*

Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Toimeen tulemisesta

  • "Aidon Avioliiton" puolelta oppi ainakin sen, että objektiivinen moraali ja postmoderni ihmisoikeusjurismi kulkevat rinnakkain.
    "Aidon Avioliiton" puolelta oppi ainakin sen, että objektiivinen moraali ja postmoderni ihmisoikeusjurismi kulkevat rinnakkain.

Fanitan usein antisankareiden perään. Mutta on minulla silti tavallaan yksi sankarikin. Vanhan ajan televisio tuotti sellaisen sarjan kuin "Ihmemies MacGyver". Sarjan sankarina toimiva Angus MacGyver oli siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän tuli toimeen lähes kaikkien kanssa. Itse en ole kovin mukava ihminen, mutta olen kuitenkin jossain määrin yrittänyt tavoitella tätä samaa. Onnistumisen kanssa on vähän niin tai näin.

Otan tämän asian esiin siinä mielessä, että MacGyver on hyvin valistushenkinen sankari. Hän opettaa maailmaa jossa kohtaamisesta seuraa oppimista ja ymmärtämistä. Ja miten asiat hoidetaan tieteen avulla. Faktat ja ihmisyys lyövät kättä. Tämänlainen ihanne onkin monella.

Tämän ihanteen voi löytää vaikka youtubessa tiedekanava "veritasiumia" pitävältä Derek Mullerilta. Hän keskustelee eräässä videossa siitä miten hän oli odottanut internetiltä paljon. Miten hän oli odottanut sitä, että tieto on helposti saatavilla ja tätä kautta ihmiset myös hakevat sitä. Ja miten kun ihmisten oli kohdattava erilaisuutta, niin he oppisivat sietämään konflikteja. Todellisuus näyttää sitten hieman muulta ; Tietoa on toki saatavilla mutta samalla on saatavilla kaikkea muutakin. Valeuutisia on enemmän kuin oikeita uutisia eikä ihmisten tiedeosaaminen ole kasvanut. Ihmiset hakevat helpompia asioita ja enemmänkin vääristelevät vihollistensa näkemyksistä esiin kaikista kauheimpia ja muokkaavat niitä kaikista kauheimpiin versioihin.

Muller puhuu post-truth -ajasta. Kuten monet modernit valistushenkiset ihmiset. Monet heistä ovat seuranneet tietä jota itse menin useita vuosia sitten ; Entisistä valistushenkisistä modernisteista tulee lähinnä pessimistisiä ja kyynistyneitä modernisteja.

Termi on ollut muodikas Suomessakin. Sitä on käytetty "Helsingin Sanomien" pääkirjoituksessa asti. Tämänlaiselle termille onkin jonkinlaista tarvetta. Mutta omiin silmiini se näyttää siinä mielessä turhalta termiltä, että se on vain liberaalien tapa viitata yleiseen konservatiivien postmodernisoitumiseen. Joka onkin tapahtunut viime vuosina melko voimakkaasti ; Poliittisesta korrektiudesta irtautuminen on johtanut eräänlaiseen kaikkien arvojen uudelleentulintaan jossa mielipiteenilmaisu on hyvinkin räävitöntä ja vapaata. Ja tähän on tietenkin liittynyt myös esimerkiksi hyvien tapojen ja muiden vastaavien normistojen purkua ja kyseenalaistamista.

Onkin hauska huomata miten tähän liittyen periaatteessa "postmoderneja liberaaleja" vastustavat "postmodernisoituneet konservatiivit" heittävät sellaisia klassikoita kuin Timo Soinin "Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi." ja Riikka Slunga-Poutsalon "Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan." Lilja Tamminen on hyvinkin oikeassa kuvatessaan näitä lausumia "Jos nimet jättäisi pois, nuo lainaukset voisivat olla kuin suoraan amerikkalaisen queer-vasemmistolaisen postmodernin kirjallisuuden opiskelijan opinnäytetyöstä. Postmoderni suhde faktoihin ei ole aivan uusi ilmiö; sitä on akateemisesti kritisoitu ainakin 1990-luvulta asti. Tämä relativismi ja subjektivismi voi tuntua harmittomalta, mutta laajasti kansan keskuuteen levitessään se on 2010-luvulla luonut erinomaiset apajat kasvavalle identiteettipolitiikalle ja lopulta tämän hyväksikäyttöön perustuvalle propagandalle ”totuudenjälkeisessä” maailmassa.""

Uskallankin tässä kohden hieman vinoilla.

Kun katsoo sitä ketkä kieltäytyvät käyttämästä totuudenjälkeistä aikaa, voidaan huomata että sitä ajaa pääasiassa kaksi suuntausta ; Osasta se lietsoo epävarmuutta ja antaa voimaa natseille tai trolliuutisoinneille. Ja osasta se on hölynpölyä jota huonot häviäjät kertovat. Ensimmäinen on postmodernismin kannattajia joiden kohdalla "kulttuuristen normien dekonstruktio" on koettu eettisenä voimana ja jolle on epämiellyttävää törmätä siihen että siihen voidaan liittää vastenmielisiä ilmiöitä. Ja toisaalta ne jotka eivät mielellään halua mainita itseään ja postmodernismia samassa lauseessa koska postmodernismi on kuitenkin assosiatiivisessa suhteessa niihin "virallisesti väärän puolueen poliittisiin vihollisiin". 

Näenkin että totuudenjälkeistä aikaa käyttävät ovat usein niitä joiden mielestä politiikka on viime aikoina "mennyt väärään suuntaan". Ja joilla on jokin halu erottaa liberaalimaineinen postmoderni ajatusmaailma tämänlaisesta. Ja kieltämättä ; Onhan kaikenlaisia liberaaleista ei-miellyttäviä tapahtunut. On ollut maahanmuuttokriittisyyden nousua, brexitiä ja Trumpin voittoja. Tämä on saanut itseltäni pienen annoksen ihmetystä, ihan siksi että liberaalit ovat pitkään olleet sellaisia että he ovat korostaneet moniarvoista kulttuurien yhteentörmäämistä johon ei käytetä ajatusta kulttuurien sulatusuunista ("melting pot") vaan salaattikulhosta ("salad bowl").

Mutta tässä on enemmän, ja vakavampaa.

Aiemmin viittaamani Derek Mullerin video on siitä mielenkiintoinen että se tarjoaa hyvän tavan palata Tammisen mainitsemaan identiteettipolitiikkaan. Muller nimittäin kertoi siitä miten hänen ja muiden valistushenkisten ihmisten toiminta on ollut sellaista, että internet mahdollisti sen. Ja tämän takana olevat voimat ovat mahdollistaneet monia muitakin asioita. Kykenen hyväksymään tämän ajatuksen varsin helposti. Ihan sen takia että olen ns. nörttimäinen.

Olin lapsena ja nuorena nörtti. Tämä tarkoitti sitä että minulla ei ollut kovin laajaa piiriä joiden parissa jakaa kiinnostuksenkohteita. Internetin myötä asia muuttui. Ympäri maailmaa löytyi samanmielisiä. Syntyi esimerkiksi erilaisia kaveripiirejä evoluutioteoriasta kiinnostuneiden kesken. Ei ole niin hullua ihmistä että internetistä ei löytyisi jotain hikipediaa tai ylilautaa hänelle sopivaksi yhteisöksi. Siksi sitä sitten törmätään sellaiseenkin tilanteeseen että jollain Milo Yiannopoulos aka Milo Wagner voi löytää itselleen innostuneen yleisön.

Kun informaationjako nopeutuu on mahdollista luoda valtaa erilaisille pienillekin nicheille. Tämä johtaa sirpaloitumiseen. Ja kuten Derek Muller videossaan mainitsikin, ihmisillä on taipumusta vahvistusharhaan (confirmation bias).Erimielisyystilanteessa on helpompaa puolustaa itseä ja kavereita ja kokea tilanne konfliktina jossa on päihitettävä vihollinen. Keskustelua käydään alakulttuurien kautta. Tämä on identiteettikisaamisen ydin. Omien parissa kehitellään argumentteja ja luodaan vihollisuuskuvaa. Propagandan ja faktan ero hämärtyvät kun echo chamberiutuminen on tarpeeksi syvällä. ; Sosiaalisessa mediassa on helppoa blokata väärää mielipidettä esiintuova ja siksi ärsyttävä tyyppi.

Ihmiset tuppaavat vastustamaan ja puolustamaan asioita jotka tukevat heidän identiteettiään tai jotka iskevät heidän "poliittisiin vihollisiinsa". En itse varmasti ole tässä mitenkään hurskasteluun pystyvä ; Olen tunnetusti kiukkuinen. Ja niitä ihmisiä joita joku voisi sanoa "social justice warrioriksi". Toki sellaiseksi voidaan nähdä myös Ihmemies MacGyver.

Tosin ; Mikä on social justice warrior?

Kun katsotaan nykyajan arvokeskustelua, sitä saa usein kuulla olevansa vaikka SJW. Se, miten tämä määrittyy on sitten hyvinkin erikoista; Voisin puhua siitä että on erikoista että sanaa käytetään moittivasti. Ikään kuin oikeudenmukaisuuden hakeminen ja sosiaalisen oikeuden puolustaminen olisi negatiivinen asia. Itse näen että jos se on jotain jota Ihmemies MacGyver tekisi, se ei ole ainakaan moitittava asia.

Mutta tartunkin toiseen asiaan. Siihen miten SJW ei ole asenne, argumentisto vaan jotain joka on sidottu siihen minkä ajatussuunnan asioita sillä hyödytetään.
* Esimerkiksi jos olet konservatiivi maahanmuuttokriitikko ja vastustat islamilaisuuteen mielestäsi liittyviä raiskausilmiöitä joita pidät todellisena uhkana. Ja omasta mielestäsi tiedota tästä, et jostain syystä luokitu "social justice warrioriksi". Et vaikka kuinka seuloisit islamin Pyhää Kirjaaj a islamilaisten sanomisia kaivaaksesi esiin sitä miten raiskauksia niissä oikeutetaan. Mutta heti jos puhut vastaavilla mekaniikoilla länsimaisesta kulttuurista ja puhut raiskauskulttuurista, niin olet social justice warrior.
* Samoin jos puhut sananvapaudesta ja muistutat poliittisesta korrektiudesta, tämä ei ole social justice warrioriutta. Voit puhua positiivisesta uskonnonvapaudesta, omasta identiteetistä, perinteistä ja kulttuurista olematta SJW. Paitsi jos puolustat uskonnottomien näkemyksiä. Silloin olet SJW ja tätä kautta jotenkin naurettava.

On selvää että asennoituminen oikeuskeskeisesti ei ole se ero. Oleellinen ero tässä onkin se että onko poliittisesti liberaali vai konservatiivi. Tosiasiassa nykyään eletäänkin kulttuurissa jossa "oikeudet" ja "ihmisoikeudet" on läpipolitisoitu niin että oikeuksiin mielellään vedotaan silloin kun sillä saadaan valtaa oman ideologian asialle. Ja muulloin ne ovat jotain triviaalia muotoseikkaa. Tässä on menty niin pitkälle, että jos oikeus kenties on mielipideriippuvainen, niin perinteisesti on ajateltu että laki ei sitä olisi. Nyt tässäkin on menty siihen suuntaan että lakiasioissa asiantuntijan lausunnot siitä mikä on ja ei ole lainmukaista voidaan nähdä perustuslain politisointina.

Tässä mielessä ollaan menty niin pitkälle että on hylätty - määritelmällisesti - oikeusvaltion periaatteet huonoina; Oikeusvaltiohan perustuu ajatukseen siitä että laki on sama kaikille. Eli esimerkiksi äänioikeus, sananvapaus tai muut oikeudet eivät riipu tulotasosta tai älykkyysosamäärästä.

Toisin sanoen ; Konservatiivien puolella käy niin että jos omaa asiaa puolustetaan vedoten johonkin oikeuteen, se on vain järkevää ja muistuttaa siitä että ihmisillä on oikeuksia. Ja että asioista on uskallettava ja voitava puhua vaikka ne olisivat joidenkin mukaan poliittisesti epäkorrekteja tai vääriä asioita puhua. Mutta vastapuolella vastaaviin oikeuksiin vetoaminen on turhaa ja naurettavaa näpertelyä, jotain josta pitäisi ymmärtää vaieta.
1: Tässä kohden usein toki käytetään argumentistoa joka etäännyttää teemaa. Esimerkiksi sanotaan että ei voida antaa oikeuksia ilman velvollisuuksia. Joka voi olla huvittavaa jos puhutaan vaikkapa homojen avioliitoista. Kyllä ne homot käyvät töissä ja maksavat veroja. Ja tekevät muitakin samoja asioita joita ihmiset tekevät. Ja jos heidän velvollisuutensa eivät ole näitä niin sitten ollaan kyllä hyvin erikoisissa maailmoissa. On melko selvää että tämänlaisia argumentteja ei käytetä useinkaan siksi että argumenteista oltaisiin vakuuttu niiden hyvyyden vuoksi. Pikemminkin asia on se joka vakuuttaa ja sitä puolustamaan kelpaa vähän heikompikin tekele.

Toisaalta liberaalien puolella tapahtuu helposti niin että jos vastustaa jotain omasta mielestään väärää, niin tätä ei nähdä harhautuneena tai väärien uutisten mukaan heittäytyneen ihmisen ihmisoikeustaisteluna, vaan vaikka rasismina tai naisvihana.

Tästä voidaan palata siihen "toimeen tulemiseen".

Kirjoitin teemaan sopivasti eilen feminismistä, sovinismista, naisvihasta ja siitä miten kaikenlaisia ei-samoja asioita maailmassa on. Ja miten on helppo jättää johonkin aiheeseen liittyvä kiusaaminen huomiotta siksi että "se ei kosketa omaa itseä".

Kirjoitin siitä, miten "Kun näen naisvihamielistä - en siis vain feministikriittistä tai antifeminististä - materiaalia, minun mieleeni miehenä saattaa tulla sellaisia asioita että "ei kuulu minulle". Ikään kuin ei miehenä edes saisi ottaa kantaa koko feminismiasiaan, joka kuuluisi naisille itselleen. Tai vaihtoehtoisesti syntyy ajatus, että ei minun miehenä "tarvitse irtautua tuollaisesta". Ikään kuin asiassa olisi jotenkin kyse minusta ja identiteetistäni." Tässä mielessä voidaankin huomata että kommentteihin mainittiin osuvasti se, miten "Toisten syyllistäminen kuvitellusta syrjinnästä on so last season." Tämä onkin sitä että moni on syyllistänyt muiden ihmisten tekemisistä. ; Ihmiset puolustavat ja vastustavat identiteettipoliittisesti. Ja toisaalta vastustajaa leimataan identiteettipoliittisesti.

Asian pitäisi mennä vähän kuin koulunpihan kiusaamistapauksia. Jos niitä näkee niihin on puututtava riippumatta siitä keitä nämä kiusatut ovat. Kaikenlainen tarkoituksellinen pahantahtoisuus on surullista. Jos joku mies purkaa vaikka parisuhdemarkkinoilla epäonnistumistaan kutsuen sitä feminismikritiikiksi, on tilanne aivan yhtä asiaton kuin jos joku feminismi kuljeskelee ympäriinsö naisasia kainalossaan. Sen sijaan moni kulkee ympäriinsä siten, että näkee kiusaamista ja tarttuu siihen vain jos se sopii omaan identiteettipolitiikkaan. (Eli se ajaa omaa agendaa.)

"Asiaan tarttumatta jättäminen on heitteellejättö." Ja on tätä vaikka kiusattu olisi omituinen, nörtti, epämuodikkaasti pukeutunut, tyttöpoika tai iholtaan musta kuin hiilikellarissa uitetun Ku Klux Klanilaisen sielu. ; Tässä mielessä valtaosa puolusteluista ovat puoliksi oikeassa. Ne muistuttavat niitä jotka eivät sodassa noudattaisi "kaveria ei jätetä" -henkeä vaan selittäisivät että miten ne toverit oikeasti kuitenkin surmasi joku Venäläisten pommi. Totta, mutta tavallaan irrelelevanttia. ; Onkin havaittavissa ero sen välillä että (1) syytetäänkö maltillista puolta siitä että se olisi samaa kuin ääriliike ja (2) sen välillä että maltillisia syytetään siitä että he eivät millään tavalla puutu ääriliikkeisiinsä vaan jopa suojelevat näitä siirtämällä keskustelua syrjään jos niiden tekemistä pahanteoista puhutaan.

Toki ymmärrän että miten identiteettipolitiikka iskee. Olen niin kiukkuinen tyyppi että tiedän omakohtaistei miltä tuntuu silloin kun vaikkapa moni kristitty pesee käsiään fundamentalistien pahoilta teoilta. Hän tekee sitä, koska ei koe niiden osuvan itseensä ja omaan identiteettiinsä. Ja asia liippaa kuitenkin niin läheltä itseä osuvaa loukkausta että helpotukselta unohtuu se, että kyse ei ole tästä kristitystä vaan niiden uhrejen suojelusta. Tässä on varmasti helpompaa moittia kriittisen viestin tuojaa joka miltei latasi ikäviä assosiaatioita omaan itseen ja omaan identiteettiin. Helppoa olisi myös pyyhkiä ohimennen asia syrjään jollain puolittaisella nonpoligyllä ja palata niiden omien suosikkivihollisten kimppuun. Tässä kohden kuitenkin syntyy erikoinen efekti ; Jos ollaan kovin hyökkäämässä niiden ei-ole-meitä -edustavien kimppuun ties mikä oikeudenmukaisuusperiaate (vaikka positiivinen uskonnonvapaus) ojossa niin mikä on se voima joka hillitsee kättä näiden kristilisten fundamentalistejen kohdalla? Taitaa syynä olla se, että se identiteetti liippaa niiden kohdalla liiankin läheltä. Siitä kohdalta missä heidän moittimisensa on lähes sama kuin menisi niiden "poliittisten vihollistensa kentälle".

Eli esimerkiksi naisvihaan puuttumatta jättävä mies on helposti sovinisti tai vähintään sovinistimielinen. Samoin uskovainen joka ei irtaudu fundamentalistisista suuntauksista nähdään osasyyllisenä. Näen että tämä on väärin. Sen sijaan suosittelen sitä että jokainen tuomitaan tekemättä jättämisensä perusteella. ; Jos näkee jossain naisvihaa eikä tartu siihen siksi että "ei tykkää feministeistä" niin siinä vaiheessa kyseessä eivät ole jonkin toisen esittämät miesvihat vaan nimenomaan se oma tekemättä jättäminen josta on tuomittava.

Olisi syytä tuomita ihmiset sen mukaan mitä he tekevät, millä keinoin ajavat asiaansa, eikä sen mukaan mitä he edustavat. Kiusaamiseen tulisi tarttua aina. Jos uskaltaa olla poliittisesti epäkorrekti niin saa kestää sitten itsekin sitä että joku poliittisesti epäkorrektisti tulee moittimaan että oma toiminta on asennevammaista ja ääliötä. Kyllähän senkin saa sanoa ääneen. Ja nykyilmapiirissä se ei ilmeisesti ole edes kovin väärin. Sillä jos se on sinun mielipiteesi niin eihän se voi olla kovin väärin.

Minun maailmassani systeemi toimisi niin että tärkeintä olisi katsoa yrittääkö ihminen tulla toimeen muiden kanssa yhteiskunnassa vai ei. Toimeen tuleminen ei tarkoita välttämättä ystävällisyyttä. Vaan sitä että ei kiusaa kuin korkeintaan kiusaajia jotka ovat itse avanneet omalle kohdalleen kielipelejä eivätkä voi olla hämmästyneitä siitä että joku olettaa heidän toimineen kultaisen säännön tai Kantin kategorisen imperatiivin maksiimien mukaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat