Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Ateismissa ja fundamentalismissa on jotain yhteistä

"My father has told me about these men, about their natures, so I know that any appearance of civility from them is but a glimpse of the men they once were. A ghost that shows itself only while the darker things that now govern their souls lay dormant."
("Black Sails" -televisiosarj
a)

"The Freedom of Thought Report 2015" on valmis ja ladattavissa ilmaiseksi internetistä. Sen tulos on siitä jännittävä, että sen mukaan Suomessa uskonnottomien asiat ovat yllättävän heikoilla. Maamme ei toki ole mikään Saudi-Arabia. Mutta maamme tila on kuitenkin sivistysmaiden vertailussa hämmentävän huono. Huonosti uskonnottomien kohtelussa on tosin pärjännyt myös USA. Tämä tulos yllätti. Joskin tavallaan ei. Olen ajatellut että maamme suurimmat uskontoa koskevat ongelmat eivät olisi laissa vaan asenteissa. Ja vertailuissa pärjäämättömyyden voisi ajatella johtuvan siitä että vaadittaisiin rakenteita. Mutta kenties ne riittävät. Ja kenties sivistysmaissa kaikki asiat ovat yleisesti ottaen "yllättävän hyvin". Ja Suomi pärjää heikosti ei siksi että maamme olisi absoluuttisesti kammottava vaan koska suhteellisesti monessa muussa maassa asiat ovat uskonnottomille vielä paremmin.

Ajattelin kehitellä tähän liittyen jotain. Jotain joka on enemmän kehitelmä kuin lopullinen todistus. Mutta jossa on nähdäkseni kuitenkin jotain. Jotain jota en ole ainakaan kovin runsaasti huomannut yleisessä keskustelussa. Mutta jossa on kuitenkin taustalla jotain. Jotain joka selittäisi monia kokemuksiani nimenomaan maltillisena itseään kovasti pitävien kristittyjen parissa. Mieleeni tulikin se, miten moni liberaalisti uskova ei pidä rinnastuksesta fundamentalisteihin tai kreationisteihin. Mutta samalla he mielellään rinnastavat ateisteja fundamentalisteihin.

Ja tästä voidaankin päästä erikoiseen mutkaan. Usein esitetään fundamentalistit ja ateistit kilpailijoina. Heidät ikään kuin pannaan riitelemään identiteeteistä. Sen sijaan että heidät pistettäisiin yhteiselle puolelle. Siksi ateistien kiusaamiskokemuksiin on helppo reagoida siten että ateistithan ne kiusaavat. Tässä kohden onkin kaksi virallista sopivaa vihollista joiden sinänsä aitoja tekosia tutkitaan ja tuomitaan. Mikä on hyvä, kunhan ei unohdeta vaihtoehtoa.
1: Olen esimerkiksi kuullut lausuntoja siitä miten uskovaisten kokema kiusaaminen on tunnistettu mutta ei kovin puututtu ongelma. "Kotimaa" osasi huomauttaa aiheesta, että "Helsingin yliopiston eksegetiikan dosentin Niko Huttusen mukaan uskonnollinen vihapuhe on Suomessa kohtuullisen tunnistettu ilmiö, mutta uskonnonvastaisesta vihapuheesta puhutaan paljon vähemmän." Ja tässä nosteaan ateistit esiin "vastafundamentalisteina".
2: Samoin aihetta lähestytään toisesta suunnasta sinänsä ymmärrettävästä näkökulmasta jota esimerkiksi Linjakumpu kuvaa. Eli jonain jossa fundamentalistinen yhteisö on ikävä "omilleen". Eli fundamentalistit nähdään pahantekijöinä. Joka on usein totta, ja ansaitsee puuttumista. Mutta entä jos ateistien ja fundamentalistien kokema asenneilmapiiri johtuukin joskus ellei jopa usein nimenomaan ei-fundamentalisteista. Eli siitä lempeästä suuresta enemmistöstä? Ajatus on ensivilkaisulla vähintään outo. Etenkin kun enemmistö ihmisistä on periaatteessa kovin passiivisia. Mutta jotain tässäkin näkökulmassa voi olla. Minusta siinä on ainakin jotain. ; Ainakin talouspoliittisissa kysymyksissä näyttää siltä, että on ollut tehokasta iskeä sosiaalibudjetti nollasummapeliksi jossa köyhät ja sairaat joutuvat kinaamaan maahanmuuttajien kanssa. Sen sijaan että mietittäisiin jakolinjaa rahanjaosta. Tämä on toiminut ilmeisen tehokkaasti. On helpompaa lietsoa vihaa "fundamentalistikuoppaan" ja saada se riitelemään keskenään kuin törmätä siihen vaihtoehtoon.

Moitenäkökulmat ovat tietenkin asiapohjaisia. On kuitenkin syytä tiedostaa että jos vain tiettyjen tahojen pahantekemisiä tutkitaan ja otetaan puheeksi, voi käydä niin että jonkun muun pahantekoset jäävät huomaamatta. Kenties tutkituista ja sinänsä puuttutavista teoista tuleekin jotain jonka varolla korostetaan sitä miten itse oltaisiin automaattisesti parempia. Ja tämä on se ongelma. Ongelma ei ole että näitä tahoja moititaan. Vaan se, mitä tämän moittimisen varjolla jätetään moittimatta. (En siis hyssyttele vaan vaadin enemmän valittamista! Teen ainakin oman osani tässä ja elän kuten opetan.)

Asenne jonka kohteeksi ei halua joutua.

Kenties syynä onkin se, miten fundamentalisteja kohdellaan. Ja kohtelijoina eivät ole vain raivoateistit vaan myös muut. Kenties ongelmana onkin se, että fundamentalisteihin kohdistetaan sellaisia asenteita joiden pariin joutuminen on liberaalille uskovaiselle ikävää. Ja näitä asenteita ei haluta korjata koska ne nähdään reiluna koska "ne ovat fundamentalisteja".

Fundamentalistit ovat minulle esim. katujulistuksen yhteydessä kertoneet että jos he alkavat puhumaan siitä että he ovat kristittyjä, niin ihmiset katselevat vaivautuneesti varpaitaan. (Ymmärrettävästi. Teen sitä itsekin.) Että mitä käännytystä onkaan luvassa. (Odotus on sekin ymmärrettävää, asenne on silti tosi.) Pappisopiskelijoilta taas on tullut palautetta että heitä ärsyttävät suunnilleen nämä samat reagoinnit ja odotukset. Ja että jos biologianopiskelijaan suhtaudutaan kiinnostuneesti ja positiivisesti niin teologian opiskelijaksi tunnustautuminen tarjoaa "stigmaa". Liberaalia haittaa leimaaminen fundamentalistiksi.

Ja tässä leimaamisessa on kaksi puolta.
1: Se, että ei ole kivaa tulla olkiukotetuksi. (Esimerkiksi itse olen usein siinä tilanteessa että sanomieni päälle kerätään näkemysverkkoa jota siinä ei ole. Ja minun väitetään sanovan melko usein sellaisia asioita joita en sano. Ja näitä sitten koetaan tärkeäksi korjata. Tai ainakin sanoa että nämä kertovat että olen jotenkin itse fundamentalisti.)
2: Se, että ei haluta että itseen kohdistetaan niitä asenteita joita fundamentalistehin kohdistetaan. Rinnastus on inhottavaa koska sen mukana tulee asenne. Ja asenne ei ole arvostava, keskusteleva, kuunteleva tai muu vastaava. Tämänlaisen asenteen kohtaaminen on ikävää. Valitettavasti fundamentalistit ja fundamentalisteihin rinnastetut joutuvat elämään tämän asenteen kanssa joka ikinen päivä. (Heitä syytetään usein myös vihakseksi. Olisiko vihaan syy? Miten käy kun elää joka ikinen päivä näiden asenteiden kanssa joiden kohteena liberaali teologianopiskelija käy silloin tällöin vierailemassa, vieläpä tietäen että kyseessä ei ole hänen oma identiteettinsä. Identiteetti jonka kertominen ja jakaminen muiden kanssa on aika monille tärkeää. Ihminen kuitenkin on hypersosiaalinen eläin jopa kaltaiseni periaatteessa ihmisvihaisen evolutionisti-naturalistinki silmiin.)

Tämänlainen reagointi fundamentalisteihin ei ole varmasti kovin kaukaa haettua.

Olen syyllistynyt siihen jossain määrin itsekin. Ja tämä demonstroitui kun tuoreesti pääsin/jouduin tekemään ei-uskontoaiheista yhteistyötä melko vahvasti fundamentalistisen ihmisen kanssa. Kun keskustelussa kerroimme erilaisista tuotteista joita olimme ostaneet, hän mainitsi hankkineensa hengellistä aika vaikeasti löydettävää uskonnollista musiikkia. Tähän suhtauduttiin hyvin eri tavalla kuin siihen kun kerroin omasta absurdista ostoksestani, "Uncharted 4" -pelistä. Molemmat olivat varmasti enemmistön silmissä "juveniileja", "lapsenomaisia" ja "naurettavia". Mutta maallinen absurdius koettiin hauskana ja huvittavana kun taas fundamentalistinen oli jotain joka oli "huvittavaa". Uskovaisen ilo omista hengellisistä levyistään oli aitoa. (Kenties jopa aidompaa kuin minun iloni siitä että minua ammutaan siinä samassa kohdassa kranaatinheittimellä päähän 20 kertaa peräkkäin.)

Samoin itse armeijassa olin tilanteessa jossa olin B -tuvassa. Sinne päädyttiin joko fysiologisista syistä. (Kuten itse, painoin alle 50 kiloa siinä vaiheessa.) Sitten siellä oltiin "antennisyin". (Jotka ovat kohtuu haasteellista seuraa niille joiden pää leikkaa edes jotenkin ja jotka ovat paikalla fysiologisista syistä.) Ja sitten oli niitä jotka eivät suotu menemään siviilipalvelukseen mutta eivät suostu vakaumussyistä koskemaan aseisiin. (Yleensä fundamentalisteja.) Koska tarjonta oli mitä oli, nämä viimeiset olivat minulle varsin haluttava keskustelukumppani. (Ei siksi että olisivat vaan siksi että tarjonta oli mitä oli. Beggars can't be choosers.) Kun näistä fundamentalisteista eräs kuunteli musiikkia joka minusta kuulosti hyvin samanlaiselta kuin eräs toinen sen ajan maallinen bändi, vihjasin että hän piti tuosta bändistä vain siksi että sillä oli uskonnolliset sanoitukset. Redusoin musiikkimaun pelkästään ideologiaan. Toki se ei ollut merkitysketön. Mutta oli se silti yliampuva ja leimaava. Tämä asenne on kulttuurissa ja siihen ikään kuin opetetaan.

Ja siihen ei liity arvostusta. Kyse ei siis ole vain siitä mikä on fundamentalismia ja ei-fundamentalismia. Vaan sitä että sosiaalisessa elämässä tulee mukana asenteita. Ja nämä eivät ole satunnaisia vaan usein hyvinkin säännönmukaisia ja ennustettavia. Ja tästä syntyy kokonaiskokemus siitä mitä ihmiset ovat ja miten he sinua kohtelevat. Tämä asenne ei voi olla vaikuttamatta perusluoneteseen ja itsetuntoon. (Paitsi tietysti jos on sosiopaatti tai vastaava.)

Uskonnottomana tämä on itselleni hyvin tuttu.

Olen huvittunut siitä, miten uskonnottomia usein kuvataan jonain joiden identiteetti tiedetään "viimeistään viiden minuutin päästä". (Koska he kertovat siitä.) Tämä on toki siinä mielessä mahdollinen teoria, että jos edustaa vähemmistöidentiteettiä voi haluta samanmielisten seuraa. Tämä taas vaatii jonkinlaista signalointia. Jos edustaa valtauskontoa, kuten vaikka kristinuskoa, ei tarvitse tuoda esille tätä puolta samalla tavalla löytääkseen samanhenkisiä. Mitä enemmän on marginaalissa, sitä enemmän joutuu käyttämään heuristiikkoja ja mainontaa. Tässä mielessä esimerkiksi homoseksuaalien pukeutumiseen liittyvät seikat - ja erilaiset pukeutumiseen liittyvät symbolit jotka kertovat minkälainen homo he ovat ja mitä he hakevat - ovat paitsi heimohenkisiä niin myös hyvin käytännöllisiä.

Mutta itse olen ollut vuosia töissä ja silti työpaikan ihmiset ovat luulleet että olen seurakuntanuori. (Kenties se, että olen työskennellyt "Kirkon ulkomaanavussa" aikuisiällä uskonnottomana ja se että tämä näkyy CV:ssä vaikuttaa..) Samoin moni pitää minua ihan easy-going -kaverina. Siihen hetkeen asti kun vakaumusasiat jostain syystä nostetaan esiin ja otan kantaa esilletuoden oman näkemykseni. (Täytyy muistaa. Kun olen ulkona, en blogaa. Blogissa olen tässä mielessä huomattavasti avoimempi näistä asioista.) Se hetki kun uskonottomuus tulee esiin on kuvaava. Sitä saa esimerkiksi kuulla ihmetystä "kun ei ole vaikuttanut miltään fundamentalistilta". Ensireaktiot ja siitä seuranneet käytösmuutokset ovat kiinnostavaa seurattavaa. Tai ne olisivat kiinnostavia jos ne koskisivat joitakuita muita kuin itseä. Asenteet paistavat läpi ja ne ovat varsin "kenkkumaisia". (Sitten ihmetellään miksi olen sellainen kuin olen ; Viihdyn omissa oloissani ja muutkin ihmiset pitävät minusta ja seurastani eniten sillä tavalla.)

Maailma on minulle hyvin kaavamainen. Tiedän suunnilleen että fundamentalisti tulee lähestymään minua C.S. Lewis -sitaatein. (Ne ovat jo käsite. Filosofis-teologisesti ne eivät välttämättä ole asiallisia. Mutta käytännössä niitä sovelletaan niin säännönmukaisesti tietyllä asenteella että käytännössä voin sanoa, liioitellen kuten tapani on, että jokainen C. S. Lewis -sitaatti luo minulle uuden henkilökohtaisen vihollisen.) Tiedän suunnilleen miten koulutetut liberaalit uskovaiset reagoivat minuun.
1: Esimerkiksi liberaali kristitty pahastuu siitä että hänet ja kristinuskon keskiarvo sidotaan kreationismiin heti kun kreationismi mainitaan. Mika Niikon mainitseminen on heille sama kuin Niikko=kristinusko. Näitä voi odottaa. Vaikka aiheena olisi kreationismi tai asia mainittaisiin olemassaolevana ihmisryhmänä. On aika vaikeaa korjata ongelmia jos keskustelu ei koskaan nouse tästä pahastumistasosta pois. Kreationismiin liittyvät ongelmat ovat pysyviä jos niihin ei voi tarttua koska ryhmän mainitseminen koetaan koko ryhmää ja ennen kaikkea itseä koskevana loukkauksena.  On selvää että kreationismi marginaalissa pystyy tekemään konnantöitään ilman että niihin puututaan kun puuttumista ei saa tehdä kun maltillisesta suurimmasta osasta uskovaisia tehdään tällä reagoinnilla heitä suojaava muuri. Kun kreationistien tekojen kritisointi johtaa siihen että massauskonto pahastuu ja alkaa puhumaan itsestään, on selvää että kritisoidut teot voivat jatkaa tapahtumistaan ilman että mitään tapahtuu missään koskaan. En tiedä koska ja keiden kanssa tästä pahastumistasosta ja itseen ottamisesta päästään pois. Ilmeisesti pelko fundamentalistien asennoitumiskohteluun joutumisesta on kova. Olisi miellyttävää keskustella edes joskus siten että kokisi että keskustelukumppani ei ole luonut itsestä jotain olkiukkoviritelmää jota kohtaan heitetään mitä ihmeellisempiä syytöksiä. Syytöksiä joita ei voida sitoa esittämiini lausuntoihin ja sitoa niissä oleviin väitelauseisiin. Sitaattini eivät tue sitä mitä minun sanotaan sanovan... Mutta tämä on mahdollista koska olen fundamentalisti. Ja ollen fundamentalisti koska niin on päätetty sanomistani huolimatta. Minua kohdellaan kuin olkiukkoa. Joka on fundamentalisti.

Tästä demonstranttina on sinänsä liberaali ja esimerkiksi maahanmuuttokriitikkona ahkera Martti Muukkonen joka oli sitä mieltä että hän on tyytyväinen kun häneltä tulee lunta tupaan molemmilta ääripäiltä. Ja tätä hän tarkoitti sillä että niin fundamentalistikristityt kuin ateistitkin olivat häneen suuttuneita. Teoria on viehättävä mutta sen heikkous on siinä että esimerkiksi itse ärsytän laajakirjoisesti eri ihmisryhmiä. Mutta tämä ei tee minusta asiallista ja keskitietä kulkevaa malttikohtuullista, vaan kusipään. (Joka muuten olenkin. Kokemuspohjani perusteella ihmettelen lähinnä miksi en ole vielä traumatisoituneempi ja kusipäisempi.) Tässä ei voi muuta kuin lainata arvostamaani (kristittyä) Samuli Suonpäätä "Milloin muuten "mielensäpahoittaja" alkoi olla pilkkanimitys? Silloin kun mua kasvatettiin, korostettiin vielä, että jos mun puheitteni takia joku pahoittaa mielensä, mun kannattaa vähän miettiä käytöstäni ja ehkä pyytää anteeksi. Silloin se oli vielä sen vika, joka toista satutti. Ei sen, jota sattui."

Kenties tässä onkin taustalla se, mitä nostettiin esiin Suomen Kuvalehden "Rajalla". Siinä esitetään että homojen avioliittokysymyksessä on niin fundamentalistien kuin liberaalien homomyönteistenkin kohdalla kyse siitä että kuka hyväksytään ylipäätään. "Uskon, että kirkkoa repivässä avioliittokeskustelussa on kysymys juuri tästä jännitteestä. Se selittäisi latauksen, joka syntyy aiheen ympärille hyvin nopeasti. Kelpaanko minä ja minun tapani ymmärtää tätä maailmaa?" Itse en muista milloin olisin kokenut olevani arvostettu uskonnottomana kristittyjen puolella.Eli vastaukseni ei ole kysmys vaan vastaus. Tiedän että en kelpaa. Ja tämän viestin alleviivaa minulle joku kristitty - useimmiten fundamentalisti mutta aika usein myös liberaalina itseään pitävä kristitty - jossain internetin syövereissä. Koulutettujen ja liberaalimaineisten kristittyjen olkiukko-otteisto sen sijaan paisuu päivä päivältä.
1: Ja minä en tunnetusti anna anteeksi yhtään mitään. Kaunaisuuteni on se piirre jota en kaikesta yrityksestä huolimatta ole kyennyt edes lieventämään. En tiedä antaneeni mitään koko elämäni aikana anteeksi. Monia asioita olen toki unohtanut. Osa niistä on niitä ikäviäkin. Mutta yleensä ne ovat niitä positiviisia. Muistan televisiokanavien asennuksenkin sitä kautta että se oli vaikeaa ja tässä oli konflikti asennuspalvelun kanssa. Ylipäätään ainut tapa jolla muistini saa fokusoitua niin pitkäksi aikaa että siitä syntyisi blogikirjoitus on minun ärsyttäminen.

Loppukaneetti;

En olisi keksinyt tätä jos en olisi lukenut metodikirjaa "Salattu, hävetty, vaiettu". Tässä erityisesti doupinginkäyttämiseen liittynyt luku vaikutti. Tutkimukseen osallistuneiden kohtaamat asenteet olivat jännittäviä ja ylipäätään haastattelujen saaminen ja niiden peruuntuminen oli sidottavissa siihen miten asiaa käytiin julkisessa keskustelussa. Doping on toki vakavasti ongelmallista ja "lain harmaalla ellei peräti mustalla alueella". Douppaajien identiteettiä koskevat pulmat ja se miten he olivat ulkopuolisen asenneilmapiirin vyörytettävissä on kuitenkin jotain jonka kanssa kykenin kokemaan yhteyttä. (Siitä huolimatta että doping on minulle huijaamista. Toisin kuin syömisen miettiminen ja luonnottomien ihmisteknologisten painojen nostelu.)

Ja tässä syntyi ajatus että kenties fundamentalistit kokevat paljon samaa. Ulkoinen asenne omaan identiteettiin on hyvin erilainen kuin yleisesti nähty kuva omasta identiteetistä. Ja tämä jännite on hyvin repivää. Etekin kun ulkomaailma ei arvosta lainkaan sitä mikä on itselle tärkeää. Ateisteja saa kohdella epäreilusti koska heidät laitetaan fundamentalismilokeroon.

Toki ateisteilla on puolellaan sekin haitta, että heidän oikeutensa puhua asioistaan kyseenalaistetaan. Fundamentalistikristittyjen julistustyö nähdään absurdilla tavallaan järkevänä. Eli ymmärretään että jos haluaa pelastaa ihmisiä ja on tämän pelastustyön vuoksi valmis tulemaan tuomitsemaan eläviä ja homoja, niin tämä olisi järkevää. Uskonnoton kuitenkin kohtaa yleensä sen että miksi uskonnottomalle yhtään mikään olisi tärkeää (nihilismi-arvotyhjiöargumentaatio) ja että on omituista että uskonnoton ylipäärään reagoi (reagoiminen leimataan C.S.Lewisin jumalanvihaamislokeroon vaikka väkisin).

Ateisti ja uskonnoton on siis fundamentalisti jonka käsketään kaiken lisäksi pistämään turpansa kiinni. Mahdollisimman totaalisesti. Ei ihme että pärjäämme huonosti uskonnonvapausvertailussa nimenomaan uskonnottomien kohtelussa. Se on huonosti tunnistettu ongelma. Sellainen jonka olemassaoloa ei oikein myönnetä olemassaolevaksi. Kenties siksi että tästä rakenteesta ei voida syyttää fundamentalisteja vaan nimenomaan sitä suurta itsensä fundamentalismista vertailemisesta pahastuvaa enemmistöä.

Asiaa ei auttanut se, että em. Huttusta lukiessa hän puhui siitä miten uskovaisten kokemaa kiusaamista ei oteta vakavasti koska he ovat ikään kuin jossain jonka nähdään turhaankin hakevan uhripositiosta. Ja esitti, että "Voidaan esimerkiksi ajatella, että "uskoviahan vainotaan aina"." Näin ollen sutta liikaa huutanut ei saisi apua silloin kun hätä on auki. Olen itse useankin kerran kuullut sellaisia reaktioita, että ongelmakohtien mainitseminen on turhaa ja hedelmätöntä koska "eräille ihmisille kirkko nyt ei edes voi toimia oikein". Huttusen kuvaamasta rakenteesta tuli tätä kautta myös ns. samastumiskokemus.

"From across an ocean, it is hard to know what the New World is. All I knew were the stories I was told of monsters and valiant men sworn to slay them. But now that I’ve nearly traversed the ocean that separates New World from old, I fear that the stories I’ve heard may have clouded the truth more than clarified it. It would seem these monsters are men. Sons, brothers, fathers. And it would seem these men fear their own monsters: an empire… a navy… a king."
(Black Sails)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat