*

Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

Etnisesti luterilainen vai entisesti luterilainen?

Olemme olleet perinteisesti luterilainen maa. Tähän liittyvät muutokset tapahtuivat nopeasti. Kustaa Vaasa ratkaisi rahapulmiaan vaihtamalla maamme katolisesta luterilaiseksi. Luterilainen kirkko toisaalta hallitsi myös ihmisten lisääntymistä; Naimalupa saatiin rippikoulu käymällä. Sittemmin kirkko on yrittänyt irtautua tästä perinteestä korostamalla että luterilaisuus on maamme perinne. Ja se on tässä yhteydessä yrittänyt katkaista perinnettä itseensä selittämällä että tosiasiassa maassamme ei ole valtionkirkkoa tai valtakirkkoa vaan kansankirkko. Joka eroaa valtionkirkosta siten että valtionkirkossa kirkko saa rahaa valtiolta ja joutuu tottelemaan poliittista valtaa kun taas meidän autonominen kansankirkkomme ottaa rahat ja tekee vapaammin mitä lystää. Kansankirkkoon on sitten ikään kuin vain kuuluttu vapaaehtoisesti ja se on ollut suosittu. Tässä kansankirkkoretoriikassa kirkon jäsentilastot ja rippikoulutilastot olivat oleellisin työkalu.

Nyt tämä kansankirkkoretoriikka on ollut katoamassa. Osittain siksi että se ei ole toiminut. Kun kirkko on puhunut vapaaehtoisuudesta, on sen ollut vaikeaa saada kirkosta etääntyneitä esimerkiksi kastamaan lapsiaan. Kirkko taas on tarvinnut lapsia jotka kastetaan jäsenrekisterin yhteyteen. Tämä on monin paikoin ongelmallista kun paikoitellen selvästi alle puolet lapsista kastetaan kirkkoon. Tämä johtaa siihen että etenkin kouluissa oppilaita katsoen kirkon jäsenet ovat vähemmistössä. Tässä kulmassa on tietenkin vaikeaa oikeuttaa kirkon ”luontevaa läsnäoloa”. Onkin jo sinällään kuvaavaa että vaikka luterilaisen kirkon "läsnäolo" oikeutettiin kansankirkkoargumenteilla niin nyt kun sen argumentaation tausta on kadonnut, ei toimintaa haluta lopettaa vaan jatkaa. Aina kun jotain asiaa jatketaan sen taustalla olevien argumenttien muututtua tehottomiksi tiedetään että kyseessä on valtapelistä ja vain valtapelistä. Sellaisesta joka asettuu keskustelun ja argumentoinnin ulkopuolelle. Jossa argumentaation ainut tehtävä on nuijia valmiiksi päätetyt asiat läpi. Ja jos tässä ei onnustuta, vaihdetaan argumentaatiota eikä johtopäätöstä.

Tästä onkin tullut hankaluuksia kirkolle. Viime päivinä on esimerkiksi keskusteltu siitä miten koulutussäädökset ovat vaikeuttaneet ja rajoittaneet kirkollisten toimintaa. He ovat olleet pahastuneita siitä että kirkko ei ole saanut olla mukana sopimassa säännöistä ja päättämässä. Mikä kertoo että heille koulut eivät ole autonomisia paikkoja joiden ehdoilla toimitaan kun sinne mennään vierailemaan vaan enemmänkin jokin taho jonka kanssa väännetään asiat kuten valtakirkko haluaa.

Tässä kontekstissa on korostettu sitä että uskontoa ei tuputeta vaan annetaan tarjolle. Tätä kautta kansankirkkoretoriikasta on onnistuttu nappaamaan mukaan se käsite jota on ilmeisesti jostain syystä haluttu pitää mukana. Nimittäin se, että ihmisillä tulee olla käsitys omasta kulttuuristaan. Että täytyy ensin ymmärtää omaa kulttuuriaan jotta voi ymmärtää muita.

Tätä on sävytetty sillä että me elämme luterilaisessa maassa. Teemu Laajasalo, joka on tuoreesti valittu piispaksi, varmasti edustanee kirkon virallista kantaa tai mukailee kirkollisten näkemyksiä kertoen mitä kirkossa aika laajasti halutaan. Hän on korostanut että luterilaisuus näkyy siniristilipusta lähtien koko kulttuurissa. Ja tätä kautta myös maamme ateistit ovat etnisesti luterilaisia. Ateistimmekin ovat siis luterilaisia ateisteja.
- Laajasalon valinta on minusta muuten erinomainen syy erota kirkosta. Hän on liberaalimaineinen mutta samalla hyvin vanhoillinen setä. Joka kehuu sitä että kohun kälkeen antoi Pirkko Jalovaaralle potkut. Kun tosiasiassa hänen Kallion kirkossaan se nolo MOT -paljastus tapahtui. Ja minusta täytyy olla todella pihalla siitä mitä suomen uskontoskenessä tapahtui jos tuohon aikaan ei tiennyt mitä Jalovaara puuhasi. Joko Laajasalo tiesi ja torjui hänet vasta kun tilanne kävi PR -noloksi. Tai sitten ei tiennyt ja oli niin pihalla että ei tuollaisen kärryilläpitäjän varaan kannata asettaa luottamusta. Hoitaa uskonasioissa pysymisen yhtä hyvin kuin oman yritystoimintansa.

Tässä kohden on haluttu pitää ajatuksesta jossa kirkosta asetetaan tarjolle tietoa. Tämä on hyvää retoriikkaa kunnes tiedostaa että kirkolliset ovat kaikista vahviten olleet vastustamassa muutosta jossa uskonnonopetus muutettaisiin uskontotiedoksi. Toisin sanoen uskonnosta tarjottaisiin neutraalia tietoa sellaisella tavalla, että erillistä opetusta ei tarvitsisi antaa. Tällöin he korostavat että neutraaliutta ei olekaan. Mikä on jännittävää koska kun he kertovat neutraalisti tarjoavansa tietoa jotta voi tehdä valinnan sitä myydään neutraalina tietona joka on päätöksen apuna ilman maailmankuvallista taakkaa. Kuulemme että tila on neutraali. Suvivirsi ei ole uskonnonharjoittamista. Uskonnonopetus ei ole vakaumuksellista ja niin edespäin. Tämä muistuttaa siitä että tieto ei olekaan se asia joka tosiasiassa on takana. Takana on kirkollisten tieto siitä että uskontoa ei voi neutraalisti asettaa tarjolle. Tätä ei vain ole miellyttävää tunnustaa julkisesti. ; Tätä korostaa se että uskontotiedon vastustamisen lisäksi suurimmat uskonnon näkyvyyttä koskevat valitukset eivät koske tiedottamista. Vaan esimerkiksi kirkossa vierailuja, jumalanpalveluksia ja uskonnollisia yhteislauluja. Toisin sanoen kirkon rituaalivaltaa sosiaalisessa kontekstissa. Ei tämä ole mitään tietoa. Tämä on sosiaalisen vallan näyttämistä ja miellyttävien kokemusten antamista jotta ihmisiä saataisiin suostuteltua omalle puolelle ei-tiedollisin syin. Tosin se miellyttävyys on toki monesti aika epäonnistunutta. Kohtaaminen uskovaisen kanssa on karkeasti ottaen joko haukotuttavan tylsä tai sitten uskovaisen asennevammailun vuoksi äärimmäisen epämiellyttävä. Monille onkin tullut uskonnonasioista koulussa pakotuskokemuksia. Ja tämä on tehnyt heistä kiukkuisia ateisteja.

Pintaa raaputtamalla paljastuukin että ajatellaan että yhteiskunnan jatkuvuus on sellainen että on hyvä että valtio tukee kansalaisten arvopohjan tietynlaistamista. Että uskontoa tarvitaan yhteiskunnan ja kulttuurin perustalle. Takan ei siis olekaan enää ajatus siitä että neutraalia tilaa ei olekaan vaan se että tosiasiassa vain luterilaisuudessa on kulttuurisisältöä ja jos ”etninen luterilainen” siivoaa elämästään luterilaiset asiat niin hänen maailmansa on kulttuurinkin tasolla sama kuin miksi fundamentalistit näkevät sen olevan moraalin tasolla. Vaihtoehtona ei olekaan ”jokin toinen ideologia” vaan ”arvotyhjiö” tai ”kulttuurityhjiö”.

Mielenkiintoista onkin miten he korostavat että uskonnon kouluopetus opettaa ymmärtämään luterilaisuutta ja että kaikki kulttuurissamme on luterilaisuutta. Kuitenkin samalla he selittävät että kirkosta eroavat eivät ymmärrä luterilaisuutta. Jota he kuitenkin sitten etnisesti ja filosofisesti kuulemma ovat. Kirkollisten retoriikka tässä ei ole ristiriidatonta. ; Surullista on että suurin osa on elänyt luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa ja läpikäyneet sitä luterilaista uskonnonopetusta joka kuulemma tarvitaan jotta voi ymmärtää kulttuuria jossa elää. Selvästi se ei ole tehokasta jos eroavat ateistien virrat eivät ole oppineet. Joten kirkollisten systeemi on sekava, sisäisesti ristiriitainen ja sen omien ehtojen mukaan sen keinot ovat koetellusti viallisia.

On selvää että kirkollisten retoriikka ei ole sisäisesti koherenttia. Ja syynä on se että he haluavat oikeuttaa valtaansa vaikuttamatta tungettelevilta.

Tässä he tietenkin puhuvat usein rakkaudesta. Mutta se on hyvin tietynlaista rakkautta. En pidä psykoanalyysiä minään oikeana tieteenä mutta sen parissa on kuitenkin kuvailtu aika hyvin erilaisten ”rakkauksien” jaottelua. Narsistinen rakkaus on rakkautta jossa ihminen rakastaa toisissa itsensäkaltaisuutta. Tähän usein liittyy ehtoja. Tähän usein liittyy myös ajattelu suojelusta jolla ehdot oikeutetaan. Tätä kautta syntyy esimerkiksi ajatus siitä että oikeistokonservatiivi rakastaa naisiaan lapsiaan ja perhettään ja tämä tarkoittaa sitä että hän suojelee heitä esimerkiksi maahanmuuttajia tai jotain muuta kulttuurimädättäjiä vastaan. Mutta samalla naisen ja lapsen pitää olla kiitollinen. Ja tämä tarkoittaa sitä että he eivät esimerkiksi saa olla feministejä tai suvakkeja vaan heillä on oma erillinen roolinsa joka heidän on täytettävä. Aito rakkaus taas olisi sitä että osattaisiin asettaa rakkauden kohde vapaaksi vaikka se tarkoittaisi sitä että on päästettävä irti.

Uskonnon ”rakkaus” on aina juuri tätä. Halutaan ”pelastaa” ja ”varmistaa että kulttuurimme ei tuhoudu”.

Ja tässä itse asiassa oletetaan hyvin omituisia asioita. Kun me katsomme miten Laajasalo sanoo ateistejamme kulttuurisesti luterilaisiksi, hän varmasti ajattelee että he elävät luterilaisuuden läpitunkemassa maailmassa. Tämä on ajatus joka ei ole kulttuuria katsellen itse asiassa juuri ollenkaan uskottavaa.

Tässä takana on esimerkiksi Laajasalon ajatus siitä että siniristilipun takana on kristillinen tausta. Tässä ongelmana on se, että harvalle se enää edustaa mitään kristillisyyden ehdotonta normia. Rehellisesti sanoen jos se olisi velvollisuus olla kristitty, se edustaisi valtiollista teokratiaa ja jos siniristilipulla alettaisiin sellaista oikeuttamaan olisi kenties syytä vaihtaa koko lippu. Kansallisia symoleja on vaihdettu monissa maissa jos sen symbolit alkavat ajamaan jotain hyvin vastenmielisiksi nähtyjä asioita. Ja demokratiassa maan symbolit ovat juttuja toisten joukossa. Dogmaattisuus ja muuttumattomuus näissä asioissa on sidottu ehdottomuuteen jotka ovat länsimaiselle demokratialle syvästi sen perusnäkemysten vastaisia.

Tässä mielessä voidaan sanoa että ristille on tosiasiassa käynyt se, että se on lipussa lähinnä sillä oikeudella että se on kulttuurinen kuriositeetti joka ei paina elämässä arjessa ja kulttuurissa elämisessä välttämättä mitenkään. Näin ollen se muistuttaa vihkisormusta. Moni muistaa kuulleensa siitä miten vihkisormuksen nimettömyys perustellaan 1500 -lukulaisella uskomuksella jossa nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Tapa on kuitenkin peräisin jo rooman valtakunnasta. Esimerkiksi ei-kristillinen Plinius on maininnut vihkisormusten käytöstä. Tähän liittyi ei-kristillisiä pakanallisia uskomuksia. Nämä eivät tosiasiassa lataa mitään pakanallista merkitystä vihkisormusten käyttöön tai tee vihkisormuksen pitäjää mitenkään relevantisti roomalaiseksi. Toki on selvää että kaukainen yhteys historiassa on. Mutta tämä ei oikeasti merkitse kulttuurissa elämistä eikä tämän tiedon tietämättömyys tosiasiassa kuihduta kulttuurielämää.

Tämä on hyvin tärkeää muistaa sillä suurin osa kristillisestä ”kulttuurin ymmärtämisestä” on sitä että opetetaan esimerkiksi mitkä toistetut sanonnat ovat peräisin Raamatusta. Merkittävintä on että kaikki osaavat käyttää näitä sanontoja ilman tätä tietoakin. Kristityt tässä tosiasiassa yrittävät sitoa ihmisten identiteettiä heidän oman elämänsä ja elämänpiirinsä sijasta muihin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiinsa. Tämä ”tausta ja vanhemmat ovat oleellinen identiteetille” ei ole mikään tieteellinen tosiasia vaan mielipide johon uskotaan kun sitä riittävästi hoetaan. Tämä paistaa esimerkiksi niissä kertomuksissa joissa adoptoitu on kärsinyt ”geneettisestä isättömyydestä” vaikka olisi ollut adoptoituna heteroperheeseen. (Joita löytyy vaikka Puolimatka ei sellaisia mainitsekaan koska hän vastustaa vain homoperheisiin adoptoimista.) Kun ihmiselle syötetään legendaa siitä että biologinen yhteys on jotenkin ehdoton ja relevantti hän tietenkin saattaa kokea onttoutta jos kuulee että on adoptoitu. Iskulauseet mallia ”sinä et ole minun oikea isä” on tätä kautta heitto jossa on ilmaistu että kulttuurinen dogma on nielty koukkuineen.

Tilanne muistuttaa tältä osin vähän samaa mikä on ongelmallista Kinseyn lapsien seksuaalisuuden kohdalla. Kinsey viittasi että monilla lapsilla olisi tarve orgasmisuuntautuneeseen seksuaalisuuteen. Kuitenkin tässä tietoja on kartoitettu paljolti esimerkiksi sellaisista taustoista kuin pedofiilien haastattelemisesta. Aivan samoin voidaan sanoa että kristityt korostavat että lapsilla on luonteva tarve Jumalasuhteeseen. Ja että kulttuurinen tausta ja biologiset vanhemmat ovat tärkein liitos omaan identiteettiin. Väite on se, että voisi sanoa mikä on ymmärrettävä mistä on tullut. Se on mielipide ja dogma. Ei tieteellinen kulttuuririippumaton tosiasia. Siitä tulee toki monille totta jos sitä kulttuurin sisällä hoetaan. Mutta tämä pysyvyys ei takaa sitä että se olisi jokin väistämätön asia.

Huomattavaa onkin se, että aina kun näitä ”Kulttuuritaustoja” nostetaan esiin, korostetaan miten esimerkiksi "Monty Pythonia" tai Juice Leskistä ei voi ymmärtää ilman että on tutustunut omaan luterilaiseen taustaan. Tämä on ensinnä siitä kiinnostava, että Monty Pythonin ”Life of Brian” on varmasti ymmärrettävissä vain jos tuntee kristillisen ja juutalaisen kulttuurin melkoisen hyvin. Kuitenkin toisaalta jos lähdet tulkitsemaan kuolleen sinisen papukaijan eläinkauppasketsiä Jeesuksen ylösnousemuksen ja pelastuksen näkökulmasta, tulkintaskemtaiikka on melkoisen vääristynyt. Ja yhä suurempi osa viihteestä on mallia "jälkimmäinen".

Toinen asia on se, että jo nämä toistuvat esimerkit – Juice Leskinen ja Monty Python jostain syystä kuuluvat tässä viralliseen kaanoniin – ovat tosiasiassa menneen maailman asioita. Ei nykynuoret edes välttämättä ole kuulleet tai ole kiinnostuneet heistä. Tämä alleviivaa sitä miten vieraantuneita kirkossa ollaan siitä mitä kulttuurissa ylipäätään on. Ja tämänlainen uunous ei vihjaa että opin pänttääminen auttaa pysymään ajassa ja kulttuurissa. Pikemmin päinvastoin.

Esimerkit eivät jostain syystä koske nykykulttuuria. Itse asiassa ajatus kulttuurimme luterilaisuudesta onkin peräisin ajalta jolloin oli rajallinen määrä televisiokanavia ja ihmisillä oli tätä kautta yhteiset tietolähteet. Nykyään kaikki on sirpaleisesti netissä ja Netflixissä. Ja tämä kulttuuri hyvin useimmiten nimenomaan ei ole luterilaista.

Merkittäväähän on että esimerkiksi Laajasalo puhuu etnisestä luterilaisuudesta jonka siivoaminen tekee kulttuurielämästä hyvin köyhää. Itse kuitenkin seuraan kulttuuria paljon. Minulla on esimerkiksi kulttuuriosio youtubessa jossa tulkitsen asioita ties mistä näkökulmista. Näissä luterilaisuus ei yleensä ole kovin tärkeä. Sillä luterilaiset maat ovat pieni pisara meressä ja niiden tuottama viihde on pienimääräistä ja isoin osa siitä ei ole kiinnostavaa. Etenkin luterilaisesta viitekehyksestä tehdyt eivät ole kiinnostavia.

Televisiokulttuuriin jymähtäneet edustavat kansamme sedimenttikerroksia. Ne ovat harhautuneita kuin Ruotsila jonka fundamentalismikirjassa on ajatus siitä että suomi on luterilainen ja esim USA on vahvemmin kalvinistinen ja että nämä erot ovat oleellisia muistaa. Näillä on kuitekin lähinnä maantieteellis-historiallinen tausta joka ei elä kulttuurissamme nykyään. Sillä data kiertää valon nopeudella ympäri maailman. Suomalaiset fundamentalistit copy-pasteavat julistusmateriaalia ilman kovin minkääntasoista filosofista silmää ja tosiasiassa heidän puheensa on hyvin monin paikoin kalvinismin läpitunkemaa. Edes fundamentalistimme eivät ole etnisesti kansankirkkomme jäseniä. Eipä ihme että he siitä niin massalla eroavat.

Kun katsotaan nykykulttuuria suurin osa tulee amerikoista. Ja sieltä kaikki ei ole kristillisyyden läpitunkemaa. Jos esimerkiksi analysoi ”BoJack Horsemania” ei edes kristillinen ajattelu ole tärkeä. Paitsi jouluspesiaalin ymmärtämisessä. Tosin siinäkin sävy on pilkallinen mutta pilkan ymmärtäminen vaatii sen että on perustiedot kristinuskosta. Toisaalta jouluepisodin jumalanpilkalta vivahtaminen vihjaa että kenties perinteen arvostaminen ja perinteen tunteminen ovat eri asia. Ja että luterilaisen kansankirkon luulo siitä että kulttuurin tunteminen ja kulttuurin arvostaminen ovat yksi ja sama on tätä kautta toiveajattelua. Ja silloin kun viihde vaatii teologiaa se on useammin katolista tai kalvinistista kuin protestanttista viitekehystä. Tämä alleviivaa sitä että vaikka kulttuurimme olisikin kristillinen tai kristillisyydellä paikoin koristeltu, niin luterilainen kansankirkko ei ole sen avaamiseen se oleellisin teologinen lähde.

Tässä mielessä esimerkiksi katolinen perinne on kannaltani oleellinen koska ilman historiatajua ei saa yhtä paljon irti siitä kun ”Assassin’s Creedissä” puukottaa temppeliherraa. Tai kun HEMA -miekkailussa luen jotain historiallisesti vanhaa ja autenttista ”Codex Wallersteiniä” jossa kristillisen kulttuuriperinteen sisällä opetetaan eettisiä asioita kuten maajussien kurkun leikkaamista ja sitä miten ihmisiä voi puukottaa kiveksille. Tässä kontekstissa on kenties hyötyä kristillisyystiedosta. Mutta tieto ei vaadi mitään lämmintä pörröistä tunnetta tai sosiaalista kokemusta tai muuta vastaavaa. Luterilaisuudella tai sanontojen historialla tässä yhteydessä ei tee paljoa mitään. Eli koulussa ei edes opeteta ”oikeita asioita” niiden suhteen.

Toisaalta kun katsotaan maailmaa niin aika monet seuraavat animea ja muuta vastaavaa japanista tullutta materiaalia. Näiden tulkinnassa kristillinen viitekehys ei yleensä edes toimi. Merkittävää on että Laajasalo ka kumppanit eivät ole kertomassa miten aktiivinen kulttuurielämä avautuu luterilaisella teologialla näiden kohdalla.

Toki tässä alleviivautuu suurin ongelma. Ihmiset eivät yleensä edes vihaa kirkkoa vaan he ovat etääntyneet siitä. Kirkko teeskentelee yhteisöllisyyttä. Tässä käy se mikä yleensä käy. Kun yhteisöllisyyden käsitteeseen turvaudutaan yhteisön suojelemiseksi, on kaikki käsitteen takana olevat myönteiset merkitykset käytännössä menetetty jo aikaa sitten. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet ovat hyökkäyksen kohde ja vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle.

Laajasalon ja muiden ongelmana onkin se, että he tulevat määrittelemään esimerkiksi minun identiteettiäni ulkoapäin. He sanelevat minun identiteettini ja etnisyyteni. Asiasta ei keskustella vaan se on dogma jota he toistavat. He korostavat oman ideologiansa keskeisyyttä ja erinomaisuutta ja sitä miten kulttuuriamme ei muka voisi lainkaan ymmärtää ilman sitä. Kuitenkin he tosiasiassa tarjoavat läsnäolollaan sosiaalista rituaalivaltaa jonka harjoittamisen innossa unohdetaan selittää se kulttuuriympäristö jossa ihmiset elävät.

Ainakin minun kohdallani näyttää hoopolta että kirkko ei tule minulle minun ehdoin selittämään miten sen heidän oppinsa tarjoaminen rikastaa minun elämääni, tekee siitä paremman ja tekee kuluttamastani viihteestä ymmärrettävämpää. Kirkolliset väittävät että näin vain on. Tämä on hyvin erikoista. Koska luulin että minä tiedän oman elämäni ja koen mikä sitä rikastaa ja ei-rikasta. Teemu Laajasalo taas ei sen sijaan edes tiedä mitä kulttuuria kulutan ja missä määrin. (Siinä määrin kulutan ja analysoin että jos sanoo että se on köyhää niin harvassapa ovat ne luterilaiset joiden kulttuurielämä rikasta on.) Ja tosiasiassa jos hän tietäisi niin hänellä olisi varmasti vaikeaa selittää miten luterilainen – tai usein edes kristillinen -viitekehys on tulkinnanrikastamisessa ja ymmärtämisessä oleellista. Ja toisaalta jos hänellä olisi se tieto niin kysyisin että miten hän on sen hankkinut. Se kun vaatisi jotain tietoliikennerikoksen tyylisiä asioita jotta hän voisi vakoilla kulutustottumuksiani. Mikä alleviivaa sitä että hän ei tiedä eikä saisikaan tietää minun kulttuurielämästäni. Ja tämän tietäminen on minimivaatimus sille että hän voi ottaa kantaa siihen miten etnisesti luterilainen olen. (Tulkitkoot miten raivohulluuteen taipuvaisen musteenviskelijän teologia selittää Hatake Kakashin silmän. Ihan yksinään.)

Häntä saattaisi esimerkiksi kiinnostaa se, että vaikka vanhempani ovat minut aikanaan luterilaiseen kirkkoon kastaneet niin kuitenkin samalla molempien vanhemmissa oltiin Karjalasta paettuja. Toisin sanoen; Siellä oltiin ortodokseja. Luterilaisuus on suvussamme ollut melko juureton päätös. Tämä ei tietenkään tee luterilaisuuden valinnasta köyhää. Se vaan alleviivaa sitä että tosiasiassa geneettinen yhteys jonkun alakulttuurin harjoittamiseen ei ole niin syvä ja relevantti asia kuin kansankirkkolaisemme haluavat teeskennellä. Samasta syystä kun kirkko arvosti vanhempieni luterilaista ratkaisua sen pitäisi arvostaa sitä että en ole jotenkin identiteetti-luterilainen jonka oman kulttuurin ymmärtäminen on nollassa ilman että kuuntelee jotain juttuja jostain muusta kuin Kustaa Vaasan rahapulasta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Ehkä minä sinänsä olen jonkin sortin luterilainen ateisti, että katoliset tuntuvat itsestäni sangen usein vielä pöntömmiltä kuin luterilaiset. Sanoisin, että myös esim. jehovan todistajat ja vaikkapa skientologitkin tuntuvat todella pälleiltä.

Siis ihan kaikki uskonnolliset ihmiset ovat enemmän tai vähemmän pönttöjä silmissäni, mutta maltilliset perusluterilaiset eivät ole siitä pahimmasta päästä.

Käyttäjän TuomoGren kuva
Tuomo Gren

Kysymys tässä ei tavallaan ole siitä kuka on "pöntömpi". (Pärjännen siinä kisassa varsin mainiosti itsekin, kiitos vain!) Vaan siitä identiteetin ja kulttuurin omimisesta. Pönttökin kulttuuri voisi olla vallitseva tavalla jossa se siitä pitämättömillekin olisi relevantti arjessa elämisen kannalta. (Katso Pohjois-Koreaa.)

Käyttäjän Jukka Konttinen kuva
Jukka Konttinen

Kaksinaama-piispa Laajasalo puolustelee kirkon asemaa mm. sillä että ateistit ovat luterilaisia ateisteja. Osuvampaa olisi todeta, että seurakuntansa jäsenet ovat luterilaisia pakanoita.

Käyttäjän JuhaRiipinen kuva
Juha Riipinen

Ja Kallion seurakunnassahan taisi muutenkin olla enää alle puolet alueen asukkaista.

Käyttäjän JuhaRiipinen kuva
Juha Riipinen

Olen hieman hämmästellyt miksi termejä "luterilaisuus", saati sitten "kalvinismi", ylipäätään käytetään, kun kummassakaan henkilössä ei ollut mitään erityisen ihailtavaa.

Luther oli mm. harhainen (näki demoneja siellä sun täällä), antisemitisti ja piti uskonpuolesta valehtelua hyvänä asiana.

Käyttäjän ToukoKivi1 kuva
Touko Kivi

"Toki tässä alleviivautuu suurin ongelma. Ihmiset eivät yleensä edes vihaa kirkkoa vaan he ovat etääntyneet siitä. Kirkko teeskentelee yhteisöllisyyttä. Tässä käy se mikä yleensä käy. Kun yhteisöllisyyden käsitteeseen turvaudutaan yhteisön suojelemiseksi, on kaikki käsitteen takana olevat myönteiset merkitykset käytännössä menetetty jo aikaa sitten."
Kyllä, juuri näin.

Hauska uuden käsitteen lanseeraaminen tuo "etninen luterilainen" :D Sitähän nykykirkko epätoivoissaan vähän hakee takaa, kaikki luterilaisia vaikka kirjoilla ev-lutin piirissä ei rekisterissä oltaisikaan :)

Sama uskonto nähtiin joskus kansakuntaa koossa pitävänä voimana. Vaikka edustan radikaalimpaa kansallista yhtenäisyysmiestä kuin keskivertokansalainen siinä mielessä että pidän Suomen yhtenäisyyttä tärkeänä ja korostan eri politiikan lohkoissa valtion alueellista yhtenäisyyttä sekä näen Suomen homogeenisyyden positiivisena voimavarana, minä en oikeasti koskaan ole päässyt kärryille siitä miksi samassa valtiossa uskonnon pitäisi eri yksilöillä olla sama. Osaisiko joku avata, miksi?

Näkisin ulkopuolisena evankelis-luterilaiskirkon suurimpana ongelmana sen, ettei se enää kunnioita itseään eikä omia fundamentaaleja opinkappaleitaan. Kun se ei sitä tee, ei niitä kunnioita kukaan muukaan. Lähetystyöhön ulkomailla ohjataan varoja, mutta mitä evankelis-luterilainen usko keskiverrolle kirkon suomalaisjäsenelle nykyään tarkoittaa? Tai mitä evankelis-luterilainen usko tarkoittaa hartaasti uskovaiselle suomalaisjäsenelle?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset