Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Elämärangaistus

Alex Jacobsen on masennuspotilas jolle tarjottiin mielenterveyshoidon ja lääkityksen sijaan "Raamattupiirejä". Tämän seurauksena hän yritti itsemurhaa. Kykenen samastumaan tunteeseen. Toisaalta siksi, että minulla on suisidaalisia taipumuksia. Ja toisaalta, vaikka ei olisikaan niin tiettyjä tunteita saattaa syntyä siitä että joutuu osallistumaan Raamattupiireihin ja tämäkin on varsin ymmärrettävää. Jacobsen tosin ei mene tähän vinoiluni piiriin. Hän otti Raamattukeskisen linjan vapaaehtoisesti ja pettyi. Odotukset eivät vastanneet käytäntöä. Uskonto tarjosi toivoa mutta ei saavutuksia. "He said he trusted his recovery to them and to God and he almost died from it."

Tilanne on kiinnostava. Sillä kristinusko on usein, etenkin sanojen tasolla, pro life. Itsemurha on määritelty synniksi. Se kielletään ja usein laissa halutaan puuttua asioihin jotka nähdään itsemurhaan rinnastettaviksi. Näin ollen esimerkiksi eutanasiakeskustelu otetaan usein moitittavaksi. Toisaalta tässä kuitenkin selvästi tehtiin toimenpiteitä jotka lisäsivät todennäköisyyttä itsemurhaan. Toisin sanoen kristilliset hyveet sovellettuina johtivat tilanteeseen jossa itsemurhan tekeminen olisi todennäköisempää. Näin siitä huolimatta että samalla kristityt ovat itsemurhaa vastaan. He kieltävät jotain johon ensin ajavat ihmisiä. Ja tässä kokonaisuudessa on väistämättä jotain jota on hyvin vaikeaa sulattaa. Se on vähän kuin ihminen ei kannattaisi teloituksia mutta samalla pelaisi joka päivä vankien kanssa erän venäläistä rulettia halusivatpa nämä tai eivät, ja pitäisi tätä oikeuslaitoksen toiminnan ja sen rangaistuskulttuurin oleellisena osana.

Tosin kristityt ovat ilmeisesti jossain määrin tietoisesti tai esitietoisesti valveutuneita. He eivät nimittäin usein moiti eutanasiaa teknisesti itsemurhana. Eli jonain jossa ihminen haluaa tappaa itsensä ja asettaa tätä kautta loukkauksen Jumalan antamalle elämälahjalle. (Teologisessa mielessä, uskovaisten/teistien premisseillä.) Sen sijaan eutanasiaa määritellään joko jonain jossa yhteiskunta harrastaa piilotettua eugeniikkaa. Eli eutanasia on vain keino jolla valtio tapattaa heikot ja varoja vievät tahot pois nurkista. Tai että eutanasia on kysymys jota kuvaa Päivi Räsäsen asenne ; Hän esittää "Mitä maksaa ihmishenki?" -keskustelukirjassa (s. 120) ; "Kuolemantoive sisältääkin useimmiten kysymyksen "Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?" Tälläiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä tuella, välittämisellä..." Eutanasia ei siis ole tässä mielessä heillä itsemurha. Pidän tätä tärkeänä.

Toki olen itse kokenut että itsemurha itselläni on teko joka on edustanut - ja kenties jos elämä heittelee niin tulee myös olemaan - nimenomaan itsemääräämisoikeutta. Etenkin eutanasiakeskustelussa väitteenä on kuitenkin nimenomaan se, että eutanasiaa haluava on passiivinen kohde ja uhri. Lääkärit ja yhteiskunta selittävät että vanhus on vaiva. Ja suostuttelu ei noudata vapaata tahtoa. Vaan vanhus lähinnä kohteliaisuuttaan sitten manipuloituu. Tämä tarkoittaa sitä että syyllinen ei ole eutanasiaa haluava - ja mahdollisesti itsemurhan tekijäkään - vaan ympäristö joka on ajanut hänet siihen olemalla kylmä, kova, epärakkaudellinen ja julma.

Etenkin sitä kautta, että tämä kulma hyväksymällä saadaan irti hyvin uusi puoli uskontokritiikkiin.

Voidaan tiedostaa että itsemurha tapahtuu kontekstissa. Räsänen puhuu välittämisen puutteesta, rakkaudettomuudesta ja vastaavasta. Itsemurhan tekijä on toisin sanoen jonkinlainen ympäristön uhri joka ei oikeasti halua tehdä itsemurhaa. Ympäristöä voidaan asettaa vastuuseen. Tämä on tietenkin uskovaiselle helppo tiedostaa silloin kun paha maallistunut kulttuuri ehdottaa eutanasiaa kuolinapukeinoksi. Tai jossa nuorten ihmisten mielenterveysongelmat ovat syy eutanasiaan. Itse näen että eutanasia on "kuolinapua", jota annetaan tilanteissa joissa sairauteen ollaan jo kuolemassa hyvin lyhyellä aikavälillä. Mutta minulle eutanasian ja itsemurhan eroavaisuudet ovat monin paikoin pieniä mutta ne ovat silti hyvin merkittäviä. Ja jos joku yrittää tehdä itsemurhasta laitonta, nauran. Eihän sitä voi oikeasti oikein millään estää. Siinähän kieltävät. Elän maailmassa jossa de jure on käytännössä symbolista ja todellinen merkitys on tapahtumissa de facto -tasolla. Laki painaa vain jos se ilmenee käytännössä.
1: En ymmärrä miksi eutanasiaa tarvitaan nuoren mielenterveysongelmaisen kohdalla. Mielestäni mahdollisuus itsemurhaan on aina. Mutta miksi siihen pitää sitoa ulkopuolisia jos se ei ole aivan välttämätöntä? Toki ymmärrän että itsemurhien tekijöiden on kenties hyvä tehdä temppunsa toimintavarmasti. Ja sillä tavalla jossa ei vaivata esimerkiksi aivan viatonta ulkopuolista veturinkuljettajaa. Tai roiskita ties millä HI -viruksella tahriutunutta verta paikkaan jossa joku ihminen saattaa siihen sotkeutua. Tässä ja oikeastaan vain tässä mielessä voisin hyväksyä että masennus on syy antaa eutanasiaa. Sen sijaan jos ihminen päättää tehdä itsemurhan, niin siihen ei minusta ole kenelläkään muulla mitään valtaa. He voivat korkeintaan ehdottaa. Sillä itsemurhaa tekemätön se on se joka joutuu elämäratkaisun kanssa elämään. Joku muu ei elä tätä elämää joten hänellä ei ole suoraa pääsytietoa subjektiiviseen kärsimykseen. Hän voi vain ulkopuolisena ilman tätä tietoa väittää että Jumala ei kiusaa ketään yli omien rajojen. Tätä voi olla vaikeaa uskoa jos on nähnyt luonnonkatastrofeja, kohdannut syntymässään kivuliaasti vammautuneita - tai on ottanut osaa "Raamattupiireihin", kuten haluaisin lisätä.

Kun tämä ajatus liitetään mukaan Räsäseen voidaan huomata että uskovaisilla olisikin suurempi vastuu kuin pelkästään torjua dogmien tasolla itsemurha. Ei riitä että sanoo että on pro life ja rajoittaa toisten elämää asettamalla kieltoja. Toisin sanoen, ei voida olla pro life jos toiminta on sitä että ensin savustetaan ihminen välittämisen ulkopuolelle ja sen jälkeen sitten tapahtuu todennäköisemmin itsemurhia. Ei auta että uskovainen ensin kieltää kaiken ja sitten sen jälkeen kieltää vielä itsemurhan. Kun itse ajaa itsemurhaan on itsemurhakieltokin vain yksi dogmaattinen tallaamiskeino entisten lisäksi.
1: Olen toki aina ironisesti huvittunut siitä kuinka länsimaiseen teismiin näyttää iskeytyneen vahvasti sellaisia toimintamalleja joissa jokin asenne aikaansaa syy-seuraussyynään ongelmia ja nämä ongelmat sitten kielletään jatkamalla sitä samaa ongelmallista asennetta entistä enemmän...

Kun eutanasian kohdalla kristitty osaa ymmärtää ympäristön vastuun ja sanoa kuten Sanna Ukkola muistutti : "Eutanasian vastustajat ovat jo kyselleet, onko oikein, että nuorta ihmistä rangaistaan kuolemalla sen takia, että häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena." Kun ihminen haluaa itsemurhan, on toki hieman oikovaa pitää tätä kuolemanrangaistuksena. Kuolemanrangaistus kun ei ole jotain jota kuolemanrangaistu tahtoo. Se tehdään hänelle haluaa hän sitä tai ei.
1: Tosin kuolemanrangaistus on jännittävä. Suomessa moni kristitty vastustaa sitä koska on pro-life. Mutta USA:ssa on hyvinkin tavallista, että konservatiivikristitty kannattaa kuolemanrangaistusta samalla kun on omasta mielestään ja pitää ihmisen elämää ehdottomana pro-life eutanasian ja abortin kohdalla. Mutta mitä tahansa voi odottaa ihmisiltä joiden mielestä kohdunvuokraus on pääasiassa homoseksuaalisuuteen liittyvä ilmiö. Ja jotka pro-life -hengessä selittävät että Jumala siunaa ihmisiä lapsilla ja jos ei halua lasta kasvattaa itse vaikka sosiaalisista syistä niin antaa sen sitten adoptioon...

Kun Räsänen puhui rakkaudesta ja välittämisestä ja syyttää niiden puutetta, on syytä huomata että tämä voidaan heijastaa esimerkiksi homoseksuaalien kohteluun. IltaSanomissa oli tähän liittyen haastateltu homoseksuaaleja. Siinä esitetään esimerkiksi tilanne jossa kertominen johti välien katkeamiseen "Hän meni ihan hiljaiseksi, ja kasvot vakavoituivat. Sitten isä meni nukkumaan ja vaan huusi sieltä, että hyvää yötä. Ne olivat viimeiset sanat, jotka Ville on isänsä suusta kuullut. Ville kertoo jaksossa, ettei ole voinut osallistua tärkeisiin sukujuhliin, koska isä ei halua tavata häntä. Välistä jäivät muun muassa siskon esikoisen, Villen kummitytön, ristiäiset."

Tämänlainen asenne ei ole tavatonta. Sosiaalinen eristäminen on yleistä. Homoseksuaalisuuden lisäksi myös ateismi saattaa johtaa välien katkeamiseen. Kristinusko tarjoaa tähän melko paljon tilaa koska se on pelastusteemaltaan ultimaattisen itsekäs, suorastaan narsistisen itsekäs, uskonto. Pelastus on henkilökohtainen. Jokainen voi pelastaa vain itsensä. Osa suuntauksista ja yksilöistä käyttää tätä tilaa varsin voimakkaasti. On selvää, että sosiaalisten suhteiden karsiminen johtaa ystävyyssuhteiden karsiutumiseen ja vihjaa tarpeettomuutta ja merkityksettömyyyttä. Se alleviivaa sitä että ei ole tärkeä ihminen.
1: Esimerkiksi kristillisyyden reunamaille uskontunnustusten kerettiläisyyteen määrittäneiden Jehovan Todistajien sosiaalinen välttely on kirjattu oppiin. Luopiot puhuvat suoraan puhumatta jättämisestä ja eristämisestä ja karttamisesta. Järjestön kuvaama PR -totuus taas on se, että ainoastaan uskonasioista ei keskustella. Missään tapauksessa tämä ei ole heille valinta.

Aivan yhtä hyvin voidaan tiedostaa, että oma suisidaalinen käytökseni on sidottavissa paitsi perinnöllisiin taipumuksiin ja individualistisia vapauksia huutelevien puolten lisäksi muuhunkin. Osansa on varmasti elämässäni tapahtuneisiin varsin traumaattisilla kokemuksillakin. (Jotka varmasti ovat syynä siihen että monien maltillisten uskovien silmissä vänisen ties mitä jatkuvasti täälläkin.) Ja kysyä missä on traumakokemuksia aikaansaaneiden uskovaisten vastuu.
* Mielessäni onkin ollut sellaisia kysymyksiä kuin että jos Porvoon kirkon polttaja on veloissa. Mutta minut itsemurhayritykseen ajanut jäi eläkkeele ja piti eläkkeelle jädessään puheen jossa korosti miten nuoret ovat pitäneet hänet itsensä nuorekkaina. No, kenties tämä on jossain Elizabeth Báthory -hengessä mahdollista.. Mutta jos esineen tai rakennuksen tuhoaminen johtaa vähempään kuin elämään kohdistuva uhka, on kenties arvomaailmassa jokin vika. (En koe että se, että en kuollut olisi jokin pelastus asiassa. Se, että olen tupeksiva kädetön amatööri ei muuta yrityksen intentiota ja asiaan liittyvien ihmisten käytöstä ja toimintaa. Taitamattomuuteni on lähinnä itselleni häpeä, ei jollekulle muulle pelastus vastuusta.)
* Joka tapauksessa kokemukseni on, että on ihmisiä joiden hyvyys voisi ilmetä siten että he tekisivät tekoja jotka ajaisivat heidät Helvettiin. Ja he tekisivät tämän tahallaan, ihan sen vuoksi mitä ovat menneet elämässään tekemään. Ja toisaalta ymmärrän että osa ihmisistä varmasti narsismissaan kaipaa absoluuttista ja irrottamatonta ihmisarvoa ihan siksi että jos ihmisarvo olisi millään tavalla ansaittava, he itse yksilöinä epäonnistuisivat siinä syvästi ja peruuttamattomasti.

Eli kun uskontoja katsoo tästä vinkkelistä, niin ymmärtää että jotta voidaan selittää jotain sen toiminnasta tarvitaan jotain sellaista kuin psykologi Nicolas Baumardin ajatukset. On silmiinpistävää, että uskonnoissa on kenties puheissa ja dogmien abstraktiomaailmassa rakkaudellinen mutta de facto tuomitseva tunnelma. Tai vähintään sen, että tuo teoria selittää jotain oleellista maailmasta, kuvattu attribuutti on selitettävä ja vaikka teoria olisikin väärä niin se kuvattu piirre on sen verran selvä että se on selitettävä jollain..

Mitä tämä sitten tarkoittaa?

En tahdo korostaa että uskonnot olisivat läpeensä pahoja. Itse asiassa korostan, että uskonnot ovat enimmäkseen harmittomia. Tällä on kuitenkin helposti samanlainen merkitys kuin sillä että moninkertainen murhaajakin on kuluttanut enimmän osan elämästään nimenomaan kaikkeen muuhun kuin tappamiseen. Se, onko hän auttanut vanhempiaan kotona vaan ei tässä kontekstissa välttämättä paina niin paljoa että teot muuttuisivat joksikin josta ei tarvitsisi välittää. Tai jotka eivät painaisi vaakakuppia miinukselle huolimatta kaikesta muusta mitä murhaaja onkaan voinut tullut tehneeksi.

Voisin jopa lainata Markus Kajoa. Hän on kuvannut hienossa pitkässä tekstissään joidenkin vaikeuksia ; "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle; kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan." Tämä vastaa kokemustani. Itsekin vietin pitkän ajan aivan tyytyväisenä evankelis-luterilaisen kirkon parissa. Sen elämänkokemuksen piirissä suunnilleen kaikki kirjoittamani tuntuisi ylitsepääsemättömältä pilkalta tai vääristelyltä. Todellisuudessa ei tarvita kuin yksi väärä askel ja voi käydä kuten Webster Cookille. Moraalipaniikki alkaa ja siinä yksittäinen ihminen on hirvittävän pieni, mitätön. Tai ainakin tuntee itsensä sellaiseksi. ; Oma kokemukseni olikin juuri se, että ensin kaikki meni kivasti kuten aina. Ja sitten ei edes käsitä että miten tapahtui kaikkea aivan uudenlaista, paljon eikä oikein tajunnut että miksi. Ja jos tajusi miksi, niin ei tajunnut että miksi sitä tapahtui niin kohtuuttoman paljon. (Minun ei tarvitse itse asiassa mielestäni tietää mitään muuta kuin se mitä itselleni tapahtui. Sen lisäksi minun ei tarvitse tietää vaikka kirkko herättäisi kuolleita ja kristinuskoon liittyminen opettaisi instant -lukutaidon. Se ei ole hyväksyttävää ja asialle on tehtävä jotain. Uskontokritiikkini on tältä osin aina vahvalla pohjalla.)

Tämä tarkoittaa sitä että kristittyjen olisi kenties syytä irrottautua pelkistä dogmeistaan. Osata katsoa niiden ulkopuolelle. Ja tämä ei tarkoita samaa kuin dogmien kieltäminen. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kohdalla kysymys ei ole siitä katsooko homoseksuaalisuutta soveliaana tai synnittömänä. Kysymys voi olla siitä miten kohtelee niitä omasta mielestään syntisiä piruparkoja. On katsottava metodiin ja menetelmiin. Nykyään on helppoa jakaa ihmiset sen mukaan pitääkö homoseksuaaleista vai ei. Kun pitäisi katsoa miten kohtelee niitä erimielisiä. Tai ihmisiä ylipäätään.

Tätä tehdään aika harvoin. Kristittyjen parissa on selvästi panostettu hyväntahtoisuuteen. Nämä ovat intentioita. Ja siitä käteviä että ne ovat abstrakteja, näkymättömiä. Ihmiset kohtaavat toiminnan, eivät tätä intentiota sellaisenaan. Toki itse asiassa uskon että vain hyvin harva kristitty on sosiopaatti. He ovat hyväntahtoisia. Moraalikäsitys sumentaa mielen niin että oman lapsen hylkääminen Herran pelastustien vuoksi vaikuttaa siltä mikä on Oikein tehdä. Sosiaalinen eristyskin nähdään kenties vain muistutuksena siitä että käytöstä korjaamalla voi sitten palata. Ihmisarvostuken voi ansaita, se ei olekaan absoluuttinen vaan saadaan olemalla hyveellinen kristityn ehdoilla. Ongelma on vain siinä että hyväntahtoisuus ei riitä.

Kun esimerkiksi itse kohtaan huonoa käytöstä, on puolustuksena usein se että ihminen on innostunut ja haluaa vain pelastaa. Uskoisin että tämä on totta, ainakin useimmiten. En syytä heitä ilkeämielisiksi. Sen sijaan vikana on asenne. Kun ihminen ei tule ajatelleeksi, hän tekee väärin. Sillä intentioiden lisäksi on mietittävä odotettavissa olevia seurauksia ja muita asioita. Ihminen joka on aidosti vilpitön on jotain johon pitäisi osua vilpittömän mielen teesi "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". Ignoranssi ja huolimattomuus ei ole vastuunpoistoa. Se on korkeintaan selitys sille miksi ihminen kenties jatkossakin tulee hoopoilemaan joko samalla tavalla tai eri tavalla. Se on selitys ja selitys ilmiölle kertoo miksi tapahtuma on todennäköisempi kuin muuten ei olisi.

Kristittyjen tulisi muistaa vastuu. Ja tehdä se sen ainoan ihmisen kohdalla jolla se on mahdollista. Itsensä. Ilman sitä syntyy tilanteita joissa uskovainen on ärsyttävä ja ajaa ihmisiä kysymään kysymyksiä - sellaisia kuten "Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?" - ja kun häntä moititaan tästä, on kristityllä mallivastaus. Hän kertoo oman julistustoimintansa olevan vain heikoista jäistä varoittamista. Ja että kiukustuminen sosiaalisesta eristämisestä ja huonosta kohtelusta johtuu siitä että on vihainen Jumalalle. (Jumala on ainakin minulle melko herttisen yhdentekevä. Minulla on syviä kaunoja tiettyjä partikulaareja kristittyjä kohtaan. Ja jokainen C.S. Lewis -sitaatti tuppaa lisäämään tätä ihmisjoukkoa yhdellä.) Tehtävänä on vain se, että minun kokemusteni tapaisia asioita ei tapahtuisi yhtään ainutta kappaletta koskaan missään missä yksikin kristitty ristii sormiaan yhteen. Ei vahingossa, ei tahallaan. Ei mitenkään. Tämä on ainut hyväksyttävä tavoite. Jos siinä ei onnistuta on vain mietittävä miten tehdä jatkossa paremmin. Ei muuta. (Ei etenkään oman vastuun pesua, väistelyä, välttelyä, tekojen kiistämistä ja eläkkeelle jäämistä horrorgore -konnotaatioisin korupuhein.)

Tässä mielessä kysymys ei ole teismistä vaan ihmisenä olemisesta, rakkaudellisuudesta ja muista hyveistä jotka kristinuskossa on de jure -tasolla säännönmukaisesti ja de facto -tasolla vaivoin joskus ehkä. Kyse on siitä että jos elämä on todella Jumalan lahja, niin ei sitten itse ole se tuhma lapsi joka ahneuspäissään rikkoo muiden lelut koska saa tästä itselleen leikki-iloa. Ei varsinkaan jos jatkaa tätä selittämällä että nuo rikotut lelut olivat ainoat lelut joita toinen koskaan saa. Ja kieltää missään tapauksesta heittämästä leluja roskiin. Eikä saa lopettaa leikkimistäkään. On vaan pelattava ja leikittävä vaikka ne lelut olisivat ehjiä. Koska muuten sitä joutuisi kenties tiedostamaan että on itse se joka on lopullisesti ne lelut toiselta rikkonut. Ja joka on todella vastuussa. Eikä jollekin Jumalalle joka antaa anteeksi mitä vaan kysymällä. Vaan jollekulle ihmiselle. Kenties sellaiselle joka ei ole koskaan elämänsä aikana antanut yhtään mitään anteeksi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

Sinällään uskovat tekevät vähemmän itsemurhia (seikka pätee sekä yksilötasolla että maittain), joskin epäilemättä myös uskonto voi ajaa ihmisiä itsemurhaan. Esimerkiksi mormonivaltaisissa yhteiskunnissa on havaittu paljon nuorten itsemurhia. Mutta pääosin uskonnollisuuden ja itsemurhien yhteys on siis negatiivinen. Yhteys voi myös selittyä paremmin yhteisön sosiaalisella rakenteella kuin uskonnollisilla opeilla – uskonnolla on vaikutusta vain, jos sen harjoittaminen on yhteisöllistä. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan aktiivisesti osallistuminen ymmärrettävästi antaa elämälle sellaista sosiaalista tukea ja aktiviteettejä, jotka ymmärrettävästi voivat olla omiaan auttamaan masennusongelmissa (tietenkin monet muunkinlaiset yhteisöt ajavat saman asian). Suomessa uskonnonharjoitus lienee tyypillisesti vähemmän yhteisöllistä.

Vanhusten kohdalla eutanasia todellakin on aika vaikea kysymys, juurikin koska helposti katsovat, etteivät halua olla vaivaksi ja haluavat ehkä uhrautumalla auttaa sukulaisiaan. En sinällään sano, etteikö sellaisellekin saisi antaa jotain mahdollisuutta, jos se aidosti lähtee omasta vakaasta tahdosta, mutta hienovaraisella manipuloinnilla on sellaisessa tilanteessa valtavasti vaikutusvaltaa.

Eutanasia sopisi ensisijaisesti kuolemaan varmasti johtavien sairauksien loppuvaiheeseen. Heikentyvässä tilassa lähtö taitaa usein tulla tulla tukehtumalla oksennukseen tai muuhun vastaavaan varsin epämiellyttävään. Tämä helposti sitten tapahtuu vielä yöaikaan tai muutoin yksin, jolloin elämä päättyy kauhunsekaiseen tuskaan. Kuoleman siirto kuolevalle parempaan ajankohtaan, jolloin lähtö tapahtuisi rauhallisesti, kivutta ja läheisten läsnäollessa, olisi epäilemättä inhimillistä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset