Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Uskon menettänyt ei ole mikään "tyhjä taulu"

  • Eihän tässä ole sisältöä jolla mennä tapahtumiin. Mutta on se silti kaunis!
    Eihän tässä ole sisältöä jolla mennä tapahtumiin. Mutta on se silti kaunis!

Vierailin viikonloppuna Turussa. Siellä tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias, entinen merimies ja filosofianopettaja. Eikä hän käytä internettiä. (Oli kiinnostavaa esimerkiksi seuloa ja selvittää yhtä filosofista termiä jota emme muistaneet. Yhden sanan sisällön selvittäminen vaati puolen tunnin seikkailun. Se oli viehättävää. Ja muistutus itselleni jostain kaukaisesta ja myyttisestä ja nostalgisesta 1990 -luvusta.)

Hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on monille synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle. Kun sen pitäisi olla synonyymi maailmaan heitettynä olemiselle jossa itse joutuu luomaan omat merkityksensä omien valintojensa avulla ja ilmentämään autenttisesti itseään niiden kautta.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvastoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä. (Minulla kyllä vaivaa.)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän OssiOjutkangas kuva
Ossi Ojutkangas

Hyvä kirjoitus! Tuli mieleen yhden suosikkifilosofini (tai ehkä oikeastaan suosikkisosiologini, filosofiassa kun kallistun enemmän tuonne Charles S. Peircen suuntaan) Jean Baudrillardin kirjoitukset. Minua hämmensi pitkäänkin se kuinka hän väittää teksteissään olevansa nihilisti, samalla kun hänen kirjoituksensa antavat ymmärtää aivan muuta. Jossain vaiheessa sitten mietin, että ehkä kyse on vain semantiikasta ja ennen kaikkea siitä, ettei hän halua arvottaa kuvailemiaan (usein hyvin kyynisiä) yhteiskunnallisia kehityskulkujaan. Hän ikään kuin pyrkii vain kuvailemaan länsimaista kulttuuria (erityisesti Yhdysvalloissa) sellaisena kuin se on. Tästä huolimatta en voi pitää häntä nihilistinä siksi, että hän kuitenkin antaa vähintään rivien välissä ymmärtää ettei tällainen hänen kuvailema kehitys (hypertodellisuus ja yliampuvaksi äityvä simulointi) ole kuitenkaan toivottavaa. Nihilistille sen pitäisi olla yhdentekevää, äärimmillään niin ettei olisi mitään mieltä edes pohtia koko aihetta sillä eihän sillä ole mitään merkitystä. Ehkä Baudrillard ei siis ole nihilisti kuin hyvin pintapuolisesti, tai sitten hän ei vain osannut ranskalaisena kuvailla asiaa saksalaisen (saati suomalaisen) kyynisyyden tai melankolian kautta. Moraalinen nihilisti hän ei kuitenkaan tästä huolimatta ole, sen enempää kuin Adornokaan jonka tekstit myös ovat hyvin synkkää luettavaa, mutta toisaalta hän myös sanoutuu irti nihilismistä, paikoin varsin jyrkästikin.

Toimituksen poiminnat