Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

"Voi kun ne ei taas ymmärrä mua".

  • Siis sanoitte anteeksi mitä? Ja se oli sidoksissa siihen mitä minä sanoin? Sinun sanomiisi tulee mieleen lähinnä Wiion lait.
    Siis sanoitte anteeksi mitä? Ja se oli sidoksissa siihen mitä minä sanoin? Sinun sanomiisi tulee mieleen lähinnä Wiion lait.

Maassamme puhutaan aika paljon viestinnästä. Ja tätä koskevia ongelmia on monenlaisia. Koska elämme maassa jossa sananvapaus on enimmäkseen kunnossa, ongelmen luonne on hyvin erilainen. Maassamme on toki varmasti oikeitakin ongemia. Mutta suurin osa koteloituu kahteen lokeroon jotka eivät oikeastaan ole sananvapauden ongelmia vaan enemmänkin ensimmäisen maailman ongelmia jotka voidaan nähdä hienohelmaisuudeksi.
1: Yksi niistä koskee tilanteita joissa puhutaan sananvapaudesta. Osa korostaa sitä että he eivät saa puhua kun he eivät oikeastaan saa suosiota. Eli monenlaisia asioita joita "ei saa sanoa" sanotaan hyvinkin monessa paikassa. Tässä kritiikki koetaan sensuurina. Vaikka lähinnä sensuuri olisi sensuuria.
2: Toinen taas koskee sitten sitä että ei tule ymmärretyksi. Eli viestintä luetaan väärin.

Olen pikkumainen kaveri. Ja kuulun selvästi enimmäkseen luokan 2 ongelmaan. En tiedä miten "oikein" tekstini luetaan. Mutta selvästi niiden kommentteihin tulee sellaisia kommentteja että niihin on ladattu "jotain muuta". Tässä kohden puhutaankin argumenttivirhelistan kohdasta straw man, olkiukko. Se tarkoittaa tilannetta jossa kritiikki muotoillaan siten että se ei koske itse sanomista. Vaan sen sijaan otetaan ja väännetään jotain muuta jota väitetään siksi sanomaksi. Ja lyttäämällä tämä irvikuva saadaan sitten irti kaikenlaista.

Usein tässä on syynä lajityyppi. Niilo Paasivirran "oikeat mielipiteet" saivat alkuaikoinaan melko mielenkiintoista palautetta "vieraskirjaan". Niissä oltiin usein tuohtuneita siitä että Niilo Paasivirta ehdotti niitä asioita joita hän ehdotti. Tässä vaan sitten jäi huomaamatta se, että Paasivirta on enemmän ironis-parodiallinen. Olen toki tottunut tämänlaiseen.

Itselläni syynä on usein toinen.

Se, että ihmiset eivät ymmärrä "aiheita". Tai mitä "aihe" tarkoittaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on aikaisempaan blogaukseeni tullut kritiikki. Kirjoitin jahkalemaiseen tyyliini kirkon viestinnästä ja neutraalius-illuusiosta. Teksti käsitteli ennen kaikkea kirkon viestintää. Tähän sitten tuli kommentaaria "Raamatusta".

Toki voi olla mielenkiintoista keskustella Raamatun ja kirkon viestinnän välisestä skismasta. Tai siitä että kenties jollain kristitylle ideaalilla tavalla kirkon viestinnän täytyisi nojata Raamattuun. Tämä näkökulmaero teki kommentista kuitenkin näkökulmarjauksen vuoksi melko turhan. Se toimisi enemmän irrallisena omana kokonaisuutenaan kuin reagointina joka esiintyy kritiikkinä. Se mikä kommentissa on ansiokasta jää helposti syrjään kun se jotenkin leikkii liittyvänsä jotenkin siihen tekstin aihevalintaan ja näkökulman rajaukseen.

Kenties vielä parempi demonstraatio tästä on sitten toisessa kohdassa. Toinen vastaava esimerkki on se kun kirjoitin räjähtävistä lepakoista. Teksti oli toki vähemmän vakavalla otteella tehty kuin tuo aiemmin linkkaamani.
1: Ongelmia analyyttisyyden kanssa. Itse tekstissä vältin hyvin tarkoituksella ihmisistä puhumista. En ottanut suoraan kantaa siihen ovatko tuulimyllyt mitä ihmisille. Sen sijaan käsittelin sitä miten infraäänistä kiertää monenlaisia tarinoita. Ja ne ovat intuitiivisesti uskottavia mutta fysiikan valossa kuitenkin varsin epäuskottavia. Toisin sanoen aiheeni oli enemmänkin se että infaäänen tuhoisuus pieneläimille on enemmänkin kiertävä tarina, jotain sellaista materiaalia jonka tutkiminen on folkloristikkojen ja Myytinmurtajien aihetta, kuin jotain joka on lujaa ja kyseenalaistamattomissa olevaa tiedettä. Putkonen toki otti tämän aiheen ulkopuolelta kantaa esimerkiksi ihmisiin. Mutta hän silti käytti myös tätä kiertävää tarinaperinnettä. Hän puhui lepakoista ja tämä yksityiskohta voidaan ottaa esiin ja katsoa tämän yksityiskohdan uskottavuutta. Itse asiassa väitteidemme joka ikinen premissi on analysoitavissa erikseen. (Filosofit tekevät tätä jatkuvasti.) Tämä olisi akateemisessa tutkimuksessakin aivan sallittua ; Itse asiassa se on analyyttisyyden ydintä. Analyysissä rajataan näkökulma jolla jokin asia muuttuu tartuttavan kokoiseksi. Ja sitten katsotaan mitä osasia tässä on takana.
2: Itse tekstin tieteeseen tarttuminen oli erikoista. Olin hieman huvittunut kun sain kommenttiin palautetta joka käsitteli infraääntä. Se oli opinnäytetyö. Ammattikorkeakoulumateriaalia. Sellainen kenties toki käy opetusmateriaaliksi kaltaiselleni maallikolle. Joskin itse olisin yrittänyt antaa lähteen johonkin akateemisempaan. Tämä lähde annettiin asenteella että sellaista tarvitaan, että ymmärtäisin mitä infraääni edes on. (Siinä ei muuten ollut mitään todistetta siitä että infraääni olisi räjäyttänyt lepakoita.) Toki kommentoija ei voinut tietää että olin tekstin ensimmäiseen versioon oikeasti käyttänyt kaavoja. Olen tosin yrittänyt sanallistaa näitä kaavoja tekstissä. Joten fysiikanmakuisuuden voi ymmärtää. (En yksinkertaisesti halunnut kuluttaa tekstitilaa siihen että kuvaan sitä miten ääniaaltojen frekvenssi vaikuttaa maailmaan, esimerkiksi korvasimpukassa niin että voimme esimerkiksi kuulla.) Jännittävää oli että sama kriitikko jätti täysin tarttumatta tähän antamaani fysiikan sanallistamiseen. Hän ei tarjonnut kaavaa tai vastaavaa sanallistamista joka sanoo että kuvaamani periaate on ei-toimiva. Selvää on että kriitikko oli kovin tuohtunut mutta ei osannut kuitenkaan sitten sanoa mikä siinä äänen fysiikkaan liittyvässä kohdassa - jonka lopputulos oli että lepakot ja kanojen silmät ovat hyvin epäuskottavia infraäänestä räjähtäviä ihan sitä kautta minkä kokoisia ja rakenteisia ne ovat - oli väärin. (Kaikesta jäi sellainen asenne että kommentaattori oli googlannut jotain ja löytänyt jotain jota ei ollut itsekään lukenut. Ja halusi osoittaa ylemmyysasennetta lähettämällä linkin kertomatta mikä siinä linkissä oli relevanttia tuon tekstini aiherajauksen vuoksi.)
3: Ongelmia synteesien kanssa. Tekstini kuvattiin olevan "sinne tänne roiskintaa Korholasta Putkoseen." Moni joka olkiukottaa minua näyttääkin kokevan siitä että kirjoitan monista eri aiheista. Tosiasiassa kirjoitan yleensä useista eri tilanteista. Jotka demonstroivat samaa taustaperiaatetta. Näkisin että ongelmana oli se että kriitikko oli itse hyvin jumiutunut siihen että pitäisi (1) kiinnittää huomiota siihen mitä kaikkea muuta Putkonen oli sanonut. Eli ei saisi tarttua tähän "tunnistan että tämä infraääni räjäyttää pieniä eläimiä" -tarinan. (2) Ja toisaalta pitäisi käsitellä aihetta ikään kuin siten että tuulivoima sellaisenaan on hyvä tai paha. Tätä tukenee se että kommentoija aivan suoraan sanoi että "Asiayhteys tuulivoimaloilla on molempiin ongelmiin, lepakot, linnut, ihmiset ja eläimet kärsivät seurauksista niiden takia." Valitettavasti se, että kriitikko on niin jumiutunut tähän sinänsä mahdolliseen lähestymistapaan ei tarkoita sitä että kaikki siitä poikkeava on automaattisesti irrallista ja virheellistä.

Luulen tosin että kriitikko olisi huomattavasti vähemmän vihainen jos hän lukisi vain sen mitä sanoin. Which was not much. ; Tekstini oli tehty toki kieli poskessa enkä ajatellut että siinä olisi relevanssia. Se oli lähinnä huomautus että infraäänille nähdään usein hyvin erikoisia vaikutuksia. Ja nämä vaikutukset ovat joskus tosia ja joskus eivät. (brown note, eli infraäänitaajuus jolla ihmiset saadaan paskomaan housuunsa.)

Mutta jos sitä kritisoidaan tuolla tavalla asian ohi ja selvästi tavalla jossa ihmisellä on lukutaito jonka avulla hän on lukenut siinä olevia sanoja mutta jolta on puuttunut luetun ymmärtäminen jossa katsotaan mitä niillä sanoilla on oikein sanottu.

Takana on jotain jota voisi lähestyä ajatteluanalyyttisesti. Mutta tartun siihen asenteiden kautta.

Otan esiin MBTI -persoonallisuustestin. En siksi että pidän siitä. (En arvosta kyseistä testiä kovin korkealle.) Mutta siinä on ajatus "intuitiivisuudesta" ja "konkreettisuudesta" jonka haluaisin ottaa tarkasteluun. Tässä kohden keskityn siihen miten se käsittelee intuitiota. ; Siinä on kohta jossa vaihtoehtoina ovat S-N. (Sensing - iNtuition.) Eli oletko ihminen joka aistii vai käyttää intuitiota.

Mielestäni tämä on oleellisempi kohta kuin uskontokeskustelussa ja pseudotiedekeskusteluissa usein käytetyt teemat jotka voisivat löytyä MBTI -mittarin toisesta kohdasta T-F. (Feeling - Thinking). ; En esimerkiksi näe että pseudotieteet olisivat tiedevastaisia. Päin vastoin, se että haluaa oman ajatuksen olevan tieteellinen kertoo kunnioituksesta tiedettä kohtaan. Ongelma ei ole asenteessa vaan toteutuksessa.

Tai siis tavallaan toteutus voi johtua asenteesta. Mutta ei asenteesta järkeen ja tunteeseen. Vaan siihen miten maailmassa olevia asioita pilkotaan tai jätetään pilkkomatta. Yhdistellään tai jätetään yhdistelemättä.

Tässä on hyvä aloittaa twistillä. Sillä että MBTI -testin intuitio on ainakin itselleni jotain joka ei tule intuitiivisesti mieleen siitä kun puhutaan intuitiosta. MBTI -mittarin intuitiivisuus ei tarkoita sitä mitä se esimerkiksi minun arkikielikäytössä tarkoittaa. Itse puhun intuitiosta jonain joka antaa alitajunnasta ideoita. Nämä ovat mielessäni nimenomaan rajoitteita. Eli muuten olisi paljon vaihtoehtoja mutta intuitio karsii niistä tyhjät pois. Tässä mielessä intuitio on ei-tiedostettua mutta ei-spekulatiivista. MBTI -mittarissa intuitiivisuus on kuitenkin vastapoolina sille että "asiat vain havaitaan ja otetaan itsestäänselvyyksinä"

S (aistijat) -tyypit ovat sellaisia että he ottavat asiat ensivaikutelmien mukaan. He eivät pidä spekuloinnista. Intuitiiviset taas miettivät erilaisia vaihtoehtoja ja tarkastelevat ilmiöitä, joka johtaa asioilla teoretisoimiseen. Aistijat toimivat (ensi)vaikutelmalla. Eli tavalla jota itse pidän intuitiota korostavana. Tässä on hyvin vähän harkintaa. Asiat otetaan kuten ne näyttävät. Muu on haihattelua, hörhöttelyä, humpuukia ja suoraan naurettavaa. (Jos joku yhdistelee asioita eri tavalla tämä harhaoppinen on vieraantunut järjestä ja "roiskii ympäriinsä". Jos taas pilkkoo alaosasiin asioita joita pitää yhtenä ja samana niin unohtaa asiayhteyden. S -ihmiset kuvataan ihmisinä jotka kokevat olevansa jalat maassa ja järki päässä. Ja tätä kautta konkreettisesti oikeassa toisin kuin ne teoreettiset abstraktioiden ja ei-havaittavuuksien haihattelijat.

Tätä kautta maailmankuva muuttuu vähemmän relevantiksi. Kysymys on enemmän asenteesta jolla tämän maailmankuvansa kantaa. Olen moittinut monia skeptikoita pseudoskeptikoiksi. Koska he toimivat kuten "aistija". He pitävät asioita ilmiselvyyksinä ja näiden tosiasioiden toistaminen sinällään on kaikki. He kulkevat "jalat maassa, järki jäässä". Sama ilmiselvyys ja "asia on objektiivisesti hyvä tavalla joka on ilmiselvä myös erimielisille jotka perimmiltään tietävät olevansa väärässä, paitsi jos on lääkkeet jääneet ottamatta" -asenne on tuttu myös uskovaisten parissa. Asiat enkelikokemuksista moraaliin otetaan ensivaikutelmapohjalta. Ikään kuin "havaitaan sellaisenaan". Tämä tuntuu haihattelulta monista, mutta näille kertojille itselleen kyse on aina "jostain muusta kuin siitä että tuo asian kertoja tai siihen uskoja on mielenvikainen". Kyse on pikemminkin siitä että se "asioiden vain näkeminen" ei ole sitä mitä sen nähdään olevan. (Ja jonkin verran siitä minkälaisia asenteita mielenterveysongelmiin liitetään.)

Tästä syntyy helposti sellainen ajatus että
1: Puheet lepakoiden räjähtelyistä olisivat samaa asiaa kuin ihmisten kärsiminen. Ja koska itse kokee että viimeisin on hyvin uskottava, niin sitten sen lepakoiden posahtelunkin pitäisi olla oikein. (Tai vastaavien.) Olin jopa hieman huvittunut siitä että oma fysiikkatekstini olisi itse asiassa voinut tarttua siihen että ihmiset ovat hyvin suuria ja siksi infraäänen toiminta olisi ihmisiin kenties testaamisen arvoisempaa kuin lepakoihin.
2: On tärkeämpää luoda konsistentti ja poikkeukseton ajatus siitä että tuulivoimalat ovat hyvästä tai pahasta. Metodeista viis. Näin ollen samanarvoisena voidaan pitää tutkimustutkimusta siitä että infraääni on haitallista ihmisille, sitä että joku kertoo kanojen silmien räjähtäneen. Tai sitä että lepakoille käy huonosti. (Ja nämä kaikki on saatava kertomaan samaa tarinaa. Ja tämän nähdään niiden tukevan toisiaan niin että metoditkin ovat uskottavia.) Esimerkiksi itse en anna kovin paljoa painoarvoa sille että joku ihminen sanoo post hoc ergo propter hoc -pohjaista narraatiota omasta elämästään. Eli se, että jokin tapahtuu jonkin jälkeen nähdään suorana syy-yhteytenä vain sillä että tarjolla on kokoelma anekdootteja. (Olen kyllästynyt tähän temppuun jo rukousparannusjuttujen kohdalla ; Joku S -tyyppi saattaa kenties nähdä että infraääni on fysiikkaa eikä yliluonnollista. Mutta tosiasiassa fysiikkapohjainen selitys on aivan yhtä epätosi kuin paranormaali jos tämän selityksenä käytetyn konseptin sisältö ei liity aiheeseen mitenkään. Olen kyllästynyt tähän jo kvanttimystikoiden kohdalla.)

Mielestäni jos Putkosella on case hänen täytyisi tarttua siihen  parhaimmilla keinoilla. Etenkin jos hän tietää olevansa kritiikin kohteena. Tämä usein tarkoittaa sitä että vaikka jokin puolivillainen asia sanoo samaa, niin se on silti puolivillainen tarina. Jos se ei toimi todisteena se ei toimi todisteena vaikka se kuinka sanoisi asioita jotka olisivat miellyttäviä. Tämä ei toki ole sama kuin sanoa, että infraääni ei voisi olla ihmisille vaarallista. Sen verran sanon lähinnä että jos infraääni tuulivoimaloista on todellakin todellista niin sillä ei ole väliä jos uskottavuus menee kun lähdetään tarttumaan johonkin räjähtäviin lepakoihin ja kuulopuheisiin räjähtävistä kanojen silmistä. Kysymysessä ei ole "onko tuulivoimala hyvää ja pahaa" vaan siitä miten tätä asiaa todistetaan, perustellaan, tuetaan, kumotaan, vastustetaan. Tai mitä tahansa. S -tyypeille ero voi olla vaikeasti käsitettävä. Minulle se on oleellinen.

Lopuksi;

Tässä mielessä voi olla hyvä katsoa "Kotimaan" blogisti Hannu Kiurua. Hän kirjoitti siitä miten Teemu Laajasalo on muuttunut aikojen saatossa: "Tuomiokirkkoseurakunnan pappeinkokouksissa ajatuksensa olivat todella vaikeaselkoisia, mutta mies on nyttemmin näemmä nähnyt yksinkertaistetun Kolme pointtia-viestinnän valon." Nykyään tämä ratkaisu on suosittu. Minulle se olisi kuitenkin periksiantaminen. Mieluummin kitisen ja uhriudun pikkumaisesti kuin lähden tälle tielle.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat