Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Opettavainen kokemus. (Tai ainakin turhauttava.)

Kirjoitin eilen blogauksen jossa ihmettelin miten "Harhaanjohtajat" -uskontokritiikkikirjaan suhtaudutaan eri konteksteissa niin eri tavalla. Tätä jaettiin jonkin verran sosiaalisessa mediassa ja jaoin sitä itsekin pariin paikkaan. Pyrin seuraamaan mitä niihin vastattiin. Linkkauksia oli paljon joten se oli vaikeaa. Toisaalta tämä kertoi että tekstissä oli jotain kiinnostavaa.
1: Tai luultavasti tarkemmalla pohdinnalla ei. Siinä oli jotain ärsyttävää. Tämä oli pettymys koska tavoitteeni oli rakentava ja sopua ja ymmärrystä tuova. Tämä ei toteutunut. Syyllinen tähän olen minä. Joko en viestinyt viestiäni riittävän hyvin tai sitten vaihtoehtoisesti odotin liikaa ihmisiltä. On typerä virhe olettaa ihmisiltä analyyttisyyttä = kykyä purkaa lukemansa viesti siinä mainittuihin taustaoletuksiin ja niistä vedettyihin deduktiivisiin ja induktiivisiin  johtopäätöksiin ja jossa otettaisiin kantaa vain näihin ilman että keskiöön nousee jokin muu.
 
Nimenomaan maltillisissa uskovaisissa näkyvä reagointiero kiinnosti ja halusin että uskovaiset kertoisivat vastausta itse ongelmaan. (Blogikirjoituksessani kuvasin miten näen että kirjaa moittivat monesti samat tahot kuin vaikka minuakin ja samalla asenteella. Tästä huolimatta tekstini kerrottiin olevan konu koska siinä ei tajuttu irrottaa fundamentalisteja tässä osin muista ja että helluntailaisilta tulee maltillisille uskovaisille ihan samanlaista palautettta. En tiedä mitä tämän kanssa enää voi tehdä...)

Tässä kohden vastaamisesta näytti muodostuvan äärimmäisen vaikeaa.

Olinkin iltapäivään mennessä varsin turhautunut. Vastaamisen sijaan olin kuluttanut hirvittävän paljon aikaa sen selittämiseen mitä kirjoitukseni ei tarkoittanut.

Tulkintavaikeuksien taakse arvelinkin ensin oman kirjoitustaidottomuuteni. En ole niitä selkeimpiä ajatusten ilmituojia. Mutta siinä vaiheessa kun edes jakoviestit ja täsmennykset mallia "Tässä kohden huomiotani herätti se, miten tätä kirjaa ei "maltillisten uskovaisten" (tjsp) parissa tulkita ollenkaan "militanttiateismiksi". Ei, vaikka sen sisällöllisesti on paikoin jopa verevämpää kuin monet minun lukemat muut teokset joita on kuvattu "militanttiateistisiksi".  Tähän tulkintaongelmaan on varmasti olemassa jokin syy. Haluaisin kyllä tietää sen." eivät auttaneet, oli melko varmaa että kysymys oli jostain muusta.

Jarkko Lakkisto tiivistikin tuntemukseni mainiosti "Niin, onkos fakta = fakta, sanoi sen mikä suu tahansa. Tokihan tässä on vastaava efekti kuin taannoin kun Apunen tytötteli Kukkalaa kun ei saanut tämän kritiikistä muuten otetta... Kysymys onko luonnollista että ateistien asiallisesta kritiikistä ei uskovien tarvitse välittää mutta siitä saa ärsyyntyä. Toisaalta aivan sama kritiikki uskovaisilta on sallittu ja jopa ymmärtäen hyväksytty. Tämä ihmetys ei nyt näytä aukeavan monille. Uskovaisethan tarkoituksella rajaavat omaehtoisesti väkeä ulos taivas- tai arkkihytti osuudesta jote ei ihme ettei kaikkien itselle epämiellyttävien tahojen kritiikki iske. Mutta onhan se huvittavaa että sitä jaksetaan puolustella. Ja muka olemalla ymmärtämättä mitä ydintä tässä yritettiin tuoda esille, blogikirjoituksena..."

Itse tosin aloin näkemään että viestin ymmärtäminen oikein oli helpompaa niille joille uskonnoton näkökulma oli tuttu. Muille se ei ollutkaan kovin ilmiselvä. Tekstini oli heille vaikea ja mutkikas ja sekava. Mutta syynä ei ollut ajatusten vaikeus - uskonnottomien puolella teema oli karkeasti ottaen laajemmin ymmärretty. Tekstin tulkintaa pidettiin jopa helppona. Sellaisena että viestin vääristely olisi vaatinut tulkinnakseen jonkinlaisen tahallisuuden ja teeskenteluyn hengen. Tämä olisi hivellyt sieluani mutta päädyin siihen että tulkinta on helppoa jos ajatusmaailmani on "perustaltaan tuttu". Ja tätä ei voi saavuttaa pelkästään lukemalla tekstejäni, koska niiden sisältö luetaan-tulkitaan helposti pieleen juuri samalla tavalla kuin tämä eilinenkin viestini.

Mutta vastauksista irtosi kuitenkin kaikesta huolimatta - tai oikeastaan juuri tämän vuoksi - jotain.

Päätinkin kohdella näitä epäonnistumisia osana vastausta. ; Ironista kyllä, vaikka olikin niin että tässä yritin rakentaa rauhaa ja saada uskovaisia selittämään miksi ateistien harrastama uskontokritiikki on "militanttia" ja tämän kirjan uskontokritiikki ei, niin tämä itsessään nähtiin jonkin militanttiuden osoituksena. Toisin sanoen blogaukseni väärinymmärryksen takana oli melko vahvasti ne samat syyt jotka itse asiassa johtavat näihin reagointieroihin.

Mielestäni tässä hyödyllisin oli itse asiassa varsin analyyttinen vastaus. Se oli, hyvin tyypillisesti, puolikas vastaus. Eli siinä vastattiin miksi tämä aiheena oleva kirja nähtiin asiallisena. Mutta ei miksi samoilla kriteereillä ateistien kirjaamat vastaavat ovat militanttia. Teema oli siis ymmärretty osittain. Mikä tarkastelussa tuntuikin toistuvan käytännössä kaikissa niissä vastauksissa jotka turhauttivat pientä mieltäni. Vesa Lehtinen kirjoitti "Suurin osa kirkkoväestä tunnustaa että on olemassa kristillisiä lahkoja jotka käyttäytyvät kuin kultit, haluavat eristää jäsenensä, julistavat ainoaa oikea oppia ja joilla on äärimielipiteitä. Siispä he näkevät että kirja kritisoi juuri näitä lahkoja (nimellä mainiten) eikä kaikkia kristittyjä tai kirkkoa" ... Hän myös täydensi teoriaa sanomalla, että "Elikkä ihmettelet sitä, miksi tahot, jotka ilmeisesti ovat ateistisen näkemyksen mukaan samalla puolella (kristittyjä tai sellaisiksi itseään kutsuvia), eivät automaattisesti puolusta toisiaan perusteltua kritiikkiä vastaan?"

Toisin sanoen nähtiin että olisin laajentanut kirjan uskontokritiikin joksikin joka tarkoittaisi sitä että se pitäisi tulkita ateistiseksi. Tulkintamalli tuntui toistuvan hyvin runsaasti. Eli toisin sanoen kun ihmettelin reagointieroja, vaadittiin hyvin paljon rautalankaa että asia saataisiin pois jostain sellaisesta mallista jossa uskontokritiikin pitäisi kohdistua koko uskontoon.

Teemaa voi täsmentää lainaamalla Samuli Suonpäätä. Hänen kuvauksensa toisti kaavaa, jossa "Johtuisiko se siitä, että kirja ei ole ateistinen?" Ja kun yritin täsmentää että jos samaa löytyy maltillisen ateistin suusta suunnilleen samassa muodossa niin syytetään militanttiateismista, oli vastaus "Ei. Kun "militantti ateismi" sisältää määreen ateismi. Oliko tuo kirja jotenkin ateistinen?" Ongelmana on se, että en esimerkiksi itse koe että omat kirjoitukseni olisivat ateistisia mutta niitä silti moititaan militanttiateismista.

Tässäkin näytti olevan ajatus siitä että asiaa selitetään miten voidaan antaa positiivinen lausunto kirjalle. Vastaukseksi tulee ilmeisesti jokin "ateistisuuden" aura jota lienee hyvin vaikeaa määritellä. Koska ainakaan käytetyissä argumenteissa ja sisällössä se ei ole. Jos joku uskonnoton kuvaa Jalovaaran tekoja samalla tavalla kuin tässä kirjassa, hän saa siitä syvää moitetta.

Toki tässä yhteydessä Suonpäältä löytyi pienellä kaivamisella sellainen teoria jota en ollut itse ehdottanut. "Toinen syy on toki vähän raadollisempi. Tuon kirjan kritiikki ei miltään osin kohdistune minuun ja muodin "maltillisiin uskovaisiin" vaan heihin, jotka nyt lähettävät minulle ja monille muille hengellistä väkivaltaa sisältävää vihapostia. Miksi minua siis häiritsisi mitenkään se, että heitä kritisoidaan?" Toki tätä voidaan hieman liittää siihen miten blogauksessani kirjoitin siitä miten moittijat ovat varmasti eri henkilötä ja että he - nettipalstojenkin perusteella - moittivat myös tätä uutta kirjaa. Tosin tässäkin jää avautumatta se, mikä on se elementti joka saa maltilliset uskovaiset toisten asioiden kohdalla kirjaamaan miten tämä rakentaa uskoa kun toisessa kontekstissa se koetaan lähtökohtaisesti hyvin destruktiivisena.

Päivän mittaan vahvistuikin ajatus siitä että "Harhaanjohtajat" tulkitaan uskontomyönteiseksi vastaavanlaisin induktiivisin lisäpäätelmin kuin aivan maltillisten ateistien vastaavat tekstit tulkitaan uskonnonvastaisiksi. ; Kun jotain osiota kritisoidaan, se nähdään osana jotain laajempaa itnressiä. Kysymys olisi siis maailmankuvien taistelusta. Tai kuten Juuso Hämäläinen asian muotoili "En tiedä onko tätä aihetta syytä analysoida. Kullakin on omat luulonsa ja uskomuksensa. Kenelläkään ei parempaa tietoa." Eli tekstin nähdään aina ikään kuin ajavan jotain puolta tai laajempaa agendaa. Että tapellaan siitä onko uskovaiset vai ateistit oikeassa.

Vaikka kyseessä on rikosrekisterien läpikäynti ja niiden merkitys ontologisen totuuden ratkaisemisessa olisi ad hominemia sen ryönäisimmässä ytimessä. Sellaiseen alentumisen vihjaaminen on vakava syytös ja jos minun väittää sellaista tekevän ilman että todistaa tämän argumentaatioanalyysillä, niin onhan se hyvin lähtökohtaisesti loukkaavaa. Ja jos en ole tätä ottanut tai väittänyt niin sellaisen teeman mukaantuominen ikään kuin sanomanani asiana on yksiselitteisesti straw man -argumenttivirhe.

Näyttääkin olevan niin että jos kirjoittaja oletetaan tai tiedetään uskovaiseksi, ajatellaan että hän eriyttää fundamentalismin erikseen. (Järkevä oletus siinä mielessä että ovat uskovaisia eivätkä tuskin itseään tässä hauku.) Mutta jos ateisti tai ateistiksi tulkittu sanoo samat asiat, nähään ikään kuin automaattisesti, että hän moittii koko uskontoa ja yrittää kaataa prosessissa koko kirkon. (Koska ilmeisesti nähdään että kritiikki on sama kuin argumentti ateismille.)

Prosessin eteneminen tuo mieleeni nykyisin passiivisen "Paahtoleipä" -ateistiblogin. Sen pitäjällä oli kielenkäytöllisesti erikoislaatuinen tapa kutsua ääriuskovaisia "hihhuleiksi" ja käyttää muihin neutraalia kieltä. Tätä käsite-erottelua oli määritelty useissakin blogauksissa. Silti blogin saama yleisin uskovaisten palaute näytti olevan sitä että valitettiin kun blogisti ei osaa nähdä että kaikki uskovaiset eivät ole sellaisia. Ja miten hihhuli on loukkaava termi maltillisesta uskovaiseta. On ilmeisen vaikeaa rakentaa rautalanka jolla viesti tulee selväksi. (Lopputulos on yleensä se, että se ei tule. Mikä kertoo siitä että en ole näiden ongelmieni kanssa yksin. Vika on siis laajempi kuin pelkästään houkutteleva teoria siitä että "Tuomo ei osaa kirjoittaa"...) 

Elementtejä löytyy ainakin käsitteiden liimaamisesta.

Palautteita katsellessa tuntui toistuvan jännittävä asia. "Uskontokritiikki" -sanan käyttö koettiin asenteellisena ja vääränä. Tässä tuntui toistuvan se, että uskontokritiikin koetaan tarkoittavan juuri sitä että kritiikin ei osattaisi nähdä koskevan tiettyä kristittyjen osiota.  Tätä nousi esiin jonkin verran.

Reagoinnit olivat tässä usein kuitenkin hienovaraisia. Esimerkiksi Pekka Toivonen käytti heittomerkkejä "Blogikirjoitus sai minut kuitenkin kiinnostumaan kyseisestä "uskontokriittisestä kirjasta " niin paljon, että aion lukea sen itsekin." ja tämä tarkoittaa usein sitä, että käsitettä pidetään jotenkin huonona. Täysin varmaa tulkintaa tästä ei tietenkään voi saada. Kenties lainausmerkit johtuvat siitä että hän lainasi ilmaisua ilman että otti siihen kantaa. Onneksi hieman suorasukaisempaakin palautetta tuli. Niissä selitettiin että Pellin teos on neutraali eikä uskontokritiikkiä.
1: Toisaalta osa otti asian päinvastoin. Esimerkiksi Suonpää korosti että "Ei kaikki uskontokritiikki ole ateistista." Tämä sovitettiin mitä ilmeisemmin siihen aiemmassa väliluvussa kirjoittamaani skeemaan. Voi kun saisi näiden ihmisten ymmärrykset kohtaamaan niin saisin kenties pidemmän osan kuin puolet vastauksesta.

Ajatus oli omalta kohdaltani hyvin ällistyttävä. Koska minulle on jotenkin ollut "ilmiselvää" että kun tuon esille kirkon ongelmia niin ne koskevat tiettyä fragmenttia. Olen hyvin huolellisesti välttänyt sekularismia ja yleisiä ateismivaatimuksia. (Siitä huolimatta niihin liittyviä teemoja tuodaan kommenttilaatikoihini säännöllisesti.) Korostan myös olevani uskonnoton erotuksena ateistisesta. Uskontokritiikki on mielestäni juuri eri asia kuin ateistinen bashaus joka on sanavarastossani uskonnonvastustamista tai antiteismiä. Uskovaisia nämä erittelyt eivät kiinnosta. "ne on sitä yhtä ja samaa kaikki" tulee mukaan kuvioihin. Eli kun joku harrastaa uskontokritiikkiä ja hänet koetaan "militanttiateistiksi" niin sitten tämä "militanttiateismitulkinta" värittää myös tämän "uskontokritiikki" -sanan.

Toki olen nähnyt että asiassa on muutakin; Eli sitten jos todella ajaa hyvyyden asiaa ja on kristitty joka on ihan eri asia kuin ne fundamentalistit, niin sitten he ovat hyvät ja nousevat näitä vakavia ilmiöitä eikä viestintuojia vastaan.

Uskovainen voi taas kokea asian, kuten eräs tässä nyt nimeämättä jättämäni henkilöt sanoivat "ateistien touhut eivät kiinnitä maltillisten kristittyjen huomiota eikä asia vaivaa tai kiinnosta heitä mitenkään." Tämä selittääkin aika suurelta osin syvät yksin ja ilman apua jäämisen kokemukseni. Takana ei ole ilkeys vaan se mitä uskonyhteisöt joukolla minulle tekivät olivat heille vain "jonkun toisen ongelma". Tämä asenne tiivistyy hyvinkin saamaani kommenttiin jossa on mukana suorasukainen lausunto uskontokritiikistä ja sen sovellusalueesta. "Kirja esittää perusteltua kritiikkiä tiettyjä lahkoja vastaan. Siinä mielessä kirja ei ole ”uskontokriittinen” yleisellä tasolla vaan kritisoi tietyn uskonnon sisällä toimivien ryhmien toimintaa. Minkä takia nk. maltillisen kirkkoväen pitäisi reagoida siihen muutoin kuin kommentoimalla "joo, tiedetään"?" Uskonnollisen väkivallankäytön kohteena olemisen omakohtaisesti kokeneena en kykene suhtautumaan asiaan yhtä irrallisesti ja neutraalisti. Että pelkkä "tiedostaminen riittäisi puhdistamaan omantunnon". Eli pahalle ei tarvitse tehdä mitään kun sen olemassaolon tunnustaa.

Eli tottakai jos asiat kontekstoidaan näin, uskovaiset "ottavat itseensä" paljon helpommin kun ateisti puhuu. Kysymys ei näytä olevan siitä mitä sanotaan vaan siitä kuka sanoo. Sillä sanojan identiteetistä vedetään intressejä joilla sitten väritetään kaikki mitä he sanovat. Jos uskovaisen kommentti tässä on "mitä välii", on oma fiilikseni "miksi edes yrittää"...

TL;DR

Yritin selvittää mikä on se essenssi jonka kautta uskontokritiikki - eli uskonnon, sen instituutioiden ja henkilökunnan tai sen osa-alueen valtaa ja toimintatapoja koskeva kritiikki - koetaan positiivisena ja negatiivisena. Ihan sen vuoksi että olen melko kyllästynyt siihen tilanteeseen että yritän puuttua ongelmiin.

Ongelmiin joiden kanssa olen esimerkiksi itse joutunut ja jossa koin syvän ilman apua jäämisen kokemuksen. Tavoitteeni on yksinkertainen. Että yksikään toinen ihminen ei koe samaa kuin minä. (En usko että saan itseni kuntoon koskaan. En hae toivoa siihen että jokin asia parantaisi oman mieleni ja vastaavat.)

Silti yleisreagointi näyttää olevan ylenkatse, asennevammainen kimppuun hyökkääminen, olkiukottelu, kaiken kirjoittamani vääntäminen johnkin sellaiseen muotoon että se vaatii hyvin halveksuttavia taustaoletuksia jotka koskevat minua henkilönä ja persoonana.

Ja tämä keskustelu, johon täälläkin olevat ovat vuosien varrella osallistuneet, ovat auttaneet ymmärtämään syitä siihen mikä se perimmäinen syy on. Syy on se, että minulla on väärä ideologia. That's it. Rakentavan ja ei-rakentavan viestin välillä oleva tulkinta ero on selvä. Onko teisti vai ei. Jos on, se on rakentavaa, fiksua ja hyvin kontekstoitua tiedottamista olemassaolevista ongelmista uskoa kunnioittaen. Jos ei. Niin sitten se on hirveää militantisointia.

Ainakin kokemus opetti sen, että tulkintaerot johtuvat siitä mitä tahoa katsotaan edustavan. Ei siitä mitä on tai mitä sanoo. Asia sovitetaan mielessä olevaan "konventioon" ja siitä poikkeaminen on "järjettömyyttä" ja "sekavuutta". Koska ei ole olemassa sellaista rautalankaa jolla saataisiin selitettyä asioita ihmisille jotka eivät halua asioita ymmärtää, päädyin siihen että olen tähän asti käyttänyt bannivasaraa aivan liian vähän. Juuri mikään ei paranna tilannetta enemmän kuin se että joutuu kerran toisensa jälkeen reagoimaan siihen että joku lukee tekstiisi väen väkisin jotain jota siellä ei ole. Ja että ainut syy tähän on se, että häntä ei edes kiinnosta ottaa selvää mitä ihminen sanoo sanojensa takana. Koska kysymys on vallasta ja siitä kumman ideologia on oikeassa.

Tämä muuten takaa että kaltaisiani ihmisiä tulee olemaan jatkossakin. Mikä on siitä ikävää että olen käsittänyt että lausuntoni ovat hyvin monille uskovaisille - maltillisillekin - hyvin ärsyttäviä ja rasittavia. No. Ei tähän voi oikein muuta sanoa kuin että "Itse olette pedanneet".

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Tilanteesi on vähän samoin, mitä tämän päivän uutisissa luki: ”Uhka koko maailmalle” - Pohjois-Korean pelätty ohjuskoe epäonnistui" ;D))

Kysymys on kuten toteat liian usein pelkästään vallankäytöstä, ja siitä kenen ideologia on ns. "oikeassa", tahi voimakkaampi, parempi, pyhempi, kauniimpi, mutta sitten myös kauheampi ja väkivaltaisempi, lopulta jo ihan mitä vaan. Planeetasta tulee lopulta uskontojen uhri, koska jumala, koska jumala, koska jumala.

Asioilla ei ole (valitettavasti) likikään aina merkitystä, vaan sillä ketä sitä sanoo, ja keiden puolesta. Apinalauma siellä selän takana sitten viittilöi, oikean ja voimakkaimman ideologian,sa puolesta, koska eivät he oikein muuhun pysty, vain seuraamaan (harhaan)johtajaansa, ideologiaansa. Vaikka koko planeetta kuolisi:

Uskontohommissa (tai tavallisessa politiikassa) valta ja karisma korostuu mooseksen kaltaisiin henkilöihin, koska ihminen kaipaa sellaisia joka sanoo, sanoo hänelle jotakin mukavaa. Sitten kun päällikölle kakka tapahtuu, asiasta tehdään joskus kirja. Ja kun joku ulkopuoliseksi itsensä määrittelevä kertoo, että mitään asioitahan ei koskaan edes käsitellä yhtään missään ikinä. Niin johan on käääk...

Mutta sitä ei saisi kertoa ;D Miellyttävä show on se juttu. Faktat ainoastaan pilaa hyvän shown! Hieno show ja viimeiset pasuunat pauhuaa, pöhkö laji, olisipa jääny sinne mereen ;D

Toimituksen poiminnat