Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Miksi ei kannata yrittää miljoonan dollarin mieheksi?

  • Too elementary, Watson. Not even worth of my regular pipe.
    Too elementary, Watson. Not even worth of my regular pipe.

"Scully: "You already believe, Mulder. What difference would it make? I mean, what would proof change for you?""
("X files", "Gethsemane")


James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Kykenen ymmärtämään tämänlaisten haasteiden viehätyksen.

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä.

Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

En kuitenkaan pidä näistä testeistä.

Yhden asian näistä testeistä voi havaita. Skeptikot eivät ole suinkaan ainut taho joka harrastaa niitä. Kent Hovindilla on 250 000 dollarin haaste jossa hän lupaa maksaa summan ihmiselle joka todistaa evoluution. Suomalaisella Timo Tarvosella taas on haaste holokaustin (tai holocaustin kuten hän itse usein sanoo) todistamiselle. (Yleensä nämä haasteet ovat yksisuuntaisia. Eli haastaja ei pistä maksamaan epäonnistumisista mutta Tarvosen haaste menee seuraavasti: "Mikäli holokaustiin uskova kykenee osoittamaan revisionistien argumentit virheellisiksi, haasteen esittäjä maksaa hänelle 10 000 euroa. Mutta jos käy niinpäin, että holokaustiin uskova onkin kyvytön kumoamaan revisionistien väitteitä, hänen tulee maksaa haasteen esittäjälle 10 000 euroa.")

Näissä haasteissa ongelmana on yleensä se, että haasteen ehdot ovat haastajan määrittelemiä. Esimerkiksi Kent Hovindin tapauksessa todistusaineisto näyttää että käytännössä hänelle todisteen lähettäminen johtaa lähinnä siihen että Hovind sanoo jotain jonka mukaan hän ei ole vakuuttunut. Eikä auta vaikka olisi argumentteja tätä selitystä vastaan. Sitä vaan ajautuu loputtomaan saivarteluun.

Tämänlainen saivartelu onnistuu tieteenfilosofisista syistä. Loogisen positivismin ajama verifikatioperiaate on osoittautunut mahdottomaksi joten tieteenteossa on kysymys siitä mikä on todiste "beyond reasonable doubt". Koska mitään ei voi todistaa aukottomasti, voi haastaja aina sanoa että "not good enough".

Haasteissa on usein sellainen ongelma, että niiden antajalla on dogma. Ja haasteen myötä hänellä on insentiivi olla sellainen jatkossakin. Hän lähinnä demonstroi omaa luottamustaan omaan asiaansa. - Ja tietenkin - haasteeeen vastaamattomuus ja haasteissa epäonnistuminen muuttuu todisteeksi. Eikä todisteeksi siitä että haaste on jotenkin vääristynyt tai "rigattu". Tai kuten asia on muotoiltu väittelytilanteista noin laajemminkin ; "Debates aren't really about evidence, sound logic, and intellectual honesty. They're about bullshitting your way through, having good stage presence, and being tricky."

Skeptikot eivät ole mitenkään ilmiselvästi oikeassa tai a priori "liian sulkusilmäisiä".

Skeptikoita syytetään hyvin usein siitä että he ovat rajoittuneita. Miten he ovat maailmankuvallisesti sulkusilmäisiä, mielisokeita tai vastaavia. Miten he kieltävät ja rajoittavat tarpeettomasti. Tämänlaisissa lausumissa on kuitenkin syvä ongelma. Ne ovat itse asiassa itse ladattuja taustaoletuksilla. ; Skeptikot ovat liian sulkusilmäisiä vasta jos todellisuus oletetaan laajemmaksi. Tämä sama rakenne on hyvin yleinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatkan naturalismikritiikki näyttää suurelta osaltaan nojaavan tämänlaiselle ajatusrakenteelle.

Jamie Whyte on kuvannut tämänlaisia debattisolmuja kirjassaan "Crimes against logic". Hän näyttää siinä miten molemmat debatin osapuolet voivat jumiutua tämänlaiseen itsemäärittelysolmuun. Tämä on jotain joka varmasti miellyttää monia niistä relativisteista joista kaikki on maailmankuvallista. Mutta tässä on enemmän takana se, että tämänlainen rakenne on kehäpäätelmäistä. Petitio principii -virhe loikkii esiin pienelläkin asioiden kaivelulla ja argumentaatioanalyysillä.

Ja tässäkin tilanne on vastaava ; Skeptikoiden puolella vastaan tulee se, että  heitetään ajatus siitä että "Do not be so open-minded that your brains fall out." Tämä on tietenkin tehokas iskulause. Mutta siinäkin ikään kuin tiedetään todellisuuden luonne ja tätä kautta määritellään mikä on liikaa avomielisyyttä.

Siksi onkin syytä lähestyä asiaa suoraan tilastollisuudella

Tähän liittyen uskallan vihjata että olen keskustellut tästä seuraavasta asiasta myös skeptikkoryhmissä. Ja näiss kohden maallikkoskeptikoissa on ollut ihmisiä jotka puolustavat Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. (Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että minun pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu tilastollisuudesta.)

Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Koska tieteellinen todistaminen liittyy tilastollisuuteen, voidaan huomata jännittävä asia. Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Tähän liittyy asioita josta on kirjoitettu (minusta) maallikoitakin kiinnostavassa muodossa esimerkiksi "Scientific Americanissa". Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi. Tällä parannetaan todennäköisyyksiä ja minimoidaan virheet.

Ongelman taustalla oleva tilastomatematiikka ei varmasti kaavamuodossa innosta. Mutta sen voi käsitteellistää näppärästi. John Ioannidis on antanut tähän kätevän ajatuskokeen ; Ongelmatilanne kuvataan seuraavalla tavalla Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite. Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti? Ja vastaus on silti se, että vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Kun yrittäjiä on tarpeeksi, joku niistä onnistuu. Tämä tehdään (yksittäistapauksen) todennäköisyykistä huolimatta (yritysten määrään liittyvien) todennäköisyyksien ansiosta. Sillä onnistuminen määrittyy siten miten epätodennäköistä olisi että asia tapahtuisi sattumalta.

Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. (Tähän liittyen Veritasiumilla on hyvin valaiseva video siitä miten vääriä positiivisia menee tieteessä läpi säännöllisesti.)

Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon!)

Ongelmana onkin se että jos haastaja ei onnistu koskaan, niin se kertoo siitä että haastaja on asettanut asiat siten että todistusvastuusta on tehty jotenkin mahdotonta. Aineiston varmuudelle on asetettu vaatimuksia jotka eivät ole uskottavia tai perusteltuja alle sata vuotta vanhassa tieteenfilosofiassa.

Randin haasteeseen osaa ottavan probleemana on se, että jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä yleensä "arvata/tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on tämänlaatuisia. (Hyvin harva muurataan umpinaiseen torniin ja he teleportaavat sieltä ulos. Väitetyt paranormaalit kyvyt ovat huomattavasti vaatimattomampia.) Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Ongelma on varsin rasittava.

Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Ja niihin voi ottaa osaa jos näkee sellaisen mielekkääksi. (Minullakin saa toki sitten olla mitä mielipiteitä vaan niistä joille tämä on mielekästä.) Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille ("jonkin tieteellisen paradigman dissaaminen", erotettava perinteisistä pseudotieteissä joissa väitetään että "jokin ilmiö olisi tieteellinen" vaikka todistusaineisto ei siihen suuntaan puhu.) tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

TL:DR;

Minusta, noin periaatteessa skeptikkona, on houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Siinä on vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarvetta turvautua huonoihin kikkoihin kun tarjolla on hyviä! (Ne huonoimmat argumentit jotka toistuvasti ja kritiikistä huolimatta päästää läpi kertoo siitä miten matalat standardit asettaa itselle. Ne vaatimustasot joita vaatii vihollsiensa haasteessaonnistumisesta kertoo siitä dogmaattisuudesta jolla ihminen ei halua tunnustautua olevansa väärässä.)

Haasteiden ongelmana on se, että jos niihin tulee yrityksiä niin epäonnistuminen alkaa puhumaan omaa kieltään. Jos onnistumisia ei tule, sitä koetaan maailmankuvallisena onnistumisena. Tosiasiassa ongelma on kuitenkin siinä että jos yrityksistä mikään ei tuota vääriä positiivisia niin sitten itse testin todistustaakka on asetettu tarpeettoman korkealle. Eli haasteen kestävyys on aivan oikeasti tilastollisuutensa kautta todiste siihen suuntaan että itse haaste on asenteellinen. (Syytökseni ja vihjailuni Kent Hovindista tulevat nekin tässä alleviivatuksi.)

Itse suosin toki kokeilevaa asennetta. Olen itse niitä "jalat maassa, kakat housussa" -skeptikoita. Nuoruusaikoinani vierailin muun muassa kummitustaloiksi väitetyissä taloissa. Niissä oppii sen että vaikka taloon meneminen helposti on demonstraatio siitä että uskoo että siellä ei ole mitään, niin silti niissä pelottaa. Tämä kokemus auttaa jossain määrin ymmärtämään niitä hoopoja joista kummitukset ovat aivan reaalisia ja järkevien ihmisten hyvin perusteltu uskomus. (Tämä tekee minusta ajastani jälkeenjääneen hahmon. Monet paranormaalia tutkineet liikkeet ovat joko skeptikoituneet tai hörhöytyneet. Niiden välisten erojen ei tarvitsisi olla niin suuria. Molemmissa on kysymys siitä että testaillaan onko ilmiöstä tutkimusohjelmaksi vai ei. Luultavasti ei. Koska asiaa on kokeiltu ja kaikki tulokset joita on saatu näyttävät vaativan sitä että väärille positiivisille tai ilmiön rekisteröitymisvaatimuksille annetaan erityisen paljon tilaa.)

Kun ystäväni kanssa suunnittelimme sisustusta (eli käytännössä järjestimme kirjahyllyni uusiksi) hän ehdotti omaa huuhaahyllyä. (Minulla on niitä aika paljon.) Mielestäni tämä lietsoisi asennevammojani joten nämä teokset putkahtelivat aiheensamukaiseen tilaan. Eli minulla on evoluutiokirjojen seassa kreationismia - kuten on myös aika monissa kirjastoissa, vaikka tämä monia skeptikoita ärsyttääkin.

Mielestäni "Myytinmurtajat" ovat tehneet parempaa työtä tieteellien maailmankuvan eteen kuin skeptikoiden haaste. Tosin he eivät ole yleensä lainkaan testanneet paranormaaleja ilmiöitä. He ovat välttäneet tätä aihetta. Heillä parasta oli se, että "failure is always an option". Väärät positiiviset ja väärät negatiiviset ovat aina mukana pelissä. Kysymys on näiden tilastollisten haasteiden hanskaamisesta. Ei siitä että niillä pelataan peliä niin että se omalle itselle rakas maailmankuva voittaisi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän StefanTallqvist kuva
Stefan H. Tallqvist

Koska tunnen skeptikkoja ja niitten puuhia aika hyvin sitten 1970 lukua, on paikallaan sanoa muutama sana. Kun Martin Gardner kuoli vuonna 2010, James Randi kirjoitti hänestä nekrologin netissä. Minäkin kirjoitin pienen jutun. Randi ja Gardner olivat Ilmeiseti läheisiä ystäviä.

https://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Gardner

Skepsiksen puheenjohtaja Nils Mustelin oli tuttu jo muistakin yhteydestä, kuten insinöörijärjestöjen kokouksista. Mustelin ja ryhmä skeptikkoja kävivät myös Metsähovin Mikroaaltoteleskoopilla ja opastin heitä siellä. Mustelin tuli tunnetuksi esim. ”sporalogia” tieteestä. (sana spora- viittaa ruotsikeliseen sanaan ”spårvagn” eli raitiovaunu.)

Tunsi myös filosofi S. Albert Kivistä hyvin, kuten skeptikko fyysikkoa Kari Enqvistiä, sekä skeptikko Lauri Gröhniä, joka ei vähän aikaa ole kirjoittanut US Puheenvuorossa.

Martin Gardnerilta sain postikirjeen vuonna 1995, joka mm. koski Gardnerin juuri ilmestynyttä kirjaa, ”Urantia, The Great Cult Mystery, Prometheus Books, New York 1995. Kirje oli postitettu minun syntymäpäivänä, ja Gardner oli ilmeisesti lukenut minun kirjoituksia kansainvälisessä Urantia-foorumissa. Kumma, kun tätä Gardnerin teosta ei löydy yllä mainitusta wikipedia viitteestä. Gardner otti esille kirjeessään joitakin kaloihin ja niitten kehitykseen liittyvää asiaa U-kirjasta.

Kun sitten Lauri Gröön kirjoitti skeptisen vastineen koskien Urantia-kirjaa, hän oli pelkästään kopioinut kohtia Gardnerin kirjasta, tutustumatta alkuperäiseen Urantia kirjan tekstiin. Ja se on ikävä tosiasi, että Garnerillä on kirjassa koko joukko aiheetonta ininää ja virheellisiä tietoja Urantia-tekstisä.

Kuten skepsiksen kotimaisessa foorumissa niin on ollut suuria vaikeuksia keskustella skeptikkojen kanssa, koska lukemattomilla tavoilla ne yrittivät estää asiallista keskustelua, kuten myös Gröhn teki. Ja on merkillistä, että skeptikot olivat vihamielisiä kaikille kristinuskoa koskevalle asialle, kun taas jotkut muslimit kirjoittivat vaikeuksitta esim. skeptikkojen sanakirjassa.

Myös vanhan astronomi kollegani Esko Valtaojan kanssa oli vaikeata keskustella, sen jälkeen, kun hän oli saanut Skeptikkojen palkintoa.

Noin 50 vuoden tutkimusten jälkeen olen yhä selvemmin sitä mieltä, että Urantia-teksti edustaa niitten kosmisten kirjoittajien tietoja, jotka Urantia-tekstissä esittäytyvät.

Mutta Randi ja vastaavan henkisten skeptikkojen taholta voi tuskin odottaa, että mitään objektiivista analyysiä Urantia-tekstisä ilmestyisi. Niitä kun kiinnostaa ainoastaan kirjan mahdolliset virheet, jota ne pitävät falsifioinnin todisteena, tutkimatta sen tarkemmin analysoimalla mitä U-tekstissä oikeastaan esitetään.

Minun havaintoni on, että kaikenlaista tutkimusta sivuavaa tietoa Urantia-tekstissä ajan myötä muuttuu yhä selvemmin aktuaaliseksi tieteeksi.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Joojoojoo, olet häiriköinyt vuosia tunnettuja skeptikoita ja professoreja ja olet kovin varma omasta asiastasi. Arvaa mitä. Niin minäkin. Liity kerhoon! Perusta sellainen ja liity siihen! Otetaan mukaan vielä Päiviö Latvus, mies jonka keskustelujen sisältö näyttää siltä että on hänelle itselleen ansioksi että Kari Enqvist on kanssaan keskustellut hänen kirjansa ideoista. Sillä silleihän merkittävyys ja totuus ja tieto saavutetaan. Kontakteilla ja määrätietoisella pakkomielteisyydellä omasta oikeassaolosta. Tulee meille kuule hieno kerho!

Toimituksen poiminnat