Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Sensuroiva sivistys ja rajoittava anarkistinen sananvapaus

  • You talkin' to me? ... Well I'm the only one here ...
    You talkin' to me? ... Well I'm the only one here ...

Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.

Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä. (Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.)

Ja kyllä. Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä. Toisaalta sitä kyllä arvostaa kovasti kapinallisen vauhdikasta Sokratesta. Tässä mielessä voi löytää kannatusta esimerkiksi modernin ajan poliittisesta korrektiudesta moittivia perussuomalaisia ja muita vastaavia henkilöitä. Sitä voi jopa ajatella niin että he ovat idealisteja ja hyvä todellisuus olisi sellainen että poliittinen korrektius ei pätisi. Mutta että käytännössä ihmiset vaan eivät ole sellaisia että nämä ihanteet toimisivat heidän kanssaan.

Sivistysihanteesta.

Aristoteleen asennetta voidaan nähdä sivistyksellisissä asioissa. Arvokkaassa keskustelussa ei olla räväköitä ja kiroilla. Asiapohja koskee sanottua että mitä sanotaan. Toisaalta siitä löytyy sävyjä myös kovana ja kylmänä pidetyn tieteen puolella. Vaikkapa Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta. (Käytännössä todellisuus ei tosin näytä aivan niin kauniilta. Esimerkiksi John Wilkins on kirjoittanut aiheesta mielestäni kiinnostavasti, toki enemmän filosofian kohdalla. Mutta puhutaan tieteentekijöiden kyynärspääkikkailua korostavammasta PLACE -normistosta.)

Nykypolitiikassakin onkin aika paljon "Aristoteleen henkeä". Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.

Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "You can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)

Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan toisenlainen. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään jonkinlaista poliittista korrektiutta. Tämän vaihtoehtona onkin anarkismi ja relativismi. Ja kaltaiseni skientisti kuitenkin yrittää tavoitella jotain joka on astetta enemmän kuin mielipiteilyä. (Itse lähestyn asiaa Quinen käsiteverkon kautta. Tai Lakatoksen tutkimusohjelmien kautta.) Tämä on tietenkin jonkinlaista hierarkiaa. Mutta en pidä hierarkiaa itsessään huonona tai automaattisesti ei-argumentoituna asiana. (Olen tosin usein saanut kuulla että olisin a priori epälooginen koska tietyt näkemykseni tieteen ja filosofian tekemisestä ovat hierarkisia, joskus jopa elitistisiä. Tämä on hyvin erikoista, koska ei tätä päätetä suoralta kädeltä automaattisesti mahdolliseksi ainakaan loogisesti.)

Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa (etenkin politiikassa).

Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon. Kysymys ei ole vain siitä että konservatiivit ovat lähteneet ajamaan poliittista epäkorrektiutta. Vaan myös siitä että muutenkin politiikassa on alettu panostamaan "valittavuuteen" (eligibility). Eli ei riitä että poliitikko on fiksu vaan lisäksi hänen tulisi olla voittopotentiaalinen äänien kahmija.

Mutta kuitenkin tämä näkyy alleviivatuimmin ja avoimimmin siinä miten nykyään puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.

Filosofisen keskustelun ja poliittisen keskustelun elitismiongelma.

Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.

Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia. Tämä varmasti näkyy politiikassa turhautumisena. On ihmisryhmiä jotka kokevat että heitä ei kuunnella. Ja tämän vuoksi heidät on helppo saada huutamaan. Ja hyppäämään lähes mihin tahansa kelkkaan joka teeskentelee kuuntelevansa heitä (vaikka olisikin oikeasti lähinnä syöttämässä heille mielipiteitä, jonka voi havaita vaikka siitä miten tietyt mielipiteet yleistyvät. Tällöin takana on asioihin ja mielipiteisiin vaikuttamista eikä vain kuuntelua.)

Filosofia on maineeltaan poliittisesti epäkorrektia. Käytäntö on Aristoteleen mukaista mutta ihanne on Sokrateessa. Käytännössä se muistuttaa poliittisen epäkorrektiuden nimeen vannovia. Ja tämä johtaa siihen että siinä on kaksinaismoralismia. ; Ensimmäinen asia joka filosofiassa opitaan on että kaikki pitää kyseenalaistaa. Toinen asia on opetella filosofit, perinteet ja heidän lainaamisensa oikeaoppisesti. Filosofia on helposti pänttäyslaji, ulkolukulaji. (Ja tosiasiassa. No. Se on myös sitä.)

Splintered Mind -blogissa kirjoitettiin siitä miten filosofian opiskelijoiden parissa on vahvaa samanmielistymistä. Filosofian oppitunneilla ja väitteyissä ja vastaavissa pärjää enemmän persoonalla. "Philosophy classroom discussion is normally dominated by people with high academic/cultural capital. In the U.S. this means: rich, white, male, non-disabled, self-confident, parents with high educational attainment, fluent in highbrow English speaking styles. These are the students mostly likely to have the boldness to announce, in the second week of class, in front of their peers and professor, confident opinions about why Kant is wrong, or relativism is really the correct meta-ethical theory, or David Lewis's metaphysics is objectively better than Hilary Putnam's." Toisin sanoen jos on rikkaasta perheestä joka puhuu uskottavaa brittiaksenttia, ja on valmiiksi autoritaarinen ja tottunut dominoimaan, siitä on hyötyä. Nämä eivät tietenkään ole klassisia ideaaleissa esitettyjä filosofien hyveitä. Mutta käytännössä noilla pääsee pitkälle. Ehdotettu ratkaisu on pienryhmien korostaminen.

Poliittisesti epäkorrekti henki, mielipiteiden diversiteetti,  kasvaa. Tämä on tietenkin erikoista koska tavallisesti poliittista korrektiutta ajetaan sen vuoksi että ongelmaksi nähdään tapakulttuuri. Että röyhkeämpikin pääsee sanomaan sanottavansa ilman että etikettipoliisi jarruttaa epäkohteliaisuuksista. Mutta mielipidediversiteetistä hyötyvät nimenomaan vaatimattomimmat. Ne jotka eivät ole indiivejä, vahvoja persoonia, autoritaarisia ja huutavia. Isoissa massoissa puhuen syntyy poliittinen korrektius jossa vallassa ovat epäkorrektit tyypit. (Jotka voivat pitää itseään poliittisesti epäkorrekteina, mutta jotka ovat lähinnä epäkohteliaasti sensuristisia sen sijaan että olisivat kohteliaasti sensuristisia kuten ne heidän moittimansa.)

Tämä on tavallaan erikoista vaikka sen tiedostamiseen ei "after the fact" ehkä mitään kovin kummoista ajattelijaa tarvita. (Moni korostaakin anarkismikritiikissä sitä että liika vapaus johtaa kaaokseen jossa pärjäävät vahvimmat eivätkä monenkirjavasti kaikki - tai edes monet.) Tämä on tietenkin jotain jota voidaan hyödyntää vaikkapa poliittisessa keskustelussa. ; Blogasinkin vähän aikaa sitten tänne "Uuden Suomen" puolelle hieman turhautuneen ja vain osittain perustellun "näkemykseni" siitä miten blogeihin saa reagointeja. Tarkastellesani omien blogejeni kommentti- ja tykkäyksien määriä huomasin, että (1) Jos kirjoittaa stereotyppisesti liberaalista tai konservatiivisesta kulmasta saa lukijoita, kun taas molempia puolia moittiva tai kehuva saa vähemmän reagointeja ja tykkäyksiä. (2) Argumentaatiota pitää olla mahdollisimman vähän. Kompleksisuus etäännyttää hyvin voimakkaasti. (3) Oma persoona pitää näkyä ja tämän persoonan täytyy olla autoritaarinen ja mulkkumainen.

Kun nykyään puhutaan poliittisesta korrektiudesta, on huomattava että on diversiteettiongelma. Ja se ei todellakaan ole siellä missä sen helposti näkee olevan. Epäkohteliaat paskiaiset menestyvät nykyisessä massaviestinnässä.

Tosin tässä on syytä muistaa, että toinen aikamme lieveilmiö, suljetut ryhmät joiden jäsenet hakkaavat kultinomaisesti toisiaan selkään keskenään (echo chamber) luovat diversiteettiä. Eivät toki sisäänpäinlämpiävään ryhmäänsä. Mutta kokonaisuuteen. Nämä ryhmät ovat usein ulkopuolisen silmään "outoja" ja "kestämättömiä". Ja erilaisia ne ovat. Tässä mielessä kokonaisuus on monipuolisempaa kuin ne kulttimaiset osaset joista se muodostuu. Niissä on diversiteettiä joka ei ole aggressiivista tai väkivaltaista tai dominoivaa tai valloitushaluista. Eikä niiden kautta synny hierarkioita koska ne eristyvät "omiin kupliinsa". Internet onkin synnyttänyt niitä paljon. (Tosin alakulttuurit nyt ovat olleet yleisiä ilman internettiäkin. Teknologia on lähinnä tehnyt tästä hyvin helppoa.) Eri facebookin suljetut ryhmät ja mielipiteen normalisoivat ovat ryhmän sisäisesti poliittisesti korrekteja ja torjuvat erimielisyyttä hyvin vahvasti. Mutta tämä toisaalta sirpaloittaa keskustelukenttää ja kokonaisuudesta tulee monipuolisempi.

On tavallaan mietittävä mikä on arvokkaampaa. Tai vähemmän kuraa. Ei tälläisiin tilanteisiin ole oikeita ratkaisuja. Saati ilmiselvästi oikeita ratkaisuja. Sen sijaan voidaan kaivella sitä mikä on vähemmän huonoa ja väärin. Ja missä menee rajat sille että on tullut sanotuksi liikaa tai liian vähän...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän deneidez kuva
Petri Pakarinen

Se, mikä tänään on poliittisen korrektiuden rajalla, voi olla huomenna poliittisesti epäkorrektia. Poliittisella korrektiudella hallitsevilla on kyltymätön vallan nälkä. Tämä nälkä on jo synnyttänyt vähemmän poliittisesti korrekteja vastareaktioita, joista osa on muuttunut jopa väkivaltaiseksi. Väkivaltaisuudet ja vastustus ovat yleensä kohdistettu niihin, joita poliittinen korrektius yrittää suojella, eikä niihin, jotka yrittävät hallita poliittisella korrektiudella. Tästä poliittisesti korrektit saavat lisää varmistusta siihen, että poliittista korrektiutta pitää kiristää entisestään. Pääsemme siis noidankehään, joka paisuu paisumistaan, kunnes se räjähtää todella väkivaltaisesti.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Kyllä. Ongelma on tuttu teokratioista. Niissä on tapana ajautua itseään tuhoavaan kurimukseen. Koska jos teokratia tuottaa ongelmia, ongelmat nähdään demonstraatioksi siitä että ihmiset tekevät liikaa syntiä. Jota ratkotaan laittamalla lisää valtaa uskonnolle ja lisää pateja harhaoppisten karsintaan.

Tosin näkemyksesi on hieman yksipuolinen. Sillä "poliittinen korrektius" on sinulla ilmeisesti lähinnä suhteessa "enemmistö-vähemmistö" -keskustelua. Ongelmana on se, että se on lähinnä suhteessa tapakulttuurin sensuuriin. Vallanpito ole käsiäänestystä edes demokratioissa. (Ehkä sen pitäisi.) Toisaalta olet puolueellinen ja unohdat että poliittinen epäkorrektius on juuri sitä joka nousee vallankumouksiin ja vallankaappauksiin. Jotka taas tuppaavat olemaan väkivaltaisimpia juttuja mitä ihmiskunta on säännöllisesti tuottanut..

Käyttäjän deneidez kuva
Petri Pakarinen

Puolueellisesti olen lähinnä siinä keskellä. Poliittinen korrektius on tällä hetkellä valloillaan Suomessa ja se sensuroi mediassa toisenlaiset mielipiteet ja "polttaa" teokset, jotka eivät käy heidän maailmankuvaan. Hyvänä esimerkkinä se, ettei suomalaiset eivät enää uskalla sanoa omaa mielipidettään mediassa.

"Paljon olisi sanottavaa, mutta kun nykyään ei saa sanoakaan. Heti on vaikeuksissa."

http://m.iltalehti.fi/uutiset/2016091422310261_uu....

Teosten sensuroinnista taas hyvä esimerkki nytten keskustelun keskipisteessä ollut Esa Pakarisen ja Masa Niemen elokuva.

http://m.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/yle-jout...

Kyseistä elokuvaa ei näytetä enää areenassakaan.

Jos kumpikaan puoli tai kukaan alkaa sensuroimaan jotain, niin olen toki sitäkin vastaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Kyllä kai modernissa yhteiskunnassa voisi periaatteessa kaikki kansalaispiirit päästä lähemmäksi sisäpuolisuutta keskustelukykyisten joukkoon kuin aikaisemmissa yhteiskunnissa.
Yhteiskunta ei hyödy mitenkään umpimielisten keskustelutaidottomien ryhmistä.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Tämä on niitä juttuja joista tulee iskulauseita mallia "kommunismi toimii - ei vaan elävien ihmisten kanssa". Pitäisiköhän yleistä poliittista valtaa kokeilla ensin rotilla? Ja sitten kokeilla pienellä otosmäärällä ihmiskokeissa? (Riskit on isoja.)

Tässä kohden probleemana on se, että vaikka teknologia antaa kaikille vallan mekastaa, niin hyvin hyvin harva oikeasti ansaitsee tätä. Ongelmana on tästä syntyvä Hobbesmainen vallankäyttö jossa on kyse siitä että kun kaikki keinot ja kaikki asenteet ovat sallittuja niin julmimmat ja raaimmat voittavat.

Itse toki todennäköisesti pärjäisin hyvin tälläisessä yhteiskunnassa. Mutta toisaalta minulla on ollut sellainen nyrkkisääntö, että vältän kaikkia sellaisia yhteisöjä jotka antavat minulle relevanttia valtaa. Sillä niissä täytyy olla jokin sisäinen vika.

Toimituksen poiminnat