Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Marttyyriuden henki, johda sinä "meitä". (not)

  • Tässäkin on kuulemma risti joka muistuttaa kristillisen menneisyyden lisäksi uskonnottoman roolista maassamme hamaan ikuisuuteen
    Tässäkin on kuulemma risti joka muistuttaa kristillisen menneisyyden lisäksi uskonnottoman roolista maassamme hamaan ikuisuuteen

Carolyn Marvin ja David Ingle herättivät huomiota kirjallaan "Blood Sacrifice and the Nation". Tässä  korostettiin että nationalismin takana on asenne joka korostaa uhrautumista ja kuolemista maan puolesta. Ja että tämä tapahtuu hyvin erityisellä tavalla ; Nationalismi ei elä sotavoitoilla ja sankaruudella. Jopa hävityt sodat kääntyvät helposti nationalismin moottoreille. Sen sijaan kuolleet sodassa olevat oman puolen kuolleet ovat erityisen oleellisia. Sodassa kuolleet sotilaat menettävät ison osan ominaisuuksistaan ja muuttuvat osoitukseksi siitä miten kyseinen valtio on kuolemisen arvoinen.

Taustalla on asenteita jotka sitten voivat ottaa vielä epäterveemmän suunnan. Esimerkiksi jos ajatellaan islamistisia itsemurhaterroristeja, heidän ideaalinaan on vähän sama mutta pidemmälle vietynä. ; Itsemurhaterriristihan voisi monessa tapauksessa tehdä salavihkaisen pommi-iskun kuolematta itse. Mutta selvästi marttyyriyteen kannustetaan erityisin tuonpuoleisuuslupauksin. Tämä ei ole sotastrategiaa vaan sitä, että kuollut oman puolen tyyppi toimii vahvana symbolina siitä miten marttyyri oli valmis kulemaan uskonsa puolesta ja tätä kautta usko oli kuolemisen arvoinen.

Tämänlainen marttyyriasenne on tietenkin siitä erikoinen että hyvin moni länsimainen ihminen on tottunut siihen että he eivät uhraa itseään. 

Buddhalaiset munkit voivat tehdä polttoitsemurhia ja islamistit terrori-iskuja. Mutta kristitty elää uhriutumisesta jonka tekevät muut kristityt. ; Länsimainen kristitty itse asiassa monin paikoin väistää konflikteja. (Olen itse asiassa kehittänyt oman häijyhkön retoriikkani alun perin juuri siksi että huomasin että se on se ainut asia joka toimii. Tietyn innokkuusrajan ylittäneet kristityt lopettavat vain jos siitä on uhkaa tai haittaa heille itselleen.) 

Länsimainen kristitty on siitä erikoinen olento että hän muistaa joka paikassa kertoa siitä miten ateisteja ei kohdella länsimaissa "viimeisen viiden vuoden aikana" (tjsp.) samalla tavala kuin jossain ulkomailla. Mutta he itse voivat marttyyrioitua siitä miten kristityt kokevat jossain muualla vainoa. He itse eivät koe sitä. Mutta uhrit ovat tärkeitä - jos ei muuta niin apostolien seikkailut Roomassa on muistettava.

Onkin erikoista että marttyyrius korostuu mutta siihen ei haluta ikään kuin itse ottaa osaa. Muiden kristittyjen taistelu jossain kiinassa ikään kuin oikeuttaa fundamentalismiin valahtaneen länsimaisen pumpulissa eläneen hyvinvointikristityn vakaumuksen ja statuksen vainottuna ihmisenä jota pitää kuunnella tämän uhristatuksen vuoksi tai kautta. Vaikeuksia ei kestetä itse mutta silti otetaan ikään kuin "marttyyripisteet täysillä".

Mene tilanteen nahkoihin.

Marttyyriydessä on toinenkin puoli. Ja se näkyy hyvin kansallistunteen kohdalla. USA on ollut useissa sodissa. Ja koska se tapaa sotia oman maan ulkopuolella, se rekrytoi sankarisymboliikalla sotiin joita ei tapahdu sotilaiden omassa maassa. Näissä sodissa on tavannut käydä niin että symboleja on arvostettu. Mutta sitten kun arkkuja on alkanut tulemaan laumoittain takaisin maahan, on niihin alettu suhtautumaan muina kuin symboleina.

Merkittävää on että vaikka sodanvastaiset tyypit ovat yleensä niitä jotka korostavat omien kuolleiden lukumääriä, niin nämä takaisin tulevat kuolleet vaikuttavat tavalla joka on relevantti sen kannalta miksi mielipiteet sotien varrella muuttuvat. Kun sotilas tulee kuolleena kotiin, tätä vastaanottavat ihmiset ovat heidän perhettään. Näissä oloissa sotilaan kuolemauhri on todennäköisesti otettu vahvemmin. Kun oma sodassa silpoutunut ja kuollut poika tulee takaisin, ei tätä nähdä enää symbolisena valtion ihanuuden symbolina. Se on myös oma kuollut lapsi. Abtrakti vieras ei uhkaa marttyyrimyyttiä.

Olenkin tässä mielessä luonut yksinkertaisen ajatuskokeen jonka avulla voi punnita sitä missä mielessä omassa mielessä olevat marttyyrit ovat "abstrakteja" ja missä mielessä "faktuaalisia".  ; Sinun on kuviteltava oma perheenjäsenesi sen kuolleen paikalle. Ja vasta jos mielipiteesi ei millään tavalla muutu, niin vain siinä tapauksessa symbolisi on edes jollain uskottavuudella aito. Muuten olet koristellut sitä jollain abstraktilla ja valheellisella fantasialla. Toisin sanoen jos korostat sotauhrauksia sinun on kuviteltava oma lapsesi tuntemattoman sotilaan hautaan. Vailla nimeä ruumismassojen mukana nimettömänä haudatuksi, edes omalla nimellä varustettua hautakiveä. Jos yhä tämämkin kohdalla kykenet tuntemaan vain arvokasta nationalistista läikyntää sydänalassa ja partioottista paatosta jalkovälissä olet todella aidosti ymmärtänyt marttyyrikuoleman symbolin. (Jaottelu on psykologiasta tuttu ; ex post / ex ante -tilanteisiin tavataan suhtautua eri tavalla. Eli kun kohteena on jokin tuntematon, siihen suhtaudutaan hyvinkin eri tavalla kuin silloin kun kohteena on tiedetty yksilö.)

Ilman tälläistä olet tosiasiassa sekoittamassa sen että jokin laitos velvoittaa miehet sotimaan henkensä uhalla ja sen että nämö ihmiset vapaaehtoisesti ilman velvollisuuksiakin tekisivät riemumielin saman ja olisivat valmiita kuolemaan maansa puolesta.

Olen itse tässä mielessä "jostain yhteisestä osaton".

Tämä tilanne voidaankin sitoa muutamaan aikaisemmin tekemääni kirjoitukseen joissa on käsitelty mm. kansallistunnetta. Esimerkiksi kirjoitus siitä miten epäterve kansallistunne voi lietsoa kiusaamiskulttuurin joka on hyvin repivä. (Verrattuna sille terveemmälle kansallistunteelle joka ei tälläistä välttämättä tee.) Ja ennen kaikkea sitä mitä kirjoitin itsenäisyyspäivänä. ; Tuntemattomat sotilaat on riisuttu kaikista ominaisuuksistaan - jopa suostumuksestaan tai velvollisuudesta sotimisestaan - ja heistä on tiivistetty maksimaalisia symboleja. Niitä jotka ovat nimenomaan joitain sellaisia joihin on mahdollisimman vaikeaa kuvitella minkäänlaista sellaista ihmistä joka tuottaisi ikäviä säröjä siihen omaan sankaruus-sotafantasiaan joka jostain syystä kansallistunteeksi monesti sekotetaan. (Ne muistuttavat niitä supersankarileikkejä joita leikin kolmevuotiaana. Ja kuusitoistavuotiaana. Ja kolmekymppisenä. But you know what I am talking about..)

Tämä onkin jännittävä osa nykyaikaa. Monesti nykyään maahanmuuttokriittisiä ja kansallismielisiä suuntia rinnastetaan natseihin. Tämä on kuitenkin mielestäni hyvin suuri virhe. Sillä natsit nojasivat koheesioon. Ideaalina oli yhtenäisyyden rakentaminen ja tätä tavoiteltiin päämääräsuuntautuneesti. Nykyajan kansallismieliset eivät näytä olevan tälläiseen edes kykeneviä.

Tässä mielessä esimerkiksi kristinusko on voinut joskus olla yhtenäistävä asia. Se kun on ollut se asia josta on noin yleisesti oltu samaa mieltä. Nykyään tämä on individualistisemmassa käytössä. Se on identiteettimerkki jolla nimenomaan erotetaan itse toisista. Kristillisyys on tärkeää jotta ei olla vaikkapa "niitä suvakkeja". Toisin sanoen kristinuskoa ei käytetä nykyään jonain jolla halutaan tuoda ihmisiä yhteen vaan nimenomaan jotain jolla provosoidaan erimielisiä ja korostetaan miten ollaan erilaisia kuin he. (Tämä ei itse asiassa ole minusta mitenkään väärä tai huono asia. Sitä on vain vaikeaa yhdistää ajatukseen yhtenäistämisestä ja vahvasta yhtenäisestä kansasta.)

Kansallismieliset korostavat puheissaan hyvin usein yhtenäistä Suomea. He esimerkiksi ovat pahoillaan siitä että maahanmuuttokeskustelu ja liberaalien ja konservatiivien väliset väännöt tuottavat kansaan hajaannusta.

Tässä kohden utopiana ja unelmana on Yhtenäinen Suomen Kansa. Kansa jolla on hyvin tietynlainen mielipiteistö. Onkin sanottava että nähdäkseni maahanmuuttokritiikin suurin ydin ei ole rasismissa tai rodussa. Vaan nimenomaan siinä että islam on ulkopuolista ja väärää kulttuuria. Sama nähdään myös liberaaleissa. Heillä on vääriä mielipiteitä joten he ovat väärää kulttuuria.

Tässä kohden onkin hyvä huomata että mielipiteiden koheesio ja samanlaisuus nähdään hyvin oleellisena. Ja tässä mielessä onkin ymmärrettävä miksi noissa piireissä on niin omituinen suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen; Sama ihminen voi selittää että kaikkea tulee voida sanoa mutta sitten hän voi itkeskellä kun hänen pyhien arvojensa päälle "kustaan ja paskotaan" olemalla niiden kanssa erimielinen.

Taustalla on juuri se, että väärää kulttuuria edustava tuottaa säröä. Ja poliittinen korrektius on vain siellä missä on vaarallisia vääriä mielipiteitä tukevaa valtarakennetta. Näin selittyy miksi kun PS oli vähemmistö, valitettiin kuinka YLE on kauhea hallituksen komppauskone. Korostettiin että median pitää tuoda esiin myös toiset puolet jotta se olisi vapaa ja riippumaton. Mutta nyt sitten kun PS on vallassa valitetaan kun se ei ole, on noussut intoilua siitä että sen julkaisulinjan pitäisi tukea poliittista valtaa, onhan se valtion maksama media ja kaikkea.

Tässä kohden unohtuukin se, mitä yhtenäisyys vaatii. Etenkin viimeisen 10 vuoden aikana konservatiivit ovat valinneet poliittisen epäkorrektiuden keskeiseksi välineekseen. Tämä sopii hyvin huonosti yhteen yhtenäisyyttä korostavien asioiden kanssa. Poliittinen epäkorrektius nimittäin todellakin lisää sitä mitä pidetään asiallisena vapautena. Ja tämä lisää sitä monikulttuurisuutta ja konflikteja jotka konservatiivit ymmärtävät niin hyvin pelottaviksi monikulttuurisuuden kohdalla. ; Poliittinen korrektius lisää mielipidekirjoa ja vähentää koheesiota. Tämä on hyvä jos tavoittelee löyhää ja juuretonta indiivielämää. (Jota itse toki pidän varsin houkuttelevana, osittain siksi että minua on kenties tarpeettomankin paljon juurrutettu siihen perinteiseen elämään. Tiedän että mikä tahansa on parempaa kuin se. Kuolema ja tuhokin ovat houkuttelevia verrattuna siihen että joutuisin elämään uudestaan niitä asioita joita jouduin elämään.)

Tämän hetken kansallismieliset eivät tule toimeen edes keskenään. Puheet Kansasta ja sen Yleistä Tahdosta ovatkin yhä vahvemmin utopistisia haihatteluja heidän päässään. Edes kansallismieliset eivät saa rakennettua yhtenäistä puoluetta joka puhaltaisi yhteen hiileen. Sen sijaan sitä fragmentoidutaan ties mihin. ; Suomi Ensin irtisanoutuukin hyvin samantyylisten kerhojen toiminnasta. Tältä pohjalta ei mitään suurta yhtenäistä kansannousua rakennella. Sillä voidaan fantasioida mutta keinot ovat niin huonoja että minullakin on parempia onnistumiskokemuksia niiden Batman -fantasioideni kanssa. (Olen kamppailulajien pitkäaikainen harrastaja joten jossain mielessä jotain alkeelista batmantaitosettiä on kasassakin.)

Liberaalien kohdalla ei näytetäkään ymmärtävän sitä että jos ensin pilkataan ja haukutaan tunteilijoiksi ja leimataan kansanpettureiksi että miksi seuraavaksi nämä liberaalit eivät kuuntele, ota agumentteja vakavasti ja tule samalle puolelle kaveriksi. En tiedä miten kansallismieliset saavat toisensa kaveriksi? Vittuilemalla humalassa nakkikiuskojonossa ja vetämällä toisiaan turpaan jotta saavat parhaan kaveruuden saippuantiputtelusuihkussa? En tiedä.

Suoraan sanoen ; Ei ole mitään "meitä"

Viime päivinä kristityt ovat jostain syystä marttyroituneet harvinaisen vahvasti. Tässä on korostetu sitä miten kristityt ovat kovin vainottuja. (Marttyyriteema.) Jostain syystä tämä on tiivistynyt erityisesti ns. fatwakateus -argumentin toistumiseen. Sitä on jostain syystä tullut viime aikoina vastaan hyvin monessa paikassa. (Oletan että joku on jossain nostanut asiaa esille ja sitä sitten varioidaan ja toistetaan.) Argumentti on toki klisee mutta frekvenssi on ollut sellainen että se on kiinnittänyt huomiotani.

Fatwakateus on jostain syystä viime päivinä kiertänyt netissä tavanomaistakin runsaammin. Eri foorumeilla on pitänyt reagoida siihen miten liberaalit, ateistit, feministit tai muut vastaavat tahot moittivat kristinuskoa mutta eivät islamia. Tätä tapahtuu mm. paikoissa joissa on uusateisteja jotka pitävät Sam Harrisin islamargumentaatiosta. Joten tilanne on ollut surkuhupaisaa. Jotain jota voi odottaa tilanteessa jossa ihminen kävelee feministien ympärileikkauskeskusteluun nähden kritiikin vain juutalaiskysymyksenä ja tätä kautta jonain joka ei hauku muslimeita vaan judeo-kristittyjä ; Selvää on että islamkritiikiksi ei lasketa islamkritiikkiä sellaisenaan vaan kritiikin täytyy tosiasiassa olla konservatiivien vakiintunutta maahanmuuttojurnutusta. Toisin sanoen näistä reagoinneista on selvää että 
1: Henkilöt ovat täysin vihjeettömän olkiukon varassa. He "ihmettelevät" jotain ilmiötä jota ei ole. Ihmetys loppuu kun ottaa pään omasta ignorantista perseestä, kasvaa ihmisenä ja tiedostuvat.
2: Siitä että islamkriittisyys on määritelty hyvin tarkalla tavalla. Ei riitä että vihaa islamia. (Sam Harrisin lausunnot ovat tässä itse asiassa aika tymäkkää tavaraa.) Pitää käyttää tiettyä jargonia. Toisin sanoen ei riitä että puhuu maahanmuutosta, ei riitä että kritisoi islamia. Tämä kritisointikin täytyy tehdä tietyin lausunnoin ja niillä täytyy olla tiettyjä sisäpoliittisia valtapelillisiä lausuntoja. Kuten uskontokieltoa. (Tämä pyrkimys uskonnon kieltämiseen näyttää olevan jokseenkin vahvan hypoteesi siitä mitä uskontokritiikin täytyy olla.)
3: Siitä että tässä ei tiedosteta identiteettejä kovinkaan hyvin. Eli jos joku moittii jollain palstalla islamia hänet oletetaan maahanmuuttokriittiseksi toveriksi. Mutta nimiä ei jakseta seurata konsistentisti historiaan ja tulevaan eli ei muisteta mitä tämä on viime viikolla tai edellisenä päivänä sanonut. Ja näin jos joskus moittii kristinuskoa mutta ei samassa lauseessa hauku islamia ei auta jos on haukkunut islamia edellisenä päivänä. Koska maahanmuuttokriittisen olmin lähimuisti ei elä sinne asti. Näin samaa tyyppiä leimataan milloin "suvakiksi" ja milloin "meikäläiseksi maahanmuuttokriitikoksi" aina tilanteen ja kommentin mukaan ilman että tästä muodostuu mitään koherenttia kokonaiskuvaa.

Mutta ei. Nämä asiat ovat periaatteessa vakiintuneita juttuja. Perusteoriana on että kristityt ovat hyviä ja ystävällisiä ja riskittömiä moitittavia. Eli ateistit ovat pelkureita jotka eivät moiti uskontoja jotka oikeasti ovat riskejä. He naurattavat minunlaisia ihmisiä jotka ovat (1) kritisoimassa kristinuskoa sen vuoksi mitä he ovat tehneet minulle itselleni (2) tartuin maahanmuuttokritiikkiaiheeseen vasta kun ihminen päätti että on asiallista ruveta uhittelemaan minulle netissä väkivallalla ja tappamisella ja muulla vastaavalla kauniilla patrioottiörveltämiseltä vain siksi että tein puujalkavitsin Ilja Janitskinista. (Se oli vielä hampaaton, mitätön ja aika heikkotasoinen vitsi. Jaksaisi sellaisen puolesta provosoituakaan jos ei keinovalikoimaksi olisi tarjottu niin ärjyä materiaalia..)

Mutta tosiaan. Lienee tarpeellista palata siihen mikä minua huvitti tässä fatwakateusaallossa. Argumenttien kurimuksesta löytyi vannoutuneen kristityn lausunto siitä että tosiasiassa kristittyjä moititaan koska ateistit tietävät että kristityt ovat heitä. Eli tässä kohden hän ajatteli että ateistit symppaavat kristittyjä ja ajattelevat että heitä voidaan kritisoida koska kyse on ikään kuin enemmän omasta viitekehyksestä. Eli toisin sanoen islamia ei moitita koska nämä ovat "muita". Hieman kuin tummaihoisille näytetään antavan erityislupa käyttää "n-sanaa". ; Teoria on ainakin omalla kohdallani huvittava.

Uskonto ja uskonnottomuus on ollut minun sukupolveni yksi keskustelunaiheista - itse asiassa maahanmuutto on vain sivujuonne jossa käväistään. Todennäköisesti uskonnottomuusteema nousee jälleen hyvin pian "siksi vakioaiheeksi" josta muka pitää puhua enemmän vaikka tosiasiassa vuosia ei ole mistään muusta puhuttukaan. Uskonnottomien juridinen asema on jotain joka keskusteltiin ehkä sukupolvi-pari sitten. Käytänteet elävät monesti jäljessä (de jure ei ole sama kuin de facto). Uskonnottomuus on ollut koko nuoruuteni ja aikuisikäni jotain jonka yhteiskunnallisesta asemasta on väännetty. Tätä kautta uskonnottomuus on ollut jotain jolla kristityt ovat esimerkiksi käsitelleet omaa kristillisyyttään, ikäämn kuin kontrastissa. Ja tämä ruotiminen on johtanut varmasti siihen että uskonnottomuus on ollut asia joka on ollut pakko käsitellä. Siitä on ollut pakko olla tietoinen. Keskustelun määrä ja ärhäkkyys ovat pakottaneet siihen. Joko sitä kuuntelee päivästä toiseen miten omaa identiteettiä tallataan maahan. Tai sitten debatoi vastaan ja on konfliktissa. Kun jatkuvasti kuulee teorioita siitä miten uskonnollinen vakaumus tekee huonomman kansalaisen, uhkaa kansakunnan tulevaisuuden, turmelee lapset, tekee kelvottomaksi vanhemmaksi, tekee lapsen heitteellejättävän, ja on muutenkin jotain sellaista aateryhmää josta piispatkaan eivät voi löytää positiivisia edustajia muuta kuin lähinnä menneisyydestä. (Joka on tarpeen jotta luodaan illuusio siitä että ateisteja ja uskonnottomia ei vihata siksi että he ovat ateisteja ja uskonnottomia. Rehellisesti sanoen mistään muusta ei ole kysymys.) Kristityt ovat nimenomaan luoneet juopaa siitä jossa en ole kansakuntaa. On jopa esitetty että uskonnottoman pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan tai että hän kannattaa neuvostoliittomeininkiä. (Tyyppejen suusta jotka itse pahastuvat jokaisetsa natsivertauksesta tämä on tietenkin vähintään jokseenkin huvittavaa.) Tyypit jotka ensin selittävät miten olen moraalissa kristillisen Suomalaisen yhteiskunnan vapaamatkustaja ja jotka diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta ja luotettavasta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä, ovat nyt selittämässä vakavalla naamalla että moitin kristittyjä siksi että koen heidän jotenkin kuuluvan jengiin.

Tämä on vihjeettömämpää ja huvittavampaa kuin mikään muu fatwakateusmateriaali jota olen alla kuvannut. (Ja joiden vihjeettömyyden olen aika alleviivatusti tuonut esiin.) Alleviivaan asiaa sanomalla kaikille kristityille ; Ette te ole mitään "samaa jengiä" minun kanssani. Koen suurempaa sananmielisyyttä australialaisiin agnostisiin evoluutiofilosofeihin kuin suomalaisiin kristityihin. Islaminuskoiset ovat kannaltani epäkiinnostavia lähinnä sen vuoksi että he eivät (vielä) ole ehtineet kovin ankarasti uhkailla minua tai olleet minua kohtaan kovin häijyjä. (Muutos tähän voi olla vain ajan kysymys.) Lopettakaa leikkiminen että me voisimme olla jotain samaa kerhoa. Me emme ole. Suurin osa kristityistä ei ole vihollisiani. He ovat minulle herttisen yhdentekeviä.

Osa heistä, se aggressiivinen vähemmistö joka on niin aktiivista että se joskus näyttää enemmistöltä, sitten on sellaitsa että he näyttävät ensin tekevän parhaansa että maailma olisi sellainen että olisimme yhteensovittamattomia (uncompatible). Eli tilanne olisi "joko minä tai he". Sanotaan näin että mieluummin he kuin minä. (Mutta itsetuhoisena yksilönä en ole aivan varma mitä tämä tarkoittaa.)

Kristityt ja minä. Elämme samalla maantieteellisellä alueella ja meitä sitovat samat lait. Mutta ei ole mitään "meitä". Me emme ole tiimi. Kohtelen teitä vain sillä mitä laki sanoo. Tämä on kuivakka, asiallinen ja virallienn suhde. Ei mikään kaveruus tai tiimipeli. Jos haluaisitte tiimipeliä olisitte ideologiana, instituutiojärjetelmänä ja yksilöinä pelanneet korttejanne vuosia ihan toisella tavalla kuin olette pelanneet. Välimme ovat muodolliset ja kohteliaat. Kaikki muu on bonusta. Voitte vaatia minua lainkuuliaisuuteen mutta älkää kuvitelko että täällä on jotain "meitä" tai että täällä koskaan voisi olla mitään "meitä". Se juna meni jo. Olisitte käyttäytyneet kuin ihmiset jne. (Oli ns. kymmeniä vuosia aikaa tähän.) Olen ymmärtänyt roolini yhteiskunnassa ja osattomuuteni kaikesta muusta. Olen toisaalta ymmärtänyt että tämä "kaikki muu" on enimmäkseen symbolista ja abstraktia. Selvinnen ilman. Arvostetuksi tulemisen kokemukset kuuluvat niille jotka minua vahvemmin välittävät toisten ihmisten mielipiteistä.

Koti-Uskonto-Isänmaa -ihmiset ovat ensinnäin politisoineet "isänmaallisuutta" ja korostaneet että olen poliittisesti vääränsuuntainen ollakseni "aidosti ja täydesti" kyvykäs sellaiseen. Ja kolmikkoon on laitettu aika vahvasti sellainen uskontotematiikka että uskonnottoman kyvyt täyteen kansalaisuuteen ovat enemmän kuin lievästi kyseenalaistetut usein. Joten heidän oikeasti tulisikin nostaa esille se miksi en vaan jäisi sinne kotiin sen sijaan että menisin kuolemaan heidän '"kristillisen" 'kulttuurinsa"' puolesta. (Tässä sanaparissa ei ole enää näppäimistöllä tarjolla riittävästi erilaisia heittomerkkejä.)

Tl;Dr;

Jos haluatte yhtenäisen maailman maamme kansalaisille, käyttäytykää sellaisella tavalla että se on mahdollista. Älkää leikkikö peliä jossa se olisi ensin pakkovelvollisuus ja sitten pakotettujen mukanaolemisen vuoksi jotain jonka vuoksi se on arvokas asia kaikille. Nyt ei ole kovin uskottavaa. Itsen marttyrisointi kärsimyksillä jotka ovat omaa elämänhistoriaani löysempiä eivät myöskään vakuuta että olisitte Suomessa jotenkin vainottuja. Sellainen tuntuu kontekstintajuttomalta tavalla joka vihjaa että olette nimenomaan marttyyrien antiteesissä.

Tässä tosin tuskin on mitään uutta. Koska ei tarvita kovin syvää ajattelua tiedostamaan että häijyläiskäyttäytymisellä ja pilkkaamisella ei tehdä maamme ihmisistä mitään yhtenäistä kaveriporukkaa. Näin ollen on selvää että asiaa ei ole edes haluttu, tavoiteltu tai yritetty. (Vilpitön mieli kun koskee vain tilannetta jossa ei ole tiedetty eikä ole pitänytkään tietää.)

Onkin varsin luultavaa että sodan ja muun konfliktin tullen kelpaisin hyvin kanssasotilaaksi rintamalle ihan siksi että kuoltuani olisin hiljaa ja minusta saisi näppärän symbolin omalle patrioottifantasioinnille. Pidän katsos puoliani silloin sellaisella jännällä tavalla vähemmän. Suuhuni ja taakseni voi laittaa monenlaista ja kuolemastani voi tehdä hauskan kivan symbolin. Sellaisen jossa on kunniakasta ja hauskaa on kuolla ihan toisten ihmisten ideologian ja etujen vuoksi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ialybr kuva
Juhani Heiska

Onpa pitkä jäsentymätön kirjoitus. Joku viisaus marttyyriyden käsittelyyn ilmeisesti liittyy mutta eihän siitä kiinni saa.

Toimituksen poiminnat