Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Irrotus

  • Turun tuomiokirkko
    Turun tuomiokirkko
  • Lontoon luonnonhistoriallinen museo
    Lontoon luonnonhistoriallinen museo

Äänestin viime vaaleissa kristillisdemokraatteja. Kyseessä oli eräänlainen protestiäänen antaminen. Luottamukseni nykyhetken demokratiaan oli aika pientä. Se oli näyte siitä miten vähän uskoin sillä olevan väliä. Luottamukseni ei ole hirveästi kohentunut.

Syynä on se, että pidän yhtenä tärkeimpänä äänestyksen merkityksenä ennustettavuutta. Ja tätä voi lähestyä lähinnä siten miten hyvin annetuissa vaalilupauksissa pysytään ja niitä noudatetaan. Vain tässä kontekstissa voi antaa äänen ja toivoa että se muuttaa jotain tavalla joka koskettaa jotenkin niitä arvoja ja haluja joilla tätä valtaa ylipäätään annetaan edustettavaksi.

Nykyhetki on sitä että ensin kuulee koulutuslupauksista ja perään kuuntelee Sipilän selityksiä siitä miten koulutusleikkaukset tehdään koska muuten kokonaisuudessa ei olisi ulkomaanautotuontisäästöjen vertaakaan järkeä. Tämä on surullista sillä olen kyynisenä ihmisenä niitä jotka ottavat tunnetun katastrofin ennemmin kuin tuntemattoman uhan. (Jos olisin juutalainen ja natsit tulisivat valtaan, voisin ennustettavuuden vuoksi lähteä ostamaan laivalippuja maasta. Tuntemattomaan epäluotettavaan ei voi suhtautua samalla tavalla rationaalisesti.)

Kristillisdemokraatit ovat olleet kannaltani siitä hauska puolue, että vaikka heidän sivunsa ja mainoksensa ovat täynnä teologiahöpöä, niin sen takana on paljon asioita joiden ajaminen on hyvää ja tarpeellista. Parasta on vieläpä se, että kaikki ne minusta ikävät pyrkimykset joita kristillisdemokraateilla on ollut eivät ole saaneet oikein mitään tuulta alleen. Tässä mielessä protestiääneni on kenties vaikuttanut tavalla jolla halusin. Siitä huolimatta että en ollut ääntäni tässä mielessä antanut.

Ota hyvä, jätä huono

Tilanne tuo jossain mielessä mieleen James Huberin tarinan fyysikosta ja papista. Se käsittelee kansanperinteen ja tieteellisen selityksen suhdetta melko hauskasti. Tarinassa on esimerkiksi omenoita joita lävistetään nauloilla. Selitys on teologinen ja sitä voi pitää taikauskona. Se kuitenkin ehkäisi anemiaa. Tässä mielessä taikauskosta kannattaa ehkä napata jotain muistiin. Ja kenties jättää jotain muuta pois.

Asenteessa on jotain joka on ajallemme hyvin vierasta. Elämme mielellämme erilaisissa skismoissa. Ja tässä helposti hylätään aivan kaikki. Tai vaaditaan aivan kaiken hylkäämistä. Lähestymistapa asiaan on usein teologia tai luonnontiede edellä meneminen. (Ja tässä mielessä tilanne muistuttaa juuri Huberin tarinaa. Ei tarvitse kovin kummoista symboliikantajua että tämän samanlaisuuden huomaa.)

Tässä kohden ongelma on osittain teologiassa itsessään. Ja sen voi huomata miten lähes mitä tahansa maailmankuvallisuutta tai aksiomatisointia helposti kutsutaan "uskonnoksi". Lähes kaikkea pyritään "ismiyttämään" ja muuttamaan "maalliseksi uskonnoksi". Jotain prosessissa aina kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ja tavallaan se syy on ironisesti siinä miksi se kommentointi koetaan teistien puolella niin tärkeäksi.

Esimerkiksi moni voi pitää multiversumia uskontoon verrattuna höpötyksenä. Sen verran vihjaan että voi olla täysin rationaalinen ihminen ja nähdä samanlaisuuksia. Molemmat aksiomatisoivat systeemeitä. Kokemuksellisesti (fenomenologisesti) ero on kuitenkin valtava. Ja tämä on helppoa huomata ; Joku viittaa teismissä filosofien Jumalaan. Mutta kun kysyy miksi tämän pitäisi olla tärkeitä vastaan tulee pelastus ja moraali ja vastaavat asiat joita on hyvin vaikeaa liittää mihinkään abstraktioituun alkusyyhyn. Tässä vaiheessa on selvää että kysymys on siitä monien teistien väheksymästä antropomorfistetusta Jumalasta. Siitä joka kognitiivisessa uskontotieteessä putkahtaa esiin jopa "maallisten uskonnonkaltaisten liikkeiden" kohdalla. Jopa avaruusolentoihin voidaan suhtautua palvovasti jos uskotaan että heillä on kyky päästä tietämään "omalle identiteetille nolot salaisuudet" (strateginen tieto). Tämä puute on se syy miksi multiversumeita ja "evoluutiouskoa" ei pidetä riittävänä ja tyydyttävänä. Ja tämä aikalailla kaivaa koppaa liiallisen rinnastamisen alta.

Ihmiset eivät elä filosofisista aksioomarykelmistä. (En edes minä, vaikka niiden kanssa haluaakin tappaa itseään vähemmän kuin paikallisten julistajien juttuja kuunnellessa.) Eivätkä uskonnot synny tällä. Kirjoitinkin relevanteista relevanteimpaan tietolähteeseen, "hikipediaan", tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa siinä monenlaisia. Myös siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon. (Ateistit saattavat vielä päästä yllättävän pitkälle Angelina Jolien ateismin kautta...)

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on sama minkä Huber kertoi tarinassaan.

Käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Omimisen ongelma on aika vahva - ja sitä puolustetaan pahastumalla

Nykyajan uskonto näyttää olevan aika vahvasti vallankäytöllistä. Ja siihen liitetään hyvin omituisia käänteitä. Esimerkiksi jos joku ei halua että julkisessa tilassa lauletaan "Suvivirttä", muutetaan helposti siihen että saman tien pitäisi ottaa risti pois Suomen lipusta. Bottoin kertookin pahastumisesta joka liittyy siihen että uskontoa ei hauku kategorisesti. Jos uskonnosta haluaa ottaa hyviä osioita ilman kokonaisuutta, pahastutaan siitä että uskonto ei ole mikään noutopöytä josta napsitaan mitä sattuu huvittamaan.

Tästä syntyy tilanteita joissa pidetään muun muassa väkisin kiinni alkuperästä ja historiasta. Selitetään että tämä asia on kristinuskon kehitelmä ja siksi sitä ei saa käyttää muuhun. Tämä koskee toki myös lääkärilaitosta joka on antiikin pakanauskovaisten kreikkalaisten alkuunpanemaa, mutta josta kristitty muistaa lähinnä kristillisen luostarilaitoksen. Itse näen että on hyvä että sairaalat on sekularisoitu. Niissä on naturalistista lääketiedettä. Ja näin on voitu tehdä, oli alkuperästä sitten oikeasti mitä tahansa. Sama koskee tietenkin maamme kirjakieltä ja lukutaitoa ja aivan kaikkea muutakin joka pöytään halutaan lyödä. Koska koko "noutopöytäargumentti" ei itse asiassa ole muuta kuin tunteenomainen vauhkoontuminen siitä että asiat jotka eivät liity yhteen on ideologisista syistä niputettu vaihtoehdottomasti yhteen. Tämänlaiset filosofiset virheet ja asennevammat eivät ole kategorisia totuuksia. Ne eivät ole edes aksiomatisoituja filosofisia abstrakteja ei-eläviä kyhäelmiä. Ne ovat vain sitä kun äänihuulet todistavat puhujansa asennevammasta.

Botton on huomauttanut että hänen kirjansa näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Vaikka samalla se ärsyttää monia ateisteja nimenomaan siitä että se on heistä tarpeettoman myötäsukainen, kunnioittava ja arvostava uskontojen saavutuksia ja ansioita kohtaan.

Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Näin ollen minäkin voin onnistua ottamaan kristillisdemokraattien hyvät jutut, ja dumppaamaan sen Jeesus -jargonin. Minä olen fyysikko joka piikitän omeniani nauloilla. Syy siihen vain on hyvin toisenlainen kuin tarinan pastorilla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat