismiprosentteja saadaan toki heilumaan erilaisilla määrittelytavoilla ja lähestymistavoilla. Mutta erot eivät ole mitenkään noin suuria.

Mutta toisaalta tavallisempaa on varmasti se, että puhutaan siitä miten yhteiskunta turmeltuu. Puhutaan moraalikadosta.

Charles Taylor kuvasi "autenttisuuden etiikka" -kirjassaan rappeutumiskertomuksen rakennetta. Mielestäni argumenttiperinne on tässä mielessä hyvin kuvattu. (Sanon tämänlaisia juttuja siksi että en kuitenkaan ole kovinkaan monesti Taylorin kannalla. Tämä ei tarkoita että hänellä ei voisi olla hyviä argumentteja tai argumenttiperinteen kuvauksia.) Taylor kertoo rappeutumiskertomuksesta joka on modernille ajalle tyypillinen individualismin kritiikin muoto. ; On nähty että vapaudessaan tuhotessaan pyhät arvot tapahtuu hirveitä. Lopputuloksena on teema jossa individualismi on pinnallista hedonismia jossa on kysymys egoismista. Vapaudessa ja yksilön oikeuksissa olisi siis väistämättä takana se, että vapaalla ihmisellä ei ole yhtä riksta merkityssisältöä, ja se tekee ihmiset myös piittaamattomiksi muista.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti siinä mielessä että niissä oletetaan että individualismi on nimenomaan egoismia. Ei kuitenkaan ole mitenkään kovin ilmiselvää että egoismi olisi individualismin kaikki muodot. ; On toki nähtävissä että egoismi on yksi individualismin muoto. Mutta jos joku esittää että ihminen on perimmiltään, aidosti ja autenttisesti itsensä ollessaan egoisti, päätyy sanomaan sellaisia asioita joita ei kenties tule ajatelleeksi;
1: Esimerkiksi sitä että jos yksilö todella on perimmiltään egoisti ja yhteiskunta tarvitsee suojakseen esimerkiksi uskonnon tuomaa anarkialta suojelevaa kontrollia, niin siinä tapauksessa on pakko heittää ikkunasta homo religiosus -ihmiskuva. Nimittäin jos ihminen on autenttinen ollessaan uskossa, ja uskonto on sosiaalista ja altruismia niin sitten yksilö on individualistisesti toimiessaan sosiaalinen ja hyvä tai hyvyyteen pyrkivä. Monesti uskomiseen uskomisen kannattajat - eli ne joista uskonto ei oikeuta itseään sillä että Jumala on tieteellisesti todistettu tai muuten sellainen että sen olemassaolo on vankasti todistettu vaan uskonto suojaa yhteiskuntaa - kuitenkin uskovat samanaikaisesti vakaasti että ateismi on poikkeus jota pitää selittää sillä että ateistit joko valehtelevat ja vain vihaavat Jumalaa, elävät itsepetoksessa tai sitten ovat autisteja tai muuten patologian kautta ateismissaan selittyviä.
2: Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan. Jos toisten ihmisten huomioimattomuus ja antisosiaalisuus ovat todella paheita, niin tämä vaatii sellaisen ajatuksen että nämä yksin ilman apua jäävät pienet ja heikot ovat yksilöinä arvokkaita riippumatta siitä ovatko he itse omillaan toimeen tulevia valtiolle verorahoja tuottavia täysivaltaisia yksilöitä vai ei. Toisin sanoen individualismin ongelmaksi tuodaan arvoja jotka eivät olisi relevantteja ilman individualismia.

Uskallan kuitenkin sanoa että valtaosassa modernismin kritiikissä - olipa kyse anarkianpelosta, arvotyhjiöargumentaatiosta tai mistä tahansa muusta vastaavasta degeneraatiopuheesta - on kyse siitä että näiden lausujat enemmänkin ilmituovat omia asenteitaan. Kritiikit ja niissä esiintuodut seuraukset ja sisäiset ristiriidat nojaavat kriitikon maailmankuvasta tuotuihin premisseihin joita kritiikin kohteet eivät itse kannata. Ja tätä kautta kysymys on jonkinlaisesta olkiukottamisesta. ; Voidaankin sanoa että autenttisuutta kritisoivat anti-individualistit itse asiassa syyttävät autenttisuutta tavoilla joiden muodot hyvin moni näkee epäautenttisiksi. ; Tämä on itselleni tuttua erityisesti uskonnottomuusteemassa. Mutta laajemmassa mielessä rappeutumispuhe on uskontokysymystä laajempi. Siihen törmää hyvin monen muunkin aiheen parissa.

Tätä on syytä lähestyä puisevanpitkällisemmin;

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Charles Taylor on minusta tärkeä. Vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Aloitan siitä mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta. (Sotken tätä toki myös omilla mielipiteilläni. Osittain tämä teksti sisältää itse asiassa Charles Taylorin näkemysten kritiikkiäkin. Tässä mielessä tämä on "vähän sotkuinen juttu". Mutta tämänlainen käyttäminen on varmasti soveliasta poliittis-mielipiteellis-arvokeskustelullisessa blogauksessa.)

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin "ihan hyvin". Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen." Asenne on jotain johon kyllä pystyn itse samastumaan. Olen itse hyvinkin vahvasti ihmisenä olemisen negatiivisia puolia korostava. "Jos ei pessimisti niin ainakin antioptimisti".

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole. Siksi otankin tämän rappeutumispuheen keskiöön. Voidaan nähdä että arvot muuttuvat. Ja tämän muutos voidaan arvottaa. Tämä on toki mieltymyksenvaraista ja asenteellista mutta ei sisällä ristiriitaa.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni yksilöllinen asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Tällä on näppärä demonstroida sitä että hän tunnustaa arvon ja kiistää relatiivisuuden.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi huitaisee köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se huitaisee sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että tietyt "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että nomadijuutalaisten ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä. ; Se, että tälle uudelle pohjalle ei nähdä arvoa ei johdu siitä että kritisoitu "atomisoitunut" eläminen olisi ei-eettistä, vaan siitä että kristinuskon varjo on pitkä. Kristinusko on pitänyt omia arvojaan dogmaattisesti ja ehdottomasti oikeina. (Nykyäänkin puhutaan kristittyjen parissa melko usein objektiivisesta moraalista joka on aina sama kaikille, paitsi jostain syystä ei nomadijuutalaisille niissä käskyissä joita kristityt pitävät modernina aikana noloina. Kuten esimerkiksi kivityskäytänteet.) Näiden vaihtoehdoksi on nähty saatanallisuus joka on pahuutta tai vähintään moraalin puutetta. Tämä tulkintakenttä on se joka värittää modernia elämänmenoa moraalittomaksi. Ei se että ne olisivat tätä itsessään ja sisäiseltä logiikaltaan. Ei, vaikka monesti kuullaankin miten moderni elämänmeno on sisäisesti ristiriidassa ja virheellistä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Olen tänään laiska ja kehun vaan ylimalkaisesti sen enempiä kommentoimatta sun perusteellisen hyviä kirjoituksia. Pidin varsin kovin edellisestä jutusta, just niin!

Ps.Nyt kun ihminen on (teknillisesti) astumassa jumalten saappaisiin, niin jaksaakohan hän uskoa edes itseensä? (Geeniparanneltu homo sapiens älylliseen singulariteettiin kaipaava tekoäly jälkeläisenään, uusi maa ja uusi taivas virtuaalisessa mikropiiriuniversumissa, universumin uudelleenohjelmointi ja käynnistys, yms. ihan normimeininkiä)

Tätä jaksamista pitäisikin opettaa ja kannustaa jo ihan senkin vuoksi, että olemme universumin tasan ainoa älykäs laji tällä hetkellä. Paljon vartioita, itse itselleen luodun tarkoituksen insinöörejä, jumalmoodin pakottamina luomaan.

Käyttäjän jesper kuva
Tero Ruokamo

"Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan."

Tässä onkin yksi liberaalin individualismin paradoksi, johon on syytä kiinnittää huomiota. Kun korostetaan negatiivista vapautta, nähdään toisten ihmisten toiminta pohjimmiltaan itseä rajoittavana, eikä mahdollisuuksia tarjoavana.

Jos ajatellaan puhtaasti arkisia ihmissuhteita, niin ne ovat yksilölle jatkuvaa rajoittamista. Kukaan ihmisyhteisössä elävä ei ole rajaton, vaan joutuu oppimaan toimeentulemista erilaisten ihmisten kanssa. Parisuhteestakaan ei tule mitään, jos suhteen osapuolet eivät pysty sovittamaan omia valintojaan yhteen. Jostain omasta täytyy parisuhteessa aina luopua.

Kun toiset ihmiset näyttäytyvät itseä rajoittavina, näyttäytyy yhteiskuntakin eräänlaisena "kylmän sodan"-tilana, jossa toisten ihmisten oikeuksia kunnioitetaan vain sen vuoksi, että omia oikeuksiakin kunnioitettaisiin. Jos omat oikeudet kuvitellaan saavan turvatuksi toisin keinoin, muuttuu toisten ihmisten oikeudet vähemmän tärkeiksi. Tätä tulkintaa tukee se, että talousliberalismiin yhdistyy usein utilitaristinen etiikka, joka ei pidä ihmisoikeuksia itseisarvoisina.

Aatteellinen kaari individualismista totalitarismiin on mahdollinen juuri sen vuoksi, että ilman ihmisten keskinäistä luottamusta, kukaan yksilö ei pysty omia oikeuksiaan itse ylläpitämään. Ainut vaihtoehto on massiivinen väkivaltakoneisto, joka tietenkin lopulta tuhoaa myös koneiston vallan hyväksyneet.

Toimituksen poiminnat