Tuskakeskiviikko ...ja suurin niistä on hakkaus

#memyöskin eli profeetallisia hymyjä

Viime viikolla puhuttiin aika paljon Ari Lahdenmäestä. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan se aika kova tapaus että hyvin arvostettu journalisti jäi kiinni sarjatuotteena tehdystä seksuaalisesta häirinnästä ja raiskauksista. Asiasta haettiin sitten iltapäivälehdistötasoisia näkökulmia esimerkiksi sosiaalipsykologeilta. Ikonisuuden kohdalla ihmetyttääkin se, että asiasta ei tavallaan enää puhuta. Sanotaan näin että tässä vaiheessa yleinen kanta näyttää olevan että tästä asiasta keskustelu on keskusteltu.

Tämä osittain kertoo siitä, miten lyhytjänteistä meidän kulttuurimme on. Alan tietenkin olemaan keski-ikäistyvä kalkkis ja siksi kaltaiseni ihmiset tarvitsevat ihan tyhmyyttään enemmän aikaa, pureksintaa ja harkintaa jotta voidaan sanoa ensimmäisten tunnereaktioiden yli mitään asiallista. Esitän jopa että tässä on tutkitaan-ennen-kuin-hutkitaan asennetta. Koska sillä tavalla hitauteni vaikuttaa hyveeltä.

Mutta monista asioista jaksetaan vääntää pidempään. Ja tämä on mielestäni kiinnostavaa koska periaatteessa tässä tapaukseessa olisi ollut tilaa keskustelun venymiselle ihan tunnesyistäkin;
1: Metoo -kampanja on ollut melko vaikutusvaltainen ja suosittu. Sen parissa on pidetty kiinnostusta tämänlaiseen aiheeseen.
2: Tässä tapauksessa tekijän identiteetti olisi siitä mielestä kiinnostava että se sallisi sen mitä normaaisti yritetään. On nimittäin tavallista, että jos puhutaan jostain ongelmatapauksesta, niin esitetään että "entäs jokin ihan muu asia". Esimerkiksi miten äärioikeisto kertoo että antifa on aivan yhtä vakava ongelma. (Haasteenahan on se, että vaikka tämä pitäisi paikkaansakin niin se ei muuttaisi varsinaista ongelmaa mihinkään; Asiasta ei siis oikein saa perustelua oikein millekään, ei aiheen tärkeydelle tai ohittamiselle.)

Osaratkaisusta on varmatsi siinä, että kohde oli kaikille hankala. Metoo -kritiikissä on usein ollut tärkeänä teemana enemmänkin antifeminismi kuin seksuaalisen häirinnän kannattaminen tai vastustaminen, joten tässä on vaarana joutua tilanteeseen jossa sanookin ääneen asioita joita katuu sitten kun metoon kohde onkin joku toinen. Lyhytjänteinen voitto toisi pitkän jänteen ongelmia.

Ja toinen syy on tietenkin medianhallinta.

Otan tässä alkuun syvimmän ongelman. Kun yleensä tuomitaan jotain ihmisryhmiä tekojen kautta ongelma on hyvin helposti kahtalainen;
1: Ensinnäkin omaa identiteettiä käsitellään usein sellaisella tavalla mitä "Spektaakkeliyhteiskunta" nodyss Ruotsilan äärioikeistoteoksesta: "Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä."

2: Toiseksi on tietenkin se, että vastapuolta sitten leimataan yksittäistapauksista ja ääripäistä.

Tämä parivaljakko virheitä onkin valtaosan somekeskustelun ytimessä. Kaikessa keskustelussa ; Jos joku kritisoi ideologiasi väkivallantekijää, otat sen helposti hyökkäyksenä omaa identiteettiäsi vastaan. Toisaalta vastapuoli todennäköisesti juuri tämänlaisen rinnastuksen tekee. Tämä tuntuu epäreilulta. Ja koska itse käyttäydyt mielestäsi hyvin ja kaverisi käyttäytyvät hyvin, ei ongelmaa tavallaan ole. Toisaalta ongelmista ei haluta helposti puhua, ainakaan ensireaktiona, koska pelkona on nimenomaan se, että asian tultua esiin se kontekstoituu jotenkin koko identiteettiä vastaan.

Toisaalta jos sitten itse vastustat jotain ryhmää niin et ajattele sitä samanlaisen henkilökohtaisen hyökkäyksen kautta, vaan ajattelet että tässä kuvataan jotain ilmiötä kuvaavista riskeistä käsin. Tästä näkemyksestä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä. Esimerkiksi Risto Jääskeläinen näkee itsensä  "profetaaliseksi" koska hän oli 2012 vetänyt raiskaustapauksen jossa raiskaajalla oli hänen dissaamansa ideologia identiteettinä, ja nyt kun suomessa on samanlainen tapaus samalla raiskaajien identiteeteillä niin hän on ikään kuin ennustanut asian. On aika selvää että mitään kunnon perustelua tai argumenttia tässä ole ei. Tiedettä ole tämä ei.  (Jos jokin tilastollinen yli- ja aliedustus olisi, olisi Jääskeläisen argumentti vahingossa oikeassa. Hänen kuvaamassaan tekstissä ei näitä faktoja asianmukaisine viittauksineen ole. Argumentti nojaa pelkän "näen samanlaisia tapauksia saman viiteryhmän tekemänä" -logiikalle vailla asiaankuuluvaa tilastoanalyysiä. Jos Jääskeläinen nämä asiat tietää, hän ei ole tätä rationaalista ydintä tekstiinsä siirtänyt. Joten itse teksti sen sisällön kautta on tuomittava epäloogiseksi. Hän voi korkeintaan puolustaa sitä tuomalla uusia argumentteja joita ei ole tekstissä valmiiksi. Eikä hän voi olettaa että lukija vain jotenkin tietää mitä hän tarkoittaa.)

Mutta ymmärrän Jääskeläisen tunteet; Esimerkiksi itsehän olen koonnut itselleni päähän aika laajan kokoelman tapauksia joissa kreationistit ovat tappouhkailleet toisia. Tätä on ollut USA:ssa. Ja aina kun joku kreationisti uhkaa jotakuta, niin näen tässä tietenkin psykologisesti vahvistusharhan kautta kaikenlaista itseriittoista. Olen "profeetta" ja "näkijä" täsmälleen samalla magiikalla. Koska kun mitä tahansa identiteettiä on riittävästi alueella, niin niissä putkahtaa esiin esimerkiksi raiskauksia ja tappouhkauksia. Tapausten analogisuudesta vedetyt liian pitkälle viedyt argumentaatiot voivat selittää miksi joku viehtyy intelligent designistä tai paleyn kelloseppäargumentista. Mutta täsmälleen sama ansa odottaa myös meitä 'evonkekkuleita, jotka näkevät ties mitä syy-yhteyksiä joka ikisen tappouhkailun takana. (Ja mikä pahinta lähinnä vain siksi että pari niistä sattui sattumalta omaan suuntaan aikanaan, eli kiinnostus koko aihepiiriin on minulta kaikkea muuta kuin neutraali.)

SItä helposti näkee että massata nouseva toistuvuus olisi sama kuin ilmiö. Ilmiön todistaminen vaatii kuitenkin aika paljon enemmän. Esimerkiksi YLEn tuore selvitys PVL:äläisistä ja Soldiers of Odineista on jo iso askel eteenpäin laadussa. Se ei enää ole samalla tavalla "itseriittoisen profetaalinen" sellaisella tavalla joka sopii minun tai Jääskeläisen tason. (Minua ja Jääskeläistä yhdistää muuten se että olemme molemmat asuneet Järvenpäässä. Tämä ei liene riittävä otoskoko tuomitsemaan järvenpääläisiä. Vaikka kyllä tekisi mieli.)

Mutta tämä on vasta se asetelma josta käsin rakennetaan medianhallintaa.

Tämä asetelma on taatusti hyvin tunnettu. Ja varmasti klassisin esimerkki aihepiiriin löytyy katolisen kirkon pedofiliaongelmista. Katolinen kirkko on tunnetusti piilotellut tapauksia. Olen tässä kohden itse asiassa kiinnittänyt huomiota siihen miten katolisen kirkon puolutsus on ymmärrettävä mutta väärä; Peruskaavana on nostaa huomiota sille, että papit eivät tosiasiassa ole pedofiilejä sen useammin kuin muutkaan. Kun oikea ongelma on nimenomaan se, että on haluttu suojella kirkkoa ja tämä tavoite mielessä ei ole sitten raportoitu niitä pedofiileja. Ongelma ei ole edes yli- ja aliedustuksissa vaan siinä että tekoja ei raportoida ja aletaan keksimään tekosyitä. Tai mikä pahempaa, systeemeitä.

Tässä mielessä kiinnostavaa ei ollut se, että Lahdenmäki oli niin sanoakseni "liberaalien ja vasemmistolaisten kulttuurikerman suosiossa", vaan se että nämä tiesivät asiasta. Jos viiteryhmässä joku tekee jotain eikä siitä oikein mitenkään voisi tietää mitään niin sitten siitä ei oikein voi asiallisesti kerätä syyllisyyspisteitä. Tässä mielessä en esimerkiksi koe syyllisyyttä siitä että larppiirejen jokin suuri nimi oli paljastunut nuorten naisten hyväksikäyttäjäksi. En larppaa eikä nimi edes jäänyt mieleen.

Mutta heti jos jätät toimimatta tai keksit tekosyitä tekijän puolelle, olet osasyyllinen. Tässä mielessä näen että Lahdenmäki on ollut taipumuksineen tunnettu. Eli vaikeneisen kanssa on menty linjalle joka tuo mieleen enemmänkin lestadiolaisten suhtautumisen lasten hyväksikäyttöön. Kun ideologialla on hyvä maine ja johdon kritiikki alentaa omaa sosiaalista asemaa, on tavallaan liian helppoa vaieta.

Vaikenemisen jälkeinen strategia on sitten kuitenkin ollut liberaaleilla ja vasemmistolla toinen. He nimenomaan nostivat esiin kollektiivista syyllisyyttä ja katumusta sellaisella tavalla jossa ei ollut tekosyitä annettu. Ja tämä johtaa itse asiassa siihen että vastapuolella ei tavallaan ole mitään mihin tarttua. Jos joku lähtee tälläistä tunnustusta vastaan joutuu helposti jauhot suuhun kuin "8 milen" lopun rapkohtauksessa. 

Olen itse havainnut, ironista kyllä, tämän hyvin toimivaksi omallakin kohdallani. Olen noudattanut Tyrion Lannisterin ohjetta. "Let me give you some advice bastard. Never forget what you are. The rest of the world will not. Wear it like armor, and it can never be used to hurt you." Ja kun ei hyvesignaloi vaan pahesignaloi pienellä katumusmausteella, tulee tästä hyvin vähän ongelmia. (Samoin toimivia ovat olleet ne kohtaamiset kreationistien kanssa jossa ei ole vähäteltu tappouhkauksia vaan on selitetty että "onpas ikävää, että tuollaisia on tullut vastaan".)

Tässä mielessä #metoon jalkoihin jääneet ovat tehneet epäkäytännöllisesti

Suoraselkäisin tapa on tunnustaa tekosensa. Eikä vähätellä niitä. Ja medianhallinta näyttää sanovan että se on kätevä strategiakin.

Esimerkiksi jos otamme ytimeen minkä tahansa raiskauksen - siis minkä tahansa eikä vain sen oman suosikkiaiheen parissa tapahtuneen vaan nimenomaan kaikkien sellaisella tavalla että oman viiteryhmän parissa tapahtuneet on otettava mukaan samalla logiikalla - niin identiteettipolitiikka johtaa siihen, että kannattaa olla näppärä.

Sammuneen makaamisesta voidaan sanoa kaikenlaisia asioita. Siinäkin on nähty ilmiöitä, jotka eivät ole "suomipojan mieleen". Vaikka logiikan takaa tunteekin voimakkaan Jääskeläisläisen profetian sävyjä. Näissä suora paheksunta on näppärää. Tekosyiden keksiminen tekijälle sen sijaan ei.

Siksi jos joku ottaa vaikka lakiin tehtävän muutosehdotuksen raiskauksen määritelmästä siltä kannalta että "seksuaalisen häirinnän kieltäjät tekee flirtistä laitonta" ei oikeasti kutsu luokseen kuin oikeudentuntoista ivaa siitä että "jos et erota noita kahta toisistaan niin kenties tosiaan on parasta että et koskaan flirttaile kenellekään".

Samoin jos puhe suostumuksen asiallisuudesta etiikkatasolla menee paranoijapuheeksi siitä että joku voi syyttää miestä raiskauksesta minkä tahansa seksin jälkeen, niin derailaa siihen malliin kuin asiakaspalvelija joka kieltäytyy sanomasta hyvää päivää siksi että joku asiakas voi väittää hänen sanoneen sen sijaan erinäisiä painokelvottomia haistatteluja.

Ei ole mitään raiskauksen uhrin syyllistämistä malliin "nykyään 12 vuotiaatkin näyttää aikuiselta" tai vastaavaa. Ja kun näitä ei tee, keskustelu menee ohi. Ei ole mitään syytä palata ivaamaan. (Sillä ivaaminen on monille tärkein syy sanoa mitään sosiaalisessa mediassa. Toinen on mukaprofetaalinen itseriittoinen myhäily. Ja kai minulla oli vielä jokin kolmaskin syy kirjoittaa tämä teksti.)

Tämä pätee olipa keskustelunaiheena sitten nyt Oulussa tapahtunut äärimmäisen tuomittava alaikäiseen sekaantuminen tai Matti Putkosen seksuaalirikokset. (En palaisi asiaan jos wikipediaan asti ei olisi jäänyt jäämiä jossa hän korosti teon olevan oikeusmurha.) Tämä on tarpeen muistuttaa koska törmäsin noihin "näyttävät aikuisilta" -tyylisiin heittoihin kun eräät ... sanotaanko maahanmuuttomyönteiset ... yrittivät selitellä Oulun tilannetta parhain päin. (Kontekstoin ne tarkoituksella paikkaan jossa olemme tottuneet sen tyylisiä näkemään.) Teolle haluttiin löytää lieventäviä asianhaaroja. Ja tämä oli nimenomaan se ongelma. Kun tapahtuu tuollaisia ei pidä luoda kulttuuria jossa selitetään että se ei ollut jotenkin niin vakavaa kun niiden muiden tyyppien raiskaukset. Koska me emme halua niille mitään oikeutuksia tai tekosyitä. (Onko "niiden" kohdalla kyse teosta vai tekijästä saat itse päättää. Molemmissa on omat puolensa.)

Toki vaikenemisen torjunta ja tekosyiden välttely eivät tarkoita sitä että vaaditaan enemmän yksityiskohtia joilla saataisiin sitten kuolata kotona. (Tai saada niistä muita orgasminmakuisia profetaalisia virneitä joihin joko liittyy tai ei liity henkistä tai jopa fyysistä ejakulaatiota.) Itse asiassa asiattomasta ja asiallisesta reaktiosta saa hyvän esimerkin "Uuninpankkopojalta". Siellä on asiaton ja alatyylinen mongerrus jossa raiskaus otetaan vakavasti. Ja asiallinen mutta ei-lietsova kommentti Timoselta itseltään. "Epäilty teko on erittäin tuomittava, ja jos epäillyt todetaan syyllisiksi, niin heidät tullaan tuomitsemaan. Jos he ovat maassa oleskeluluvalla, niin rangaistuksen kärsimisen jälkeen heidät tullaan poistamaan maasta, kuten oikein on.No niin, nyt siitä on kirjoitettu, eikä se ollut ollenkaan vaikeaa." Mukana ei ollut edes profeetallista virnettä. Onpa ikävää että tämä kokemus ei ole kovin yleisinhimillinen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

”Ikonisuuden kohdalla ihmetyttääkin se, että asiasta ei tavallaan enää puhuta. Sanotaan näin että tässä vaiheessa yleinen kanta näyttää olevan että tästä asiasta keskustelu on keskusteltu. Tämä osittain kertoo siitä, miten lyhytjänteistä meidän kulttuurimme on”.

Pikemminkin tämä kertoo kuinka valikoivaa ja tarkoitushakuista se median lyhytjänteisyys tai pitkäjänteisyys on, ja tätähän tämä blogikirjoitus varsinaisesti analysoi. Jos maali on sopiva, vähäinenkin juttu pysyy julkisuudessa pitkään ja niin kohdetta kuin itse tapahtumaakin vatvotaan perusteellisesti. Jos maali koetaan kiusalliseksi, kuten esimerkiksi tässä Lahdenmäen tapauksessa, juttu ei hevin nouse julkisuuteen katoaa julkisuudesta hyvin nopeasti. Silloinkin itse asian sijasta puidaan mieluummin erilaisia suhtautumisia ja ilmiöitä yleensä. Jokseenkin samaksi näyttää käytäntö muodostuvan tässä Oulun tapauksessakin.

Toimituksen poiminnat