Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Livenä debatoijat

Monet ihmiset seuraavat ns. livedebatteja. Eli tilaisuuksia joissa maailmankuvat pistetään karismaattisesti kisaamaan livetilanteessa. Suoraan sanoen en pidä tämänlaisista ; Sen epäonnistumisen edellytyksiksi ei tarvitse katsoa kuin YLE:n pahamaineiset "ties mitkä illat". Joissa otetaan esiin mahdollisimman erilaisia ja räväköitä näkemyksiä. Niistä saakin varmasti hyvää viihdettä.

Olen itse huomannut että uskovaiset haluavat tehdä erilaisista asioista esiintymisiä. Joita sitten pidetään "keskusteluna". Se on jännittävä sana. Paljon kuultu, hyvin harvoin nähty. Jos suostuu menemään uskovaisen kanssa pizzalle koska tämä on kiinnostunut "mielenkiintoisista mielipiteistäsi" huomaat että syynä on ollut se, että blogitekstit on koettu "liian vaikeina" ja ajatellaan että livekohtaaminen olisi hyvä keino kertoa omia uskoontulemiskokemuksia. Joita esitetään puheenomaisesti. Vastaukseksi odotetaan sitä, että itse pitäisi vastaavan live-esityksen. Ja mielellään muuttaisi myös mielipidettään ja toteaisi uskovaisen olevan pizzan ääressä niin oikeassa että se kaikki "tarpeettoman vaikea" materiaali jonka kanssa on nähnyt vaivaa ohittuu tyystin. Tyypillistä on myös se, että hyvin tuttuja klassisia jumalatodistuksia tarjotaan huononnetussa muodossa, niin että itse joutuu ensimmäiseksi kertomaan miksi argumentti tuossa muodossa on huono, miksi se on oikeasti parempi ja miksi tämä parempikaan ei viehätä. Saadakseen vastaukseksi seuraavan toisenlaisen jumalatodistuksen. "Heitetään mitä vain kunnes jokin tarttuu" -strategialla. Kyseessä on siis kutsu livedebattiin jossa ei ole yleisöä.

Kuten kirjoituksistani voi päätellä, en ole mikään puhuja. (En ole myöskään kirjoittaja.) Mielstäni tämänlaisessa tilanteessa korostuvat liikaa esiintymisen karismaattisuus itse asian sijasta. On toki myönnettävä että vaikka puhutaan "karismaattisista suuntauksista" niin nimi ei viittaa kovin yleisesti kannattajiensa ominaisuuksiin, vaan viittaa ajatuksiin jumalallisista armolahjoista (kreik. kharismata). Mutta en ole esiintymistaitoinen edes tässä viitekehyksessä.

Mutta mitä vikaa tälläisessä puhetilaisuuksissa on?

Osittain syynä on se, että asioita ei ratkaista tällä tavalla. Tavallinen ihminen haluaa toki "antaa äänensä" ties minkä teorian puolesta ja vastaan. Ja julistaa voittajan - joka hämmentävän usein on päätetty jo ennen debattia. Tai kuten David Gorsky on asettanut asian kieltäytyessään livedebateista ; "pointless at best and counterproductive at worst" ... "science is not decided by "public debates." It is decided by evidence, experiments, and clinical trials." Lausunto ei ollut yllättävä. Sillä hän oli kirjoittanut kritiikkiä johon vastaaminen oli ohitettu sillä että hänet haastettiin livedebattiin, josta kieltäytyminen tulkittaisiin "pelkuruudeksi". "A “live” debate. What is it with “live debates”? It seems that cranks always want to challenge those who criticize their misinformation and pseudoscience to “live debates.”

Vähintään debatin olemassaolokin antaa merkitystä ja valtaa mukanaoleville. Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor", mutta tässä puku on tyhjä, eli kyseessä on symbolinen edustajuus jossa tärkeintä on taata vaikka debatoijan tittelin kautta auktoriteettia omalle asialle. (Olipa se sitten mikä tahansa.) Olenkin tässä kohden käyttänyt sanaa "dilemma". Olen pitänyt sitä sen verran tärkeänä että olen joskus jopa kylvänyt erityisen oleellisena Richard Weinin sanomaa ; "Critics of Intelligent Design pseudoscience are faced with a dilemma. If they discuss it in polite, academic terms, the Intelligent Design propagandists use this as evidence that their arguments are receiving serious attention from scholars, suggesting this implies there must be some merit in their arguments. If critics simply ignore Intelligent Design arguments, the propagandists imply this is because critics cannot answer them." Sen voi toki laajentaa aiheeseen liittyvän kreationismiteeman ulkopuolelle. (Ja oikeastaan juuri tämä tekee siitä tärkeän.)

Livedebatteihin haastaminen onkin haasteellista siinäkin mielessä että kyse ei ole pelkästään siitä "kuka voittaa" ; Sillä vaikka esimerkiksi Bill Nyen ja Ken Hamin välinen debatti "tulkittiin yleisesti" siten että Nye oli parempi, niin Ken Ham kuitenkin sai asialleen mainostusta ja tämä toi mukanaan rahaa. Melko paljon rahaa.

Kuitenkin samalla käy helposti niin että marginaalisia näkemyksiä edustavat kannat saavat ikään kuin samanarvoisen äänen. Ja lisäksi jos näitä vaihtoehtonäkemyksiä edustavia on paljon vähemmän, he saavat usein näkyvyyttä. Kun taas vastapuolella näkyy ties mikäkin vaihtuva kasvo. Hahmon tuttuus antaa valtaa näille vaihtoehtonäkemyksiä ajaville. Näin ollen vaihtoehtoista näkemystä edustava hyötyy tästä debattiasetelmasta enemmän ; Hän saa asiansa kannalta kannatukselleen yliedustavan määrän näkemystä jo "tasapainoisuusharhan" vuoksi. Ja lisäksi hän hyötyy yksilönä.

Kyse ei ole pelkästään siitä että tässä mainostetaan pseudotieteistä.

Richard Posnerin "Public Intellectuals" kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi ; Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.

Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin ; Tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa viihdyttävyys (entertainment) ja ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity). Toisin sanoen on tärkeää olla poliittisesti korrekti ja viihdyttävä. Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi.

Tässä kohden moni voi olla hyvinkin valistushenkinen. Tässä kohden olen itse kuitenkin esimerkiksi Chris Mooneyn kannalla ; Hän tuli aluksi julkisuuteen sellaisen ajatuksen kanssa että maailmankuvasodissa olisi panostettava siihen että ei loukata ihmisiä. Sanomiset tulisi rajata (framing) niin että se ei kasvattaisi skismaa yksilön maailmankuvan ja teorian kanssa. Näin ollen esimerkiksi evoluution ja kreationismin suhteessa ongelmana olisivat esimerkiksi ateistit jotka korostavat evoluution ateistisuutta. Tästä syntyvä antipatia estäisi kreationistia muuttamasta mieltään. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Toisin sanoen vikaa on enemmän debatissa ja siinä että sitä halutaan.

Itse asiassa osoitan tässä hieman erikoiseen suuntaan.

Olen seuraavaksi esittämässä syyttävällä sormella. Mutta en tuomitse erityisesti pseudotieteilijöitä. He käyttävät viestintästrategiaa jonka toimintatapa on rakentunut nimenomaan niiden ulkopuolella. Tämä saattaa yllättää, sillä minulla on - ilmeisesti, jostain syystä - "suvakin" ja "monikultturistin" maine. Olen kuitenkin enemmän Kenan Malikin kannoilla. Malik on sekä monikulttuurisuuskriitikko että  monikulttuurisuuskritiikin kriitikko. Hän moittii monikulttuurisuutta, mutta korostaa että monikulttuurisuuden kritiikissäkin on runsaasti huonoa ja ala-arvoista lähestymistapaa. Ja jos joku ihminen näyttää dissaavan kaikkia, en tietenkään voi tehdä muuta kuin kokea syvää sympatiaa tätä kohtaan. (Ainakin ensimmäiseen antipatian aaltoon asti.) "Kaiken vastustaminen" on toki itselläni jonkinlainen luonteenpiirre. (Ainakin puolisoni sanoi viimeksi eilen, että osaan muotoilla jopa positiiviset asiat niin että ne kuulostavat negatiivisilta.) Sellainen on tietenkin huono perusta argumentaatiolle. Ja se onkin. Onneksi asia ei nojaa asenteeseen vaan Malikilla on jotain muutakin kuin asennetta.

Malikin mukaan liberaali monikulttuurisuus luo käytännön tasolla aika usein ideologisia monoliitteja. Jotka ovat karkeita yleistyksiä. (Mikä on muuten myös populismin ongelma ; Ihmisryhmiä tiivistetään hyvin dikotomisiin ideoihin.) Niissä on tapana luoda tarkastelukohteeksi erilaisia vähemmistöyhteisöjä. Ja tämän jälkeen niistä tehdään karkeistuksia. Karkeistuksia joissa alakulttuurin fundamentalistisimmat ja vähiten "massakulttuurin" mukaan menevät edistykselliset suuntaukset nähdään autenttisina tai autenttisempina kulttuurin edustajina.

Malik korostaa että alakulttuurit kuvataan erillisenä ja homogeenisena, kokonaisuutena. Sitä kuvataan jonain jossa on sosiaalinen viitekehys jolla on ainutlaatuinen jaettu näkemys elämästä ja uskosta ja 42:sesta. Ja tätä kollektion ainutlaatuista näkemystä sitten suojellaan. ; Tästä syntyy se, että käytännössä ideologiat saavat tukea ja valtaa saadaan tavalla joka kannustaa lisäämään tämän alakulttuurin sisäistä koheesiota. Yhteisöllisyys -ajattelun takana luodaan skismoja välttävää kohteliaisuutta jonka ihanne on suvaitsevaisuus mutta joka käytännössä melko usein lähinnä vähentää oman opin sisällä tapahtuvaa mielipiteiden monipuolistumista. Ne näkemykset jotka ovat fundamentalistisia ja hyvin poikkeavia kuvautuvat tämän jälkeen autenttisena ja ne edustavat aidoimmillaan tätä uskontoa. Kun taas maltillisempi ja jopa asioista ja dogmeista neuvotteleva näkemys voi periaatteessa olla enemmän suosiossa. Mutta ne eivät saa samaa "autenttisen" leimaa

Siksi normaali suvaitsevainen on kuten Arman Alizad "Kill Arman" -sarjan ensimmäisessä kaudessa. Kun hän opettelee 4 päivää Shaolin KungFua, hän aloittaa tutustumisen vierailemalla turistirysä Shaolin -temppelissä jossa kiinalaiset ei-munkki -virkamiehet ja japanilaiset halpakäsityökatanamiekat pääsevät edustamaan itämaista kamppailukulttuuria. Huomio on toki osuva. Mutta siihen liitetyt ajatukset rappiosta ja epäautenttisuudesta voivat ruokkia asenteita jotka ovat kaikkea muuta kuin läpeensä hyviä.

Malik korostaakin että nykyajan liberaalin monikulttuurisuuden hengessä syntyy tilanne jossa ihmiset asetetaan alakulttuurilokeroihin ja heidän vaikutusvaltansa ja saamansa tuki määritetään tämän alakulttuurilokeron sisällä hyvin tietynlaisella tavalla. Tavalla joka ei suosi kommunikaatiota, neuvottelua ja kanssakäymistä. Malik ei kannata monokulttuuria vaan kannustaa kohti moninaisuutta. Monikulttuurisuuden ongelmana on sen hallintapolitiikka. Kyse ei ole mielipiteiden rajoittamisesta. ; Jos liberaalille monikulttuurisuudelle ideologioilla ja vakaumuksilla on itseisarvo. (Sama itseisarvoistaminen tuntuu koskevan poliittista epäkorrektiutta korostavia konservatiiveja joille sananvapaudesta on tullut argumentaationkorvike; Asiasta tulee perusteltu ja luvallinen ja hyvä vain sillä että sen saa sanoa ääneen.) Malikille moninaisuudella on lähinn välinearvo ; Moninaisuuden tärkein arvo on se, että siinä on kyseenalaistamista ja testaamisen henkeä. Vertaamalla vaihtoehtoja saadaan käsille parhaiten perustellut kannat. Tämä tietenkin vaatii myös vähemmistönäkemysten esittelyä. Mutta tärkeintä on katsoa miten tämä tapahtuu.

TL:DR

En ole kovin kannustunut siitä että tieteestä tehdään väline jonkinlaiseen performanssiin. Performanssiin jossa ytimessä on kertoa "tarina jolla on opetus". Suurempi vastahanka ei ole edes tieteen puolustus. Ihan sen vuoksi että
(0) Debatointi ääneen puhuen on ylipäätään sellainen tilanne, että on kysyttävä että "minimoidaanko hyöty vai maksimoidaanko haitta." Mielestäni asiat on tehtävä tarpeettoman pitkillä ja vaikeilla asioilla joissa kokonaisuus on paremmin mietittävissä ja ilmaisuja voi muokata järkevämmiksi. Järjen nopeuden ja sulavien sanakäänteiden sijaan sisältöä voi luoda myös työläästi "istumalihaksilla".
(1) Tieteenteko tapahtuu muualla joten keskustelu on tältä kannalta irrelevanttia, ja vaikka käytäisiinkin niin oma panokseni asiaan olisi relevanssiltaan varsin kyseenalaista. Kuten myös varsin usein niillä joiden oma vaikuttavuus on sillä tasolla että he joutuvat pyytelemään kaltaisiaan keskustelemaan ja vääntämään asioista.
(2) Minua kiinnostaa hämmästyttävän vähän se mikä vakaumus tai mielipide tai elämä monilla on ollut, erimielisyys ei haittaa, vaan se että ollaanko minua kohtaan asenteellisia vai otetaanko argumenttini argumentteina ja käydään ne läpi niin että kritiikkikin koostuu sellaisesta.
(3) En välitä ihmisistä ja sosiaalisuudesta, moni on alkanut pikkuhiljaa uskoa, että minun munuaiseni olivat syntyessä väärinpäin ja pumppaavat urean ylöspäin.
(4) Kysymys ei ole tieteen puolustamisesta vaan siitä että tosiasiassa taustalla on enemmänkin ns. "maailmankuvasodat" (usein liberaalien ja konservatiivien välillä) ja siihen liittyvät asiat ovat sekä ei-tieteellisiä että keskimäärin aika vastenmielisiä. Kyse on yleensä joko puhtaasta politikoinnista tai ideologisesta kiusaamisesta, tai molemmista. (Hyväksyykö asioiden harrastaja tämän itselleen tai ei. Teot ovat tekoja ja se millä he oikeuttavat tekonsa itselleen että voivat nukkua yönsä hyvin ei ole minun ongelmani. Tai tavallaan se itse asiassa valitettavasti tuntuu sellaiseksi tunkevan..)

Mutta kaikki ei ole läpeensä huonoa tai toivotonta ; Tuomas Aiveloa mukaillen voisi sanoa, että "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Samoin arkielämässä. On tärkeää että mielipiteitä koetellaan. Mutta samalla on aika selvää että jotkut näkemykset kestävät koettelua enemmän ja paremmin kuin toiset taas eivät.

Tosin arkielämässä laatikon marginaalisuus on hyvinkin hankalasti arvioitava. Jos jotain pseudotiedettä harrastaa vain harva, niin arkielämässä aika harva "laatikon ulkopuolella oleva poliittisesti epäkorrekti" ajattelee kovinkaan omalaatuisesti. Kertovat jopa identtisiä vitsejä "karvaranteista" ja "partalapsista", ja toistavat tätä vitsiä niin että siitä tulee enemmän keino tunnistaa oma alakulttuuri kuin luoda mitään missä olisi omaa mielipiteenluomista tai omintakeisuutta tai edes huumoria. Mutta mahtuuhan mukaan samanlaisiakin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

Aikoinaan eräs yliopiston tutkija otti minuun yhteyttä, kun olivat saaneet väittelykutsun kreationistiporukalta. Tarkoituksena oli väitellä amerikkalaisen kreationistipastorin kanssa julkisessa tilaisuudessa yliopistolla.

En päätynyt suosittelemaan tilaisuuteen osallistumista. Olen kertaalleen osallistunut erääseen tekniseen paneeliväittelyyn, jossa oli osallistujina yksi amerikkalainen teknologiavaikuttajanörtti ja viisi suomalaista tutkijaa. Se yksi amerikkalainen nörtti puhui selkeästi ja ymmärrettävästi, kun taas ne viisi suomalaista tutkijaa istuivat tuppisuina ja kommentoivat jäykästi jotain hämärää, jota kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt. Suomalaisten suullinen ilmaisutaito on kosmisen huonoa, kun taas amerikkalaiset ovat suullisissa väittelyissä kuin kala vedessä. Kontrastia tietenkin kasvatti se, että amerikkalainen puhui äidinkielellään, kun ne suomalaiset joutuivat puhumaan vierasta kieltä ja tönkösti. Sellaisessa tilanteessa huippuaivoistakin tulee juntteja.

Tämän lyhyen tarinan opetus ehkä on, että kahdella kielellä vaikenevien suomalaisten kannattaisi harjoitella suullista puhe- ja väittelytaitoa.

Sinällään pastorin ei tarvitse olla amerikkalainen. Kertoo ehkä jostain, että Suomen ykkösnimi suullisessa puhetaidossa on pappi (en tiedä onko hän enää uskossa). Itsekin olen osallistunut hänen koulutukseensa, äärimmäisen älykäs ja fiksu tyyppi, kuten monet papit. Papisto on ehkä järjestäytynein koulukunta, joille puhe- ja väittelytaito on elämänehto. Tiedämme toki, mistä propaganda-sana tulee.

Toisena ongelmana näissä kreationistien kanssa väittelyissä on se, että väittelyn tarkoituksena ei ole argumentoida. Niiden tarkoituksena on näyttää, että uskonnolliset auktoriteetit eivät häviä tieteen huippuedustajille. Eivätkä tietenkään voi hävitä, koska epärationaalista ajattelua vastaan on mahdotonta argumentoida rationaalisesti. Kreationistiset väittelytilaisuudet siten ovat keskeisesti saarnatilaisuuksia, joissa ulkopuolinen paholaisen asianajaja vain toimii draaman ennalta odotettavana antagonistina. Kun näytelmä esitetään yliopiston luentosalissa, se antaa näytelmälle näyttämön vastustajan kotikentän sydämessä.

Uskonto ja tiede käyvät jos ei ikiaikaista niin ainakin pitkään jatkunutta kamppailua. Uskonnollisia taktiikoita on monia. Yksi on melko säälittävä yritys kaapata tieteen auktoriteetteja uskon puolustajiksi. Tuossa tarinassa tieteen ykkössankari esitetäänkin uskon sankarina, joka älykkäällä argumentaatiollaan lakaisee ateistisen opponentin maton alle. (Kyseiseen hyväksikäyttöön minut johdatti eräs uskonnollisesti katolinen, joka aidosti uskoi tuohon propagandaan.) Nähtävästi älyssä on jotain, mikä tekee tuon kaltaisista tarinoista ja näytelmistä tärkeän uskovillekin.

Käyttäjän ToukoKivi1 kuva
Touko Kivi

...ei, kyllä minä sanoisin että livedebatit ovat ihan hyvä asia. Siis silloin kun niissä on hyvä (lue=tasapuolinen ja molemmille tilaa antava) tuomari. Saadaan näkemyksiä esille. Keskustelua toki ei välttämättä synny, mutta ainakin syntyy väittelyä ja saadaan argumentit ja niiden vasta-argumentit suuren yleisön eteen.

On mielestäni aika ylimielistä kieltäytyä livedebatista sen takia, että pitää toista osapuolta "liaan" pöhkönä. Siinäpähän sitten voi argumentoida ja antaa toisen munata itsensä suuren yleisön edessä? Yleensä se joka kieltäytyy debatista jonkun muun syyn kuin aikapulan vuoksi pelkää, näin väitän minä. No, antaa ihmisten päättää...

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Niin. Olisi aika asenteellista kieltäytyä livedebatoinnista vain siksi että vastapuoli on pöhkö. Valitettavasti tuomarin tasapuolisuus on samanlainen kiistanaihe kuin itse muukin vääntö. Ja tässä oli kyllä argumentisto ihan jossain muualla. Mielestäni asiallinen keskustelu vaatii vastapuolen argumenttien ymmärtämisen ja niiden kritisoinnin. Ei sen että kehittelee olkiukkoja. Ja olkiukkoja rakentelevia kohtaan on syytä sitten olla asenetellinen. Eikä siksi että mielipide on väärä vaan koska vastapuoli ei selvästi osaa minimitaitoja koko asiaan. Se on kuin harrastaisi akrobatiaa jalattoman kanssa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset