Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Roolipelaajien kollektiivisesta muistista ja hieman muistakin epäonnistumisista

  • Roolipelaajien kollektiivisesta muistista ja hieman muistakin epäonnistumisista

Sami Koponen on kristitty roolipelaaja. Pidän häntä fiksuna ja asiallisena ihmisenä jolla on yleensä mielenkiintoista sanottavaa. Hän on kirjoittanut kommentaaria vanhaan "Lauantaivekkariin". Otan sen kautta esiin asioita jotka ovat mielestäni tärkeitä. Tässä kohden olen joissain paikoissa Koposen kanssa menossa eri suuntaan. Mutta en tarkoita tätä loukkauksena. Kirjoitus on mielestäni tarpeellinen, vaikka osassa kohdissa olenkin hyvin erimielinen. En tässä taustoita itse saatanapaniikkia hirveästi. Aihe on minulle henkilökohtaisesti tärkeä ja olenkin jo alustanut sitä aiemmin.

Netissä kiertää säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisia ns. saatanapaniikkiin liittyviä videopätkiä. Niissä käsitellään usein räväköimpiä puhujia. Ne kertovat jotain oleellista. Mutta Koponen nostaa esiin tapauksen joka on vähemmän räväkkä. Mutta tavallaan oleellisempi. Koponen kirjoittaa tästä "Rooliskenessä on viime aikoina linkitetty paljon Ylen Elävän arkiston pätkää vuoden 1997 Lauantaivekkarista. Siinä toimittaja Susanne Päivärinta, Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko Vesala ja huolestunut äiti Anna Lintunen keskustelevat roolipelaamisen vaaroista."

Tartun tässä blogauksessa lähinnä konseptiin josta laajennan ihmisryhmän "huolestunut kansalainen". Tässä mielessä en lähde kovin pitkälti lainaamaan Koposen tekstiä. Toivon toki että moni käy sen lukemassa. Viittaan siihen epäsuoremmin. Tämä antaa minulle mahdollisuuden olla hieman tavanomaista poleemisempi. (Kirjoitan kuitenkin edelleen tarpeettoman pitkästi. Olen tottunut lukemaan "kirjoja". Kevyempikognitioiset ja kiireiset voinevat keksiä parempaa ajankäyttöä itselleen. Ja säästää minulta aikaa siltä että reagoin siihen iänikuiseen ja samaan palautteeseen kirjoitustyylistäni. Sananvapaus on minun ja tämä kattaa aika pitkälle myös käyttämäni retoriset keinot. Jos ei kiinnosta niin on niitä muitakin blogeja!)

Kuinka ihmeessä irrelevantti marginaali ajoi kokonaisen alakulttuurin ahtaalle?

Saatanapaniikkiin liittyvät asiat ovat siitä erikoisia että tuntuu että yllättävän harva on huomannut sen. Kuitenkin 1990-luvulla harrastajat olivat ahtaalla. Koponen on oikeassa huomauttaessaan että Lauantaivekkarin videon pyörittelyn takana on jonkinlainen trauma tai muisti. Koponen on oikeassa myös siinä että roolipelaajien piiri on Suomessa aika vahvasti uskonnotonta ja osittain jopa uskonnonvastaista. Ja iso osa tästä kumpuaa nimenomaan näistä omakohtaisista kokemuksista.

Kun roolipelaaja suhtautuu kristittyihin negatiivisesti kannattaa pitää perusoletuksena että syynä ei ole liian vähäinen kristittyjen kohtaaminen vaan liiallinen "kristittyjen" kohtaaminen. Aivan varmasti varttuneempien roolipelaajien suhde kristinuskoon on värittynyt siitä miten kristityt heitä ovat kohdelleet. Näin on siitä huolimatta että moni seurakunnissa työskentelevä kristitty ei ole huomannut mitään roolipeleihin liittyvää. Siitä huolimatta että virallinen totuus kirkon puolella tuntuu olevan se, että eronnut on se taho joka on väärässä, huonontamassa seurakunnan yhteisöllisyyttä ja jossa on liian vähän tietoa ja kohtaamista uskovaisten kanssa. Itse näen syy-seuraussuhteet hieman toiseen suuntaan. Ja yleinen vihjeettömyys seurakunnan nuorisotyöntekijöiden parissa ei ole meriitti. Jo se että tämäntasoinen ilmiö on jäänyt huomaamatta ja herättää ihmetystä muistuttaa siitä että seurakunnan työntekijät tuntevat seurakuntanuoret mutta eivät edes niitä seurakuntanuoria jotka ovat etääntyneet - tai de facto karkotettu - seurakunnasta.

Roolipeliaiheen kohdalla takana onkin suurelta osalta se, että asiaa käsitellään melko fragmentoituneesti. Ja kenties tämän vuoksi asian koko laajuutta ei ole tiedostettu. (Tai kenties oikeammin; Sitä ei ole haluttu tiedostaa.) Titus Hjelmin väitöskirja on tässä siitä hyvä, että se on akateeminen tuotos ja siinä korostetaan sitä että 1990 -luvulla monia asioita niputettiin saatananpalvonnan yhteyteen. Ja siitä aiheutuvia hirmutekoja nähtiin relevantteina ongelmina. Jonain joka laajenisi ja pahenisi hyvin pian.

Osittain tätä kautta asian merkittävyyttä on jälkikäteen vähätelty. Modernissa keskustelussa on päätetty että asiaa lähestytään "fragmentoinnin ja denialisoinnin" kautta;
1: Asia on liian pieni ollakseen merkityksellinen kokonaiskuvan kannalta. Ja tämä luodaan sillä että ajatellaan että roolipelivastaisuus oli pientä, eikä sitä yhdistetä esimerkiksi nuorisomusiikkiin, fantasiakirjallisuuteen ja kaikkeen muuhun vastaavaan pieneen. (Myös pelkoon jossa saatananpalvojien pelättiin nappaavan lapsia esimerkiksi päiväkodeista.) Koska jos tämän yhdistämisen tekee, ilmiö muuttuu valtavan laajaksi.
2: Toisaalta merkityksettömän ilmiön taakse on saatu syntipukit jotka viehättävät vain hyvin harvoja. Moni Suomessa suhtautuu positiivisesti uskontoon ja hengellisyyteen. Mutta fundamentalistit ovat tosiasiassa ryhmä jota katsotaan nenänvartta pitkin. Koska pyöritetään videoita joissa kaikista kiivaimmat uskonmiehet kertoilevat Raamattua lainaillen asioita, saadaan mielikuva siitä että pelkästään herätyskristilliset saarnamiehet olisivat syyllisiä. Tosiasiassa suuri osa huolestuneista ei ollut kiivaita fundamentalisteja vaan nimenomaan huolestuneita äitejä.

Kysymys oli melko laajasta ilmiöstä. Tässä ilmiössä mukana on niin saatananpalvonnasta uskonnollisesti kohkaantunut Ahorinta, kuin Lintusen tapaiset "äitylit". Jälkimmäiset olivat merkittäväpi voima koska heitä oli paljon ja he loivat asenneilmapiirin jossa ensimmäiset saivat toimia käytännössä ilman minkäänlaisia jarruja.

Syntyi ilmapiiri jossa nimeä ja tunnettavuutta sai sillä, että oli entinen saatananpalvoja. Heitä löytyi vaikka oikeita saatananpalvojia ei oikein sitten joka paikasta putkahdellutkaan vaikka he olivat suuri, kasvava ja pahentuva ongelma joka pian kaataa hautakivet, polttaa kirkot ja murhaa syntymättömät sikiöt rituaaleissa. Kaikenmaailman Päivi Niemet ja Anni Pönnit kertoivat. Ja kirkko otti osaa "Saatana kutsuu minua" -videolla. Nykyään naureskelemme kahdelle ensimmäiselle mutta kolmannella "ei ole mitään osaa eikä arpaa mihinkään". Järjestettiinhän monissa paikoissa roolipelikerhojakin joten mitään muutakaan ei voinut tapahtua missään.

Asiaa on käsiteltävä nimenomaan yhdessä. Omiin silmiin fragmentoiminen onkin oleellinen osa vastuunpakoilun ilmapiiriä. Fundamentalisteista ei laajassa mitassa tykätä joten heihin on kätevää sysätä syyllisyyttä. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain heitä. Mielestäni myös Lintusen tapaiset tarpeettomasti, ilman perusteita ja liian suurella volyymilla huolestuneet tulisi saattaa vastuuseen. Vilpittömyys ei ole tässä mikään peruste. Eihän vilpittömyyden tuomaa armoa anneta fundamentalisteillekaan jotka ovat varmasti heitelleet syytöksiään kovastikin asiaansa uskoen.

Toki kenties vain saatanapaniikin omakohtaisesti kokeneet, kuten minä, voivat ymmärtää että kenties  kaikkia huolia ei pidä ymmärtää vaan katsoa että mitä evidenssiä peloille oli. Jos pelkoa ei ole todistettu huolella, ei se ole vakavasti otettavaa. Molempien puolien kuuntelu asiassa tarkoittakoot sitä että huolestunut kertoo mediassa huolensa ja sitten asiantuntijat katsovat tilastoista onko asia todella niin suuri kuin väitetään. Ja sitten psykologi arvioi onko tilastovirheen takana jonkinlainen ajatusvääristymä. Kaikki saavat sitten luoda oman mielipiteensä tilanteesta, jossa kaikkia mahdollisia asiantuntijatahoja on kuunneltu tämän huolestuneen lisäksi.

Keskustelu ei ollut se joka epäonnistui - kristikunta epäonnistui.

Koponen onkin tässä mielestäni tarpeettoman lempeä. Hän kun korostaa että Lauantaivekkari oli epäonnistunutta keskustelua. Hänestä "Roolipeliharrastuksen edustajat puolestaan eivät tuntuneet ymmärtävän kasvattajien huolta lapsista. Sen sijaan, että huoli olisi kohdattu vakavasti ja asiaa olisi käsitelty, tyypillinen puolustuspuheenvuoro korosti roolipelaamisen ihmistä kehittäviä ominaisuuksia. Harrastajat siis erehtyivät puhumaan roolipelaamisesta sinänsä, kun vastapuoli puhui yksittäisistä harrastajista."

 Uskallan väittää että roolipelaajat ymmärsivät, jopa minä ymmärsin. Ei vaadita neroa tajuamaan, että pelottelupuheet johtuvat siitä että ihmiset pelkäävät. Tämä ei ollut relevanttia tai tärkeää huolta. Ja siihen tarttumisesta ei edes tule mitään. Sillä tosiasiassa tässä on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta joka on tapahtunut maahanmuuttokeskustelussa. On nimenomaan virhe luulla että tälläisissä tapauksissa huolestunut pitää yksittäistapauksia yksittäistapauksina. Kun ihminen huolestuu hän puhuu yksittäistapauksista mutta laajentaa tämän kokonaisiin ihmisryhmiin.

Itse pidän tämänlaista strategiaa huolestuttavana ja se viittaa enemmänkin että tässä ei ole asia josta huolestunutta pitää kuunnella vaan että tässä on riski yhteiskunnan turvallisuudelle joka pitää kontrolloida. Muutos on tärkeä. Sillä uhkapuheella on yhteys siihen että tulee "yksittäistapauksia". Tämä demonstroituu erikoisessa kreationismin ja tappouhkailun välisessä yhteydessä, josta kirjoitin uuden suomen teksteihini taannoin. (Olen näitä de facto nomadeja. Uskontokriittisyyteni on nimenomaan kohtaamieni kristittyjen rakentama luomus. Jos olen hirviö, he ovat tehneet minut.) Tunnekohkaus on ymmärrettävissä, ja sen voi ymmärtää ainoastaan oikein. Se ei kuitenkaan tee asiasta hyväksyttävää. Huolestuneisuus on toki klisee. Saman "oikean kokemuksen" saa aina kun perhearvoista höyryävä irrelevantti ja arvoton lajitoveri iskee pöytään "eikö kukaan ajattele lapsia" -kortin.

Kun yksittäistapaukset nousevat esiin ei oikein mitään voi tehdä. Tarinoiden kumoaminen on vaikeampaa kuin niiden keksiminen. Valheeksi paljastunut tarina ei haittaa koska se kuvaa henkeä joka on tosi koska on jokin muukin vastaava kertomus jota ei ole kumottu. Ei voi vedota yksittäistapaukseen siitä miten itse on asiallinen ja edustaa tätä ryhmää koska puhutaan lieveilmiöistä. Ei ole mahdollista keskustella vakaumuksellista mieltä pois asiasta jos hän on vakuuttunut siitä että kokoelma anekdootteja olisi samaa kuin evidenssi. (Ja kuten Koponen huomauttaa, ilmiötasolle meneminenkin nähdään "ohipuhumisena".) Tässä ei voi onnistua keskustelussa. On virhe kuvitella että huolestunut tyyppi on ylipäätään harrastamassa mitään dialogia tai keskustelua. He ovat kertomassa omia mielipiteitään. Yksisuuntaisesti. Tämänlainen "minulla on lupa epätosiin mielipiteisiini" ei ole koskaan rakentavaa. On virhe aloittaa keskustelu in first place. Sama koskee tätä Lauantaivekkarin huolestunutta äityliä. (Huolestuneet isukit ovat tietenkin yhtä kauheita. Tarkoituksenani ei ole väittää että vain naiset kohkaisivat.)

Miksi muinaishistorialla on väliä?

1990 -luvun lopusta on paljon aikaa. Moni ajattelee että parikymmentä vuotta on pitkä aika. Itse olen katkera joten muistan että jokaisen kriisin kohdalla tuppaa käymään kuten roolipelivainon. Ensimmäiset kymmenen vuotta kiistetään koko ilmiön olemassaolo. Ja sitten vähätellään sen laajuutta. Ja kun tämäkään ei enää onnistu niin sitten selitetään että asia on muinaishistoriaa. Missään vaiheessa kukaan syyllinen ei joudu katumaan, pyytämään anteeksi. Tai edes oikeasti muuttamaan tapojaan. Olen myös perusluonteeltani niin kaunainen että 20 vuotta on minulle mitätön aika. (En ole tietääkseni antanut yhtään mitään anteeksi kenellekään koskaan. En edes yhtä vinoilua. Ainut keino päästä noista on unohtaminen. Onneksi muistini on huono.)

Mutta moni ei ole katkera, kaunainen tai asioit itse omalla kohdalla kokenut. Eikä heitä varmasti kiinnosta lähteä miettimään mitään tältä lähtökohdalta. Mutta tosiasiassa samantyyliset ilmiöt ovat osa nykypäivää. Näen saatanapaniikkiin liittyviä ydinteemoja ja asenteita edelleen. Aihe on muuttunut. Strategia ja toimintatapa ei. Otan tässä yhteydessä esiin mielestäni kaksi toimijaa. Maahanmuuttokriitikot. Ja feministit. Nämä on helppoa yhdistää saatanapaniikin uskontoon siinä mielessä että molemmissa on kysymys vilpittömistä ihmisistä joilla on mielessään vahva teoria siitä mikä on hyvää. Valitettavasti moni ihminen elää oikeaa elämää sen sijaan että eläisi jossain ideologisesti määritellyssä dogmassa.

Ennen maahanmuuttajia maassamme haettiin "ulkoisten vihollisten" sijaan "sisäisiä vihollisia". He olivat uhka yhtenäisyydelle. Yhtenäisyys taas oli maamme selviämisen selkäranka. Oli oltava poliittisesti korrekti, kristitty ja ties mitä muuta. Elämä oli tässä mielessä hämmentävän tarkkaa. Jos päädyit tälläiseksi "sisäiseksi viholliseksi" kohtasit hyvin samantyylistä uhkailua ja painostusta kuin maahahmuuttajat ja maahanmuuttomyönteiset nykyään. Roolipelaajien jälkeen vihan kohteina olivat ateistit. On muuten tavallaan irvokasta että saatanapaniikki iski vahviten nimenomaan "nuorisokulttuuriin" sen monissa muodoissa ja vieraannutti monia ihmisiä kristinuskosta. Ja sitten kun nämä ahdistetut olivat uskonnottomia ja ateisteja niin sitten heistä luotiin se seuraava vihollinen. En ihmettele niitä ateisteja jotka ovat iloisia maahanmuuttokritiikin tuomasta rauhasta. Että on edes joku muu kuin he itse kohteena taas. (Itsekästä mutta ymmärrettävää. Sitä ei voi pitää eettisenä mutta sen voi kuitenkin hyväksyä. Toisin kuin moralistisen panikoinnin jonka evidenssi perustuu siihen että ihminen kuulee juttuja eikä osaa tarkistaa niitä tai osaa katsoa onko se oikeasti minkäänlaisen kunnon tieteellisen argumentaation kautta todiste sille mitä pelätään. Tätä jälkimmäistä ei voi hyväksyä, jos on missään määrin sympatiantunteeseen tai eettisyyteen kykenevä, that is.)

Nykyään rockmusiikkikauhistelu ja roolipelien väittäminen saatananpalvonnaksi vaikuttavat hupsuilta ja naurettavilta. Mutta aikanaan roolipeli liitettiin mielikuvissa saatananpalvontaan. Ja koska saatananpalvonnan vaaroja pidettin todellisina ja relevantteina, oli roolipelitkin relevantti onglema. Muuten jo seuraavana kesänä kaadeltaisiin hirveästi hautakiviä ja pahempaa. Ongelmaan piti puuttua. Se oli se asia jonka nähtiin uhkaavan yhteiskuntarauhaa. Saatananpalvonnan kiistäminen tai sen merkityksen vähättely oli näille ihmisille silloin yhtä täysin "terveen järjen vastaista" kuin mitä se nykyään on absurdi. Vaikka tosiasiassa ainut epäterve järki oli näillä saatanapanikoituneilla ihmisillä. Ja tämä asenne voi siirtyä aiheesta toiseen. Sitä voi kannattaa mikä tahansa instituutio, ideaali tai järjestelmä joka kantaa hyvyyden leimaa. Sillä moni ihminen puolustaa hyvyyden symbolia vahvemmin kuin hyvyyttä.

Kyse ei ole mielipiteestä vaan siitä miten sitä käytetään.

Mainitsin maahanmuuttokritiikin. Mutta se ei taroita että näkisin kaikki maahanmuuttokriitikot natseina tai vastaavina kauhistuksina. Tai että maahanmuuttokritiikki olisi ilmiönä kauttaaltaan hirvittävää ja väärässä. Itse jaan karkeasti ottaen maahanmuuttokriitikot kahtia. On sellaisia joihin suhtaudun jonkinlaisella ymmärryksellä. Ja sitten on niitä jotka näen aivan suoraan saatanapaniikin, sen jälkeisen ateismivastaisuuden jatkumoksi.
1: Halla-aholainen maahanmuuttokriittisyys puhui ilmiöistä. Siinä viitattiin tilastoihin ja yli- ja aliedustuksiin. Tämä on sellaista että vaikka sen kanssa olisi erimielinenkin niin voi kuitenkin jotenkin ymmärtää huolta. Siksi esimerkiksi "Roba" -sarjaan voitiin laittaa Halla-aholaisia ajatuksia puhunut poliisi ja että tämä ei muuttunut suoraan vihulaiseksi. Pystyn kunnioittamaan tätä ihmisryhmää.
2: MV -lehtityylinen maahanmuuttokriittisyys taas on huolestuneiden kansalaisten huolipuhetta joka viittaa sarjatulella anekdootteihin ja yksittäistapauksiin jotka joko ovat todella tapahtuneita tai eivät. Näistä syntyy demonstroivia tarinoita joista synnytetään assosiaatioita koko ilmiötä kohtaan. Tässä yhteydessä voi syntyä jopa ajatuksia "hyvästä väkivallasta" ja tilanteista joiden kohdalla "ei ole mitään syytä uskoa että näin ei voisi käydä". Kuten käy esimerkiksi mahdollisesti jalkansa satuttaneen koiran tapauksessa. Koska alueella on Matuja, partikulaari kaljapullo on islamistimatujen heittelemä ja tämän vuoksi voidaan rynnätä maahanmuuttokeskukseen tönimään ensimmäisiä vastaantulevia maahantunkeutujia. Tätä pinnan palamista ja sen toteuttamista pidetään arvostettaana. (Tosin, oikeasti. Ei tuota kuvattua hyökkäystä ole tapahtunut. Siitä olisi saatu poliisijuttuja ja maahanmuuttomyönteiset olisivat revitelleet sitä demonstraationa mielivallasta jossa tunnistetaan syylliset ja yleistetään tämä tekijästä ihmisryhmään.)

Tästä moni varmasti osaakin vetää yhteyden "Lauantaivekkarin" kuulopuheen kautta saamiaan anekdootteja ja huolenaiheita kritiikittömästi toistava "huolestunut vanhempi ja valveutunut kansalainen". (Jossa valveutuminen on ironista, kansalaisuus huonoa, huoli vilpitöntä ja vanhemmuus valitettavaa.)

Ennustan tältä pohjalta, että parin kymmenen vuoden kuluttua maahanmuuttokeskustelu on maassamme lopahtanut. Ja siinä vaiheessa postuumisti marginalisoidaan koko ilmiötä. Se muuttunee prosessissa pelkäksi äärioikeistolaisten mellastukseksi. Ei puhuta tavallisista ihmisistä ja "huolestuneista kansalaisista" jotka ovat luoneet ilmapiiriä. Ilmiötä pidetään pienenä. Eikä siihen liittyvää ilmapiiriä pidetä laajana. Huomion saa vain joku "Suomen vastarintaliike" ja VOK -polttopullottelu. Huvittavinta asiassa on tietenkin se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset korostavat miten se on tavallista normaalien "huolestuneiden kansalaisten, etenkin huolestuneiden isukkien" hommaa. Tämä on se totuus joka unohtuu sitten kun sitä on postuumisti itselle noloa ja inhottavaa katsoa. Ironiseksi tilanteen tekee se, että tällä hetkellä maahanmuuttokriittiset mielellään selittävät että ilmiö on laajempi ja maltillisempi. Kun taas heidän kriitikkonsa mielellään liioittelevat erilaisia äärioikeisto- ja natsiyhteyksiä. Ensimmäinen on lähempänä totta, mutta jälkimmäisestä tulee virallinen totuus tulevaisuudessa. Sillä muuten joku voisi vetää ikäviä johtopäätöksiä siitä että ilmiö on laaja ja se oli muidenkin kuin äärimmäisten ihmisten ylläpitämä ongelma. Ja tämä tarkoittaisi vastuunkantoa. (Ja jos mielipiteenvapaus on ihastuttava asia silloin kun saa huutaa kritiikittömästi, niin yhtä kovasti samat ihmiset rakastavat vaikenemista ja hiljaisuutta ja välttelyä heti jos pitää kantaa vastuu sanomisista. Mitä kovempi into oman mielipiteen sanomisesta on, sitä vähäisempi into kantaa se mikä siihen oleellisesti liittyy. Tämä on melko erikoista.)

Se ei ole mikään kokonaiskuva jos se ei kykene pitämään sisällään myös tuottamansa inhimillistä kärsimystä.

Feministit saavat kuvata toista ongelmaa. He ovat usein vilpittömiä ihmisiä jotka kulkevat maailmassa etiikka edellä. Tämä on niitä asioita joista feminismissä pidän. He puolustavat asioita. Ja jos joku kysyy feministiltä että miksi he eivät ole hiljaa vaikka he tietävät provosoivansa ihmisiä, vastaus on enimmäkseen sen suuntainen että juuri sen vuoksi he provosoivat. He ymmärtävät että on mahdotonta suojautua tai suojella itseään vaikenemalla jos keskustelukulttuuri on sitä huolestunutta anekdootti edellä kulkevaa demagogiaa. (Toki valitettavasti kikkaa käytetään myös siltä puolelta. Kaikkeen voi törmätä jos avaa internetselaimen.)

Toisaalta feministejä on hirvittävän monenlaisia. Ja tämä onkin se perusongelma. Feministien perusastelmana on korostaa että tämä monipuolisuus tarkoittaa sitä että feministit tutkivat naiseutta ja mieheyttä ja sukupuolisuutta tavoilla joissa ei jätetä yhtään kiveä kääntämättä eikä yhtään käännettä kivittämättä. Ja tätä kautta he päätyvät usein tilanteeseen jossa he puolustavat feminismiä ilmiönä. Ja ikävien uutisien tuoja muuttuu helposti joksikin jota on vastustettava. Tässä otan esille vain yhden jaottelulinjan ja siihen liittyvän konkreettisen ongelman.

Feministeissä on nimittäin kahdenlaisia feministejä. Niille joille tasa-arvoa haetaan siten että puolutetaan heikomman oikeuksia vahvempaa vastaan. Joka elää sukupuolierojen kautta. Ja niitä joista kyse on kaikkien oikeuksista. Eli miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta.

Tämä tulee helposti vastaan jos olet tekemisissä sukupuoltaan korjaavien kanssa. Etenkin jos olet niitä ihmisiä jotka ovat hankkimassa kirurgian avulla miehisiä sukupuolielimiä. Jälkimmäiset ovat enemmistöä ja he eivät ole ongelma. Ensimmäisten parissa suhtautuminen em. sukupuolenkorjauksiin on ongelmallinen. Heissä on seassa TERF -feministejä (Trans-Exclusionary Radical Feminist). En itse tunne montaa sukupuoltaan korjannutta. Mutta kaikki jotka tiedän suhtautuvat nihkeästi ja vastustavasti esimerkiksi "Naisasialiitto Unioniin". He  tuhahtelivat hauskasti kun vähän aikaa sitten kerrottiin feministipuolueesta. Jonka nousu oli vahvasti Naisasialiitto Unionin taustalta. Puolueen kieli oli kovasti modernia. Feminismipuolueen sisältö on läpileimallisesti kolmannen aallon transystävällistä ja intersektionaalista feminismiä. Unioni taas on myös toisen aallon feminismin "suojapesäke". Ja Unionin sisällä on ollut paljon ns. TERF -feministejä. Järjestö on käytännössä yksinään ja aktiivisella panostuksellaan synnyttänyt transsukupuolisien piirit jotka vihaavat feminismiä.

Kun tämä asia nostetaan esiin, feministit helposti puolustautuvat erikoisella tavalla. Puolustautuminen on ymmärrettävää. Mutta tuntuu että tässä menevät ideaalit ja instituutiot sekaisin. Instituution ilmeisesti nähdään puolustavan ideaalia niin vahvasti että instituutiota puolustetaan vaikka se sotisi näitä ideaaleja vastaan.

Esimerkiksi jos esiin tuodaan se että monet sisaruutta korostavat iskulauseet ovat hankalia siinä mielessä että ne tulkitaan eri feministien piirissä eri tavalla. Jos suurin osa näkee että se ei tarkoita miesten tallaamista, niin aforismi taipuu samalla niiden muiden mielessä eräänlaiseksi myrkyksi. Tämän huomauttaminen on feministien mielissä hyvin usein, helposti suoralta kädeltä "CIS -heteronormatiivisuutta" tai "male entitlementiä" jossa kysytään että "entäs miehet".

Toki tilanteeseen on vaikeaa puolustautua koska jos asioihin mennään tuolla tavalla ideologia edellä niin jossain mielessä ihminen joka korjaa sukupuoltaan mieheksi on aina ollut mies. (Joka taas unohtuu feministeiltä jotka saattaavat korostaa sitä että he ymmärtävät sukupuolenkorjausprosessia ja voivat määrittää mitä termejä siitä saa ja ei saa käyttää sitä kautta että ovat miettineet niin kovasti naiseutta. Mikä on aina yhtä hienoa kuulla.) Mutta tästä huolimatta on aina yhtä erikoista kuulla miten feministit suhtautuvat mieheen jonka vaimo on vaihtamassa sukupuolta ja joka on silti pysymässä yhdessä tämän vaimon kanssa. Toki heidät pakotetaan eroamaan, jotta vaimo voi muuttua "homoliittolaiseksi". Ei ole tavatonta että feministi syyttää tämänlaista miestä ensin CIS -heteronormatiiviseksi ja jos hänelle huomautetaan että tämänlainen tilanne melkolailla puhuu jostain muusta, niin vastareaktiona on suuttumus ja välien katkaisu. Ei anteeksipyyntö tai pahoittelu siitä että asioita on tulkittu väärin.

Sillä tosiasiassa kysymys ei ole siitä onko tämä "outohomo"(?) CIS -heteronormatiivinen vai ei. Kysymys on siitä että hän on iskenut feminismiä vastaan. Ja mielikuvista poikkeaminen synnyttää niin kovan kognitiivisen dissonanssin että dogma ja "millä nimellä sukupuolta korjaavia kutsutaan" -malliset sanavalintateemat edellä tallaava feministi ei niihin kykene suhtautumaan muulla kuin vihalla ja välttelyllä. Se, että jokin feministisen ideologian sisällä oleva vääntelee asiat ja tuottaa näin ilmiön joka on relevantti monelle sukupuoltaan korjaavalle ei ole se jota oikein osataan miettiä. Koska mielikuvissa feminismi puolustaa sukupuolta korjaavia esimerkiksi säätelemällä sitä millä nimillä on soveliasta puhua. (Esimerkiksi voiko prosessista puhua vaikka lauseella "on muuttumassa naisesta mieheksi".) He eivät omakohtaisesti elä prosessia ja lähestyvät asiaa luomalla siistejä kategorioita ja dogmeja, yllättävän usein vain kielenkäyttöä koskevia dogmeja. Ja kun tosimaailma ei sovi näihin kategorioihin on vika tosimaailmassa. Sillä tokihan feministi elää omaa naiseutta ja mieheyttä miettivää elämäänsä tosimaailmassa tavalla joka tekee hänen tosimaailmastaan ja kielenkäyttäkonventioistaan ehdottomia totuuksia. Ja itse prosessissa elävät ja heidän kokemuksensa ovat toisarvoisia. Tai eivät oikeasti ole. Ne ovat toisarvoisia jos ne tuovat esiin että feministisellä "liikkeellä/instituutiolla" olisi jokin osa tai vastuu asiassa.

Antifeministisesti asennoituviin sukupuoltaan korjaavien tilanne on mielestäni aika vahvasti samansuuntainen kuin se miten roolipeleihin liitetty saatanapaniikki vaikutti roolipelaajiin. Kysymys ei ole siitä että kaikki kirkossa tai edes enemmistö kirkosta saatanapanikoisi. Vaan siitä että marginaalinen osa tekee mitä tekee. Ja ikävien uutisten edessä enemmistö laittaa banaaneja korviin ja selittää että ongelmana on "kokonaiskuva". Joka ei ole kokonaiskuva vaan se että katsotaan vain ja ainoastaan keskiarvoa. Joka on aivan yhtä suuri virhe kuin se, että katsoisi pelkästään (kuvitteellisia tai todellisia) ääripäitä (kuten MV -lehtistrategiassa tehdään). Kun ammutaan viestintuoja estetään ongelmien korjaaminen. Jonka taas pitäisi olla tärkein tavoite kaikille aidosti hyville ihmisille.

Jostain syystä maltilliset jotka suojaavat ääriliikkeitä eivät pidä näistä ääriliikkeistä. Mutta he itsekin tekevät typistämistä. Jos ääriliike typistää poleemisesti ja loukkaavsti, niin liian moni kohtelee ilmiöitä vain niiden kunnioitettavimpien ja kauneimpien tuotosten kautta. Ja kaiken loukkaavan mainitseminenkin tulkitaan ääriliikkeenä olemiseksi. Mutta sellaiseksi johon puututaan eri tavalla koska se ei tule oman ideologian sisältä vaan sen ulkopuolelta. Koska ilmeisesti instituution ideaalisuus on kuitenkin se kaikista rakkain asia näiden pahastuttavuutta välttävien ihmisten omalle itsetunnolle, identiteetille ja minäkuvalle.

TL;DR

Olen tottunut siihen että moraalinvartijaksi mieleen iskostettu instituutio on tässä helposti vahvempi kuin moraali ja periaatteet joita tämä instituutio opettaa opeissaan. Kirkon parissa kuulee aivan liian usein siitä että fundamentalistit eivät ole kokonaiskuvan kannalta merkittäviä ja uusateistit ovat militantteja. Feministien parissa kuulee että TERF -feministit ovat marginaalia joita ei pidä tuoda esiin. Kuitenkin sitten voidaan nähdä että instituutiot pitävät sisällään lauman moraalikohkautujia jotka ylläpitävät ilmapiiriä jonka sisältä ja jonka kautta nämä moititut ääripäät saavat suojapaikan ja yhteisön jonne saavat mielipidekirjavuuden oikeuttamana kuulua. Ja jotka lisäksi saavat teoilleen oikeutusta ja moralistista jargonia näistä "huolestuneista kansalaisista".

Olen tottunut siihen että ongelmatapaukset mielellään fragmentoidaan eikä niitä haluta nähdä laajana ilmiönä tai liitoksissa mihinkään laajempaan. Ja että oikeutta hakeva on ensin väärässä, sitten tarttuu tarpeettomaan kokonaiskuvan kannalta merkityksettömään pikkuasiaan ja sitten on kaksikymmentä vuotta myöhässä ja tarpeettoman kaunainen.

Olen tottunut siihen että relevantti kokonaiskuva ei jostain syystä tuppaa kattamaan liikkeen ongelmakohtia. Ja että suuri enemmistö tätä kautta pesee käsiään vastuusta, puolustaa instituutiota uhrejen sijaan ja pitkittää ongelmiin tarttumista. Koska tälläisessä ilmapiirissä kukaan ei halua olla se viestintuoja joka tulee ammutuksi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän jesper kuva
Tero Ruokamo

Varmasti 90-luvulla kävi niinkin, että kun oli tuo saatanapaniikki, niin juuri se sai jotkut kiinnostumaan saatananpalvonnasta. Kollektiivinen vastakkainasettelu luo ryhmäytymistä, jossa kaivaudutaan vain tiukemmin omiin poteroihin.

Vastakkainasettelusta pois pääseminen vaatisi kasvokkain kohtaamista ja luottamuksen rakentumista sitä kautta. Mitkään ryhmät kollektiiveina eivät voi saada vuoropuhelua aikaiseksi.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Saatananpalvonta oli ja jäi hyvin marginaaliseksi. Tosin pidän ajatuksestasi; Maailma tarjoaa ironiaa siten että tekee todennäköisemmäksi skenaariot joita pelätään kun "sammutetaan väärin".

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

En ole varma olenko tuota Lauantaivekkaria nähnyt nuoruudessani, mutta todellakin upea. Toimittaja todellakin laittaa liveroolipelaajan koville. Sinällään monet vastaukset ovat aika hyviä, mutta sanomatta jää roolipelien vertautuminen muuhun lasten kulttuuriin, ihan saduista alkaen. Kaikki vanhat sadut Tuhkimosta, Ruususesta ja niin edelleen ovat paljolti samoja teemoja – noituutta ja väkivaltaa. Samoin tietenkin aikuisten fiktio antiikin tarinoista nykypäivään. Mitä olivat 80- ja 90-luvun nuorisohittileffat ja TV-sarjat? Robin Hoodia, Rambot, Cobra, Tähtien sotaa ja kaikkea muuta loputonta räiskettä, tappamista ja outoja uskontoja.

Muistelen, että Keijo Ahorinta oli noihin aikoihin tunnetuin näistä saatananpalvontajutuista.

Todellakin, kristityt roolipelaajat taitavat olla hyvin pienessä vähemmistössä, samoin kuin myös elokuvien jan kirjallisuuden fantasia- ja scifigenren harrastajat taitavat olla selvän voittopuolisesti ateisteja.

Tätä olen miettinyt usein, voisiko siinä olla jokin ajattelumalleista johtuva syy. Että jos kovasti uskotaan myyttiseen yliluonnolliseen todellisuuteen, se halutaan ottaa tosissaan ja vakavasti, jolloin samoilla teemoilla pelailu ei oikein sopisi. Jotenkin se oma uskonto alkaisi näyttää vain yhdeltä tusinauskonnolta, kuten se nyt useimpien roolipeli-/fantasiaharrastajien kokemuspiiristä tietenkin näyttääkin.

Taustalla voi hyvinkin myös olla jotain perustavanlaatuisia eroja älyllisissä kyvyissä, kuten eri todellisuuksien hahmottamisessa. Jos ihmisellä on kyky absorboitua fantasiamaailmaan, muttei kykyä nähdä niiden moninaisuutta ja olemassaolon psykologisia syitä, epäilemättä voi jämähtää johonkin yhteen uskonnolliseen maailmaan. Ehkä se onkin yhteydessä siihen erityiseen empatiakykyyn, joka tuossakin ohjelmassa huomioitiin. Kyvystä on sittemmin tehty tutkimustakin, tämä tältä vuodelta. Voi kyllä olla, että empatiakyky on ennemminkin edellytys pelaamiselle kuin sen seuraus, siinä miksi hahmojen käsittely kiehtoo, vaikka epäilemättä roolipelit myös kehittävät sitä.

Itselläni yksi yllyke roolipelaamiseen oli 1982 valmistunut Tom Hanksin päätähdittämä Mazes and Monsters (löytyy täyspitkänä), jossa käytiin läpi roolipelaamisen vaaroja. Ei tosin saatananpalvontaa.

Toimituksen poiminnat