*

Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

"konservatiivit" viimeisen ajan ihmisinä

  • Olen pahoillani, mutta kuvassa oleva ei ole mikään kontribuutio keskustelulle...tai millekään!
    Olen pahoillani, mutta kuvassa oleva ei ole mikään kontribuutio keskustelulle...tai millekään!

Kulttuurirelativismi on käsite jota vastaan konservatiivit ovat iskeneet usein. (Itsekin olen tätä tehnyt.) Tässä on usein keskitytty usein niihin puoliin jotka eivät ole itseäni kiinnostaneet. Eli siihen miten tämä turmelee arvopohjan ja näin muka uhkaa koko yhteiskuntaa. (Postmodernismi on hyvä vihollinen jota on vastustettu vääristä syistä.) Huoli on johtunut siitä että relativismi tuhoaa hyvyyden ja arvottamisen välineet ja mittarit, esimerkiksi omakohtaisten uskontoa koskevien kokemusten kautta uskallan sanoa että vastustuksen syynä on ihan sitä että monet uskonnolliset näkemykset ovat sellaisia että niissä on valtaa. Ja jos niitä katsoo vähänkin lähempää huomaa että ne nojaavat tyhjille taustaoletuksille ja perustelemattomille mielipiteille. Toisin sanoen kekkuloivat uskovaiset kyykyttäjät ovat usein ns. keisareita ilman vaatteita. (On ymmärrettävää että tämä herättää vastustusta. Siinä menee valta ja prosessissa voi menettää kasvojaan. Tämä on kuitenkin huono älyllinen peruste toiminnalle.)

Mutta kuitenkin voidaan todeta että relativismissa totuus ja hyvyys muuttuvat alakulttuurisidonnaisiksi.

Tämä on jotain jota voidaan pitää "tosiasiana" ja näin ollen erimielisyyttä on lähinnä siitä onko tämä paha vai hyvä asia. Klassisen konservativismin näkemys näkyy esimerkiksi Tocquevillen asetelmasta. Hän näki huolena sen, että ihmiset käpertyisivät omaan itseensä liian tiukasti. Tällöin heitä ei kiinnosta poliittinen vaan vain yksityinen. Tämän seurauksena yhteiskunta jäisi etäiseksi, sen asioista ei oltaisi kiinnostuneita, asioiden parantamiseen ei keskityttäisi. Hyvinvointiyhteiskunnan riskiksi on tätä kautta nähty loiseus. Eli se, että ei tehdä mitään mutta lypsetään kuitenkin yhteisistä rahavaroista itselle asioita. ; Ihmiset vierastaisivat byrokratiaa ja toimisivat tunteella yksityisen kautta. Samat lait eivät koskisikaan kaikkia.

Tämä näkemys tiivistynee melko hyvin Charles Taylorin toteamaan siitä että relativistisessa kulttuurissa kulttuurinen toiminta menettää merkityksensä. Varpaiden liottamisesta voidaan saada alakulttuurille tärkeä uskonnollinen piirre, ja siitä saadaan näin kulttuurisesti arvokas toiminta ja sitä voidaan pitää elämäntapana ja taiteena. Sen sijaan asioista pitäisi neuvotella ja kultturisesti arvokas täytyy arvioida arvokkaaksi jollain mittarilla ; Tämä muistuttaa siitä että perinteinen konservativismi on ajanut avointa keskustelua ja debattia. Meno on ollut kovaa, mutta hyvää vastustajaa on kunnioitettu. (Huonot vastustajat sitten on, minusta syystäkin, marginalisoitu.)

Tämä asenne ilmenee melkoisen hyvin Allan Bloomin teoksessa "The Closing of the American Mind" jonka mukaan akateeminen maailma on kulttuurirelativismin hapattamaa. Että siellä jokainen sanoo että "haluan vain herättää keskustelua", mutta että tässä kyseessä on oikeasti vain eri näkemysten huutaminen ja yksisuuntainen julistaminen. Tässä ytimessä on yleensä oma maailmankuva ja sen kautta asioiden lähestyminen. Ja tässä käy tyypillisesti se, että ihminen ei irtaudu erittelyssään maailmankuvastaan vaan on siinä yhä syvemmin kiinni. Sivistys muuttuukin Bloomin mukaan joksikin jonka turvissa ja nimissä valkoinen länsimaisen teknillis-kristillisen maailmankuvan heteromies harjoittaa hirmuvaltaansa. Puolustautumista näitä syytöksiä vastaan taas on vaikeaa esittää, koska erimielisyys on aina vain edellämainittua valtakoneistoa ja sortamista. Toisin sanoen argumentit on nihiloitu ; Kritiikin olemassaolo ennustetaan ja näin kritiikin sisällöllä ei ole mitään merkitystä.

Bloomista yliopistomaailma oli hurahtanut. Postmodernismi oli akateeminen paise, joka ajaa kohti omituisia historian ja yhteiskunnan uudelleenkirjoittamisia. Totuuden sijasta keskitytään siihen että kuka puhuu ja minkälaisia leimoja hän kantaa. Bloom näkee että totuus ja demokratia unohdetaan koska demokratiassa sananvapauteen on kuulunut erimielisyys moneen suuntaan, joka pitää sisällään kritiikin arvokkaana eikä pelkkänä fasistien vainona. ; Toisin sanoen hänen näkemyksensä oli että demokratiassa ytimessä ei ole keskiarvo, keskiverron massa ja vastaava. Vaan se että kaikki mielipiteet olivat osa kirjoa ja sitten asioista äänestetään. Väärässäolevaa ei potkita pois yhteiskunnasta. Äänestystilanne ei ole hänelle testi jossa testataan ketkä ovat "oikeassa" ja "kunnon kansalaisia".

Ongelman Bloom nimesi "vasemmistolaisuuden nietzscheläistymiseksi". Termissä nietzscheläisyys on nähtävissä parhaiten sitä kautta mitä Nietzsche puhui halveksimistaan viimeisistä ihmisistä tai viimeisten aikojen ihmisistä. Sellaisista joita kuvaa passiivinen nihilismi, jossa ei ahkeroida ja luoda vaan kulutetaan passiivisesti hyödykkeitä ja jossa ei sitouduta. (Eli jotain josta Nietzschen yli-ihminen ponnisti eteenpäin kohti luovuutta ja asioiden uudelleen tekemistä.) Tai yritetä olla erinomaisia. Nietzschen ihanneihmisyydessä ihmiset voivat olla todella erinomaisia, suuria ja jaloja ainoastaan jos heillä on halua olla parempi ja saada tunnustusta tästä. Ihmiset eivät koskaan ponnistelisi mahdollisuuksiensa äärirajoille vain ollakseen samanlaisia kuin muutkin. Tasapäistymisen ihanne rapistikin viimeisiä ihmisiä.

"Konservatiivit" ovat tässä mielessä nietzscheläistyneet viimeisien vuosien aikana.

Sillä kun katsoo nykyistä maailmaa, voidaan huomata että moite kuulostaa jokaisesta "konservatiiviblogista" tutulta. Mutta samalla ei voi olla huomaamatta moitteen ironisuutta. Sillä konservatiivit ovat yhä enemmän ja enemmän muistuttaneet tätä vihaamaansa asennetta. Siis sitä josta relativismin ongelmallisuus kumpusi. Kun perinteinen konservatiivi on moittinut relativismia koska sen taustalla olevat asiat johtavat johonkin, on nykyinen ottanut nämä taustalla olevat osat käteväksi osaksi omaa asennoitumistaan. Ja moitteesta on vain tullut liturgia jota toistetaan koska kaikki muutkin toistavat. Sisältö on jäänyt käsittelemättä tai käsittämättä. Koska muuten kuilu oman toiminnan ja moitteen välillä olisi lähes mahdotonta ymmärtää.

Klassinen konservatiivisuus on hukkunut. Sen taustalla olevat peruskäsitteet on muokattu hyvin omituisiksi uusioversioiksi joiden sisällöllä ei ole juurikaan yhteyttä vanhoihin termeihin. Esimerkiksi uskonnonvapaus -käsite on vahvasti uudelleenmääritelty. Se muistuttaa hyvin paljon "Jesus and Mo" -sarjakuvassa ollutta tilannetta. Jeesus ja Mo laulavat uskonnollisista vakaumuksista joita ei saa loukata. Sen henkenä on se, että uskovaiset voivat komentaa ketkä saavat mennä avioon ja kontrolloida ihmisten ruumista, mutta jos vihjaa että he ovat väärässä tai että asia ei koske kaikkia, ei näin saa sanoa koska se loukkaa heidän uskonnollista vakaumustaan.

Juuri tämä on vallitseva henki nykyajassa. Konservatiiveille uskonnonvapaudesta on kristillisyyden kohdalla tullut tabu, "suojattu ja loukkaamaton". Tämä on täsmälleen sitä Charles Taylorin mudan lutraamisvertauksen asennetta. Tässä maailmassa voidaan korostaa että on poliittista korrektiutta sensuroida tai sakottaa Tynkkystä. Mutta sama henkilö voi pahastua siitä että Donald Trumpin uskonnollista vakaumusta pilkataan. ; Tämä ei ole kovinkaan nietzscheläistä yli-ihmisyyttä, vaan on nimenomaan nihilismiä, jossa arvostukset muuttuvat yksityiksiksi ja alakulttuurisidonnaisiksi. Ei ole yhteistä pykälää, edes sananvapautta, joka sallisi kaiken samalla tavalla. Se onko jokin "hyödyllistä käytöksen ohjaamista" vai "sensurismia" ei riipukaan siitä mitä tehdään vaan siitä mihin tämä toiminta kohdistuu.

Onkin huvittavaa (sellaisella ahdistavalla ja surullisella tavalla), miten uuskonservativismi on ottanut asenteeksi juuri sen "nietzscheläisyyden" jota Bloom kritisoi. Poliittisen korrektiuden vastustamisen taakse on varsin helppoa liittää ajatuksia kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin oikeuttamisesta. Ja miten tämä käytännössä ilmenee siten että Bloomin näkemä oman näkemyksen kritiikki-immunisointi on napattu mukaan niin että tilanne ei kuvaa Nietzschen ihanteen räväkkyyttä vaan vaatii nimenomaan tasapäistämistä jossa poikkeava on tallattava kun taas samanlaisuus on se fakta joka on syytä laittaa viestinnän, huumorin, opetuksen ja vastaavien ytimeen.

Samalla Bloomin kirjat jotka vastustivat kulttuurirelativismia esimekriksi siinä olevan arvotyhjiön vuoksi on muuttunut lähinnä todisteeksi siitä että liberaali maailma intresseineen vainoaa kristillistä konservatiivimiestä. Ja tätä lähestytään sitten aina omasta maailmankuvasta, jota yleensä itse vielä edustetaan. Erimielisyys todistaa tämän vainon olemassaolevaksi aivan kuten Bloomin skenaarioissa kaikki kulttuurirelativistien kritiikki muuttuu todisteeksi siitä miten valkoinen heteromies vainoaa.

USA:n kautta

Moni voisi kuvitella että tämä kulttuurirelativismi olisi vain liberaalien teologien ongelma. Että fundamentalismi olisi nimenomaan suoraselkäistä. Konservatiivit erottautuvatkin usein lujasti kulttuurirelativismista. He kertovat avoimesti ajavansa perhearvoja. Heillä on siis arvomittarit käytössä. He vastustavat kulttuurirelativismia kultturirealtivismin nimellä. He vastustavat myös postmodernismia postmodernismin nimellä. Kuitenkin käytännössä juuri fundamentalistipiirit ovat rakentaneet voimakkaimman kulttuurirelativismin idean soveltamisen mitä on nähtävissä. Vahviten tämä ilmiö näkyy USA:n kristillisessä oikeistossa joka on maineeltaan arkkikonservatiivien ilmenemispaikka. Keskustelun ytimessä ei ole akateeminen puhe, vaan USA:n väittelyn ytimessä on ns. "kulttuurisodat" (Culture Wars). Tässä puhutaan sotimisesta ja tähtäimenä on voittaminen. Voittaminen taas on omien dogmien voittamista eikä sitä että kootaan parhaat argumentit. Kaikki keinot ovat sallittuja. (Paitsi rakkaus.)

Tässä yhteydessä on huomattavaa miten usein keskustelussa nousee esiin salaliittoteoriat; En moiti suoraan tässä sitä että kaikki evoluution moittiminen olisi asenteellista tai että ilmastonmuutoksesta ei voisi keskustella asiallisesti myös sitä kritisoivaan kulmaan.

Alleviivaan tässä sitä että hyvin usein argumentiksi tarjotaan salaliittoteoriaa. Kertomusta vastustajan intresseistä. Joka selittää miksi tosiasiat näyttävät siltä kuin näyttävät. (Eli "eivät omalle itselle miellyttävältä"). Tämä ongelma tiivistyy siihen että selitetään miten ilmastonmuutos ei ole totta vaan sen takana on intressejä joilla halutaan iskeä autoiluun, joka edustaa konservatiiveille vapautta. (Itse sanoisin että auto paitsi symbolisoi vapautta se myös on vapautta koska se on kulkuväline. Sanon näin vaikka itselläni ei ole ajokorttia.)

Samoin evoluutioteoria nähdään uhkana oikeille arvoille. On aidosti huvittavaa lukea siitä miten evoluution suosiota tiedemaailmassa selitetään juuri siten että historiaa kirjoitetaan siten että uhrina on kristillinen konservatiivi. Tarinana on se, että "Darwinismin vainoavat voimat" joiden takana ovat "naturalistit" joilla on valta tiedemaailmassa. Ääriesimerkkinä tämän ilmenemisestä on asiavirheitä pursuileva "Expelled" -elokuva jonka syvin ydin oli siinä että ID on marginaalissa oleva toisinajattelijaryhmä, ja että heidän akateeminen uransa ei etene hyvin. Syyksi vähäisiin vertaisarvioituihin tutkimuksen määrään ja huonoon akateemiseen vastaanottoon nähtiin ideologiat ja intressit, eikä esimerkiksi sellaiset asiat kuin tieteellisyyden puute. Uhristatusta hakemalla haettiin aina natsien holokaustista asti, ja jotka saatettiin esille esittämällä Dawkins vastenmielisenä epäkäytännöllisenä snobina joka meikkaa kameroiden edessä.  (Sinänsä luultavasti totta, mutta ad hominem.)

Onkin huvittavaa miten samat henkilöt vetoavat samanaikaisesti hokemiin joissa henkenä on "Eri maailmankuvat, samat faktat, eri tulkinnat." Ja seuraavassa lauseessa mahdollisesti tuomitaan postmoderni kulttuurirelativismi. Intelligent Designin argumentaatiossa kaikkialla on "darwinismia" joka on intressejä. Puolustautuminen syytöksiltä on vaikeaa koska jos vetoat tieteenfilosofiaan, vetoat "naturalistien sisäiseen peliin". Argumentaation esiintuominen on ikään kuin todiste tunnereaktiosta ja tämä taas todistaa intressin. Yhteys Bloomin huolestumiseen on tässä niin selvä että sen mainitseminen tässä on vähän tarpeetonta alleviivaamista..

Eikä tämä suinkaan ole jäänyt Amerikan mantereelle.

Esimerkiksi Suomessa on konservatiiveista aivan johdonmukaista ja oikein vedota maailmankuviin ja vastustaa postmodernismia samassa lauseessa. Myös konservativismi joka ei keskity uskonnollisuuteen harjoittaa tätä täsmälleen samaa asennetta ; Hännikäisen ja Melanderin "Liberalismin petos" näyttää tämän konservatiivien asenteen. Kirjan mainoskin kuvaa että "Keskustelun sijasta Hännikäinen ja Melender toivovat herättävänsä ajatuksia." Ongelmallinen postmoderni on mielessäni ollut se joka keskittyy useimmiten nimenomaan yksisuuntaiseen huutamiseen. Klassiset konservatiivit ymmärsivät tämän. Hännikäinen ja Melander ovat sen sijaan varsin omituisilla linjoilla, koska näyttää siltä että välttääkseen postmodernin liberalismin sloganin, he alkavat seuraamaan konservativismin ideaalin hylkäämistä ja astuvat sen sijaan postmodernin liberalismin ongelmiin.

Nykyään on lähinnä tarina salaliitosta.

Konservatiivien tarinat olivat Urho Kekkosen aikana vielä sellaisia että se tarjosi vakautta. Puheet kansalaissovusta ovat myönteisiä. Nykyään konservatiivit kokevat tärkeäksi vastustaa poliittista korrektiutta. Tarina ei enää ole yhteiskunnan säilyttämisestä. Silloin kun konservatiivien ajama maailma oli vallassa oli tärkeää mukailla sitä. Mutta nyt moni tuntuu pettyneen. Ihmisillä on vääriä mielipiteitä ja siksi ei ole yhtä miellyttävää joustaa.

Konservativismin kantavimpia suuria kertomuksia viime vuosina on ajatus yhteiskunnan murenemisesta. Taloudellisen taantuman mukana tuoma pessimistinen asenne on tässä käytetty hyvin tehokkaasti hyväksi. Amerikkalaiset konservatiiviset kanavat kertovatkin viestiä jossa korostuvat sanat "secularism", "anti-god", "anti-religion" ja "decline". Ja nämä liitetään yhteen.

Pääsyytettyinä ovat ateistit, feminismi ja vastavat tahot. Henkenä on se, että tiedemaailma, media, koulu ja vastaavat ovat liberaalin harhan vallassa ja että oikea kansa on sitten jännitteessä tämän kanssa. Koska he eivät jaa tätä vähemmistön ja vallassaolevan ylhäältä annettua näkemystä ja muottia. Tätä vastustamaan tarvitaan "kansan itsensä tietämät paremmat faktat".

Toki nykyajan salaliittoilu ei ole sinänsä uusi keksintä. Ei voida sanoa että tarina olisi uusi. Sen sijaan sen suosio ja rooli poliittisten mielipiteiden muodostamisessa on jotain jota on syytä miettiä. Ei tarvitse kuin vähän selailla historiaa niin tietää että "kulttuurimarxismi" ei ole mikään uusi salaliittoteoria ; Vastaavia on kerrottu kultturibolševikeista (cultural bolshevism) jo iät ja ajat. Ja siinäkin kohteena ei ollut kommunistit vaan hyvin kirjava joukko. Erityisesti taiteilijat ja sellaiset ihmiset jotka ajoviat suvaitsevaisempaa linjaa kuin sen hetkinen kulttuuri. Termi oli käytössä natseilla. Se oli epämääräinen tapa jolla leimata ihmisiä. Konnotaatiot olivat selviä joten sillä saatiin levitettyä heihin negatiivisia asenneteita jotka taas mahdollistivat heihin kohdistettavia muutoin moitetta saavia proseduureja. Kuitenkin se oli niin epämääräinen että syytöstä vastaan oli vaikeaa puolustautua. Mikä oli tietenkin kätevää. Yhteys on varmasti siinäkin mielessä sattuva, että Theodor Adorno ja Frankfurtin koulukunta olivat natsien vainoja paenneita juutalaisia. Tämän salaliittoteoriaan taakse voidaan liittää esimerkiksi Michael Minnicino. Hän kirjoitti artikkelin "The Frankfurt School & Political Correctness". Hän näki Frankfurtin koulukunnan salaiseksi suunnitelmaksi jolla USA tuhotaan sisältä käsin. Hänestä oli tyrmistyttävää että Frankfurtin koulukunnan oppeja opetettiin yliopistossa, koska sitä kautta USA turmeltiin sisältäkäsin soluttamalla sen sijaan että sitä vastaan hyökättäisiin väkivaltaisesti vallankumouksella. (En väitä että MInnicino on natsi. Mutta aatevirtaukset ovat taustaltaan olleet aiemmin suosittuja natseilla.)

Syyksi konservatiivien muutokseen näen, suoraan sanoen, pakon.

Kun yhteiskunnassa oleva keskustelu on postmodernisoitunut ja maailmankuvittunut, ei klassisella lähestymisellä ole ollut enää minkäänlaista tilaa. ; Ensinnäkin vanha konservativismi oli usein täynnä petoksia. Esimerkiksi uskontoon on liittynyt paljon väitteitä jotka ovat monesta vieraannuttavia. Kun näitä valeita puolustetaan perinteisellä konservatiiviudella ja aivan nudistialasti olevat palelijat eivät konservativismiin vedoten ole tunnustaneet omaa alastomuuttaan joka on yleisölle ilmiselvää, ei voi olla syntymättä ajatuksia siitä että miten paljon kaikkea muuta on pielessä. Kun yksi alue on niin vahvasti tällä argumentaatiolla puolustettu, ja tämä alue on suoraan sanoen huonosti perusteltu, tämä helposti pomppaa moneen muuhunkin asiaan.

Toisaalta maallistuminen ja se paljon puhuttu "valtamedia" onkin ottanut erilaisen kielen vallankäytön ytimeen. Satus nähdään eri paikoissa ja statusta ilmituodaan erilaisella kielellä kuin ennen. Siksi on ollut ikään kuin pakko alistua ja kirjoittaa "omaa maailmanhistoriaa uusiksi".

Postmodernilla kielellä esim. uskonnon parissa tullut tappio - nuorista valtava määrä eroaa kirkosta eikä kasta lapsiaan esimerkiksi -. ei enää olekaan kysymys huonosta uskonnosta, vaan siitä että tiedemaailma ja nuorison mielet ovat liberaalien voimien aivopesemiä ja  tämän vuoksi konservatiiveja vainotaan. Lopputulos tästä on se, että syntyy vallankaappauskieli, jossa ideana on taistella väärää maailmankuvaa vastaan väärällä kielellä. Vastustajan keinot otetaan käyttöön ja kuvitellaan että tämä ei muuttaisi oman itsen toimintaa ja sisältöä. Tämä on se ironia jonka ytimessä nykyajan "konservatiivit" ovat.

Kaltaiseni klassinen konservatiivi itkee näille "konservatiiveille".

Ja miksi ei itkisi? Miten muuten voidaan suhtautua whinettäjäsakkiin joka ei osaa kuin aggroilla valittaa, joka ei halua kääriä hihojaan vaikka leikkivät käytännöllisiä koska valittaminen on jotain kansalaisaktivismia? (Itsekin toki valitan ja olen muutenkin nihkeä. Mutta pidän näitä heikkouden hetkinä ja yritän sitten seuraavaksi "tarrata tiikeriä hännästä", voidakseni elää itseni kanssa. Joka onkin itsetuhoiseen taipuvaiselle ihmiselle oikea kysymys sellaisella tavalla joka on monelle muulle vieras.)

Miten voisi suhtautua kunnon konservatiivi niihin joille sananvapaus on sitä että heidän omia tunteitaan ei saa loukata ja vakaumuksiaan kritisoida, kun he itse kuitenkin saavat pakottaa ja pilkata muita? Miten muuten voisi suhtautua niihin joille yhteiskunnallinen vaikuttaminen on sitä että tuhlataan tulevien sukupolvien luonnonvarat samalla kun hoetaan arvokeskustelussa "ajatelkaa herrantähden lapsia" jopa silloin kun keskustelunaiheena ovat työtätekevät ahkerat aikuiset miehet ja heidän keskenään avioitumisensa? Herrantähden, alkakaa jo pikkuhiljaa ajattelemaan. Ihan mitä tahansa. Kokemus näyttäisi olevan aivan uusi. Klassinen konservatiivi ajattelee että tämänkaltaisia asioita kannattaa valistushenkisesti kokeilla. Uuskonservatiivi pitäytyy tietysti siihen mihin on tottunut, koska muutos rikkoo nostalgiantunteet. (Nostalgiaa kohdistetaan aikoihin joiden historiaa ei tunneta tai joka on uudelleenkirjoitettu omilla vaihtoehtoisilla faktoilla. Se onnostalgiaa selaisia aikoja kohtaan jona ei ole itse edes elänyt.)

Onkin kuvaavaa että pidin itseäni epäkäytännöllisenä utopistisena hihhulina, kunnes tapasin ensimmäisen uuden tylisen "konservatiivin". Silloin hän tajusin, että olen itse asiassa käytännönläheinen ja kyvykäs verrattuna yllättävän moneen ihmiseen. Taidot eivät tämän huomion teon aikana kasvaneet konkreettisesti, joten kokemus ei ollut egoani kasvattava, elähdyttävä tai positiivinen. Itse asiassa itsereflektio tästä vahvistikin varsin negatiivista yleistä ihmiskuvaani. Perusepäluottamus kasvoi. Ihminen ei ole perustaltaan kovin erityislaatuinen tai taitava tai kyvykäs. Tasapäisyydestä innostuneet vielä harvemmin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Hyvää läppändeerusta, Jeesus!

Ps. Älä kerro konservatiiveille että aivot ovat appeja, tai ne alkaa pian käyttään niitä ;D)))

Toimituksen poiminnat